|
|
|
Tartu kiinni |
LUKU 1 -Merkit avaruudessa
Kun on kyseessä maapallon ja maailmankaikkeuden ikä, on usein esitetty se vaihtoehto, että ne olisivat ikivanhoja - yleensä vähintään 4,5 - 15 miljardin vuoden ikäisiä. On ajateltu, että ne saivat alkunsa joskus näihin aikoihin, ja ettei yleensä mikään viittaa nuoreen maailmankaikkeuteen. Mielenkiintoista myös on, että käsitys maailmankaikkeuden ja maapallon korkeasta iästä on levinnyt pääasiassa samaa tahtia evoluutioajatuksen kanssa. Kun Darwinin teoria voitti alaa, alettiin uskoa yhä vanhempaan maailmankaikkeuteen, koska evoluution uskottiin tarvitsevan aikaa. Mutta pitääkö käsitys korkeasta iästä myös paikkansa? Ovatko maailmankaikkeus ja maapallo todella niin vanhoja, kuin meille on esitetty? Seuraavilla riveillä käymme tutkimaan tätä asiaa oletetusta korkeasta iästä ja onko se sittenkään kovin varmalla pohjalla. Tätä asiaa katsotaan tässä luvussa siltä kannalta, mitä merkit lähiavaruudessa osoittavat. Käsiteltäviä aiheita ovat:
• kuun loittoneminen • Auringon kutistuminen • avaruuspöly kuun ja maan pinnalla • komeettojen ikä • maan magneettikentän heikkeneminen • Ilmakehän Helium
Kuun loittoneminen maasta on asia, joka todistaa vuosimiljardeja vastaan. On huomattu, että se pakenee maasta poispäin jatkuvasti n. 4,5 cm:n vuosivauhdilla (Tiedejulkaisu Tieteen kuvalehti 5 / 1991). Loittonemisen pitäisi johtua maan vuorovesi-ilmiöstä. Lisäksi on laskettu, että kuun pakenemisnopeuden maasta olisi ennen pitänyt olla sitä suurempi, mitä lähempänä maata se olisi kiertänyt. Kuun olisi näiden laskelmien mukaan pitänyt olla jopa kiinni maassa 1,4 miljardia vuotta sitten:
… mutta näin Maan pyörähdysaika hyvin pitkän ajan kuluessa tulee samaksi kuin Kuun kiertoaika Maan ympäri. Maalta tällä tavoin vapautuva pyörähdysenergia muuttuu Kuun liike-energiaksi ja muuan seuraus tästä on se, että Kuu etääntyy Maasta noin 4,5 cm vuodessa. (1)
Kuu pakenee Maata 4,5 senttimetrin vuosivauhdilla. Tämä johtuu mm. vuorovesikitkasta. Kitka on ollut suurempi, jos Kuu on ollut lähempänä ja niin myös vuoroveden vaikutukset. Oleellista on myös huomata, että Kuun loittonemisnopeus olisi ollut sitä suurempi mitä lähempänä Maata se olisi kiertänyt, niin että ”1,4 miljardia vuotta sitten” Kuu olisi koskettanut Maata! (2)
Mitä sitten edelliset laskelmat merkitsevät, tarkoittaa se sitä, että ajatukset geologisesta aikataulukosta ja sen 5 miljardista vuodesta on syytä hylätä. Ne eivät voi pitää paikkaansa, koska jos kuu ja maapallo ovat olleet tarpeeksi lähellä tai jopa yhdessä (1,4 miljardia vuotta sitten), maan pintakuori olisi sulanut ja elämän olisi ollut vaikea menestyä. (Ajatus maan pintakuoren sulamisesta on esitetty mm. kirjassa "Maapallo ja avaruus", s. 47. Sen mukaan, jos kuu on tarpeeksi lähellä, maan pintakuori ei olisi pysynyt kiinteänä). Geologisesta taulukosta, jolla tavallisesti määritellään maapallon ajanjaksoja, on siis otettava pois ainakin 3-4 miljardia vuotta. Muuta mahdollisuutta ei ole. Lisäksi on laskettu, että jos kuu olisi ollut vain viidesosan nykyistä lähempänä maata (kuun etäisyys maasta nyt 384 000 km, siitä viidesosa on n. 77 000 km), olisivat mantereet sen johdosta peittyneet kokonaan vuorovesien alle kahdesti vuorokaudessa. Sekin olisi ollut suuri ongelma elämän kannalta. Jos siihen aikaan olisi ollut elämää mantereilla, ei se olisi voinut säilyä elossa, koska vesi olisi hukuttanut sen.
Auringon kutistuminen. Toiseksi on hyvä puhua auringosta, jolla on suuri vaikutus elämäämme. Jo aiemmin todettiin, ettei elämä maapallolla voi olla ikuista, koska auringon rajallinen olemassaoloaika ja termodynamiikan toinen pääsääntö asettavat sille omat rajoituksensa. Jossakin on täytynyt olla hetki, jolloin aurinko on alkanut paistaa maan päälle ja jolloin elämä on saanut alkunsa. Mitä sitten tulee auringon ikään, jota tässä tutkitaan, on usein esitetty, että se olisi lähes 5 miljardin vuoden ikäinen. On ajateltu, että se olisi silloin saanut alkunsa ja alkanut levittää lämpöä ja valoa avaruuteen. Maapallon ja muun aurinkokunnan uskotaan syntyneen myös samoihin aikoihin, eli noin 4,5-5 miljardia vuotta sitten. Mutta on hyvä huomata, että toiset havainnot eivät tue lainkaan ajatusta ikivanhasta auringosta. Havainnot auringon kutistumisesta ovat sellaisia. Jos kutistumisnopeus on ollut esim. 1 tai 10 senttimetriä joka päivä 5 miljardin vuoden ajan, johtaisi se seuraavanlaisiin lukuihin:
• Jos aurinko olisi kutistunut senttimetrin joka päivä 5 miljardin vuoden ajan, olisi se alunperin ollut 18,25 miljoonaa kilometriä lähempänä maata (auringon ja maapallon välinen etäisyys on 150 miljoonaa kilometriä.).
• Jos kutistumisnopeus olisi 10 senttimetriä vuorokaudessa, olisi maapallo ollut jo osa aurinkoa.
Kuitenkaan aurinko ei kutistu näin hitaasti, vaan jopa useita metrejä vuorokaudessa. Kun on käytetty aineistona Greenwichin observatorion meridiaanihavaintoja (Esim. Lubkin, G.B., "Analysis of Historical Data Suggest Sun is Shrinking", Physics Today, September 1979, pp. 17...19), olisi kutistumisnopeus niiden mukaan ollut noin 0,1 % vuosisadassa, joka merkitsee lähes 38 metriä vuorokaudessa eli yli 13 km vuodessa! Tiedejulkaisu Tieteen kuvalehti 2 / 1988 tuo esille saman asian. Sen mukaan, jos käytetään apuna ranskalaisen Jean Picardin 1600-luvulla tekemiä tarkkoja tähtitieteellisiä havaintoja, olisi auringon halkaisija ollut tuohon aikaan 4000 kilometriä nykyistä suurempi. Se tarkoittaa, että jos 4000 jaetaan 400 vuodella, tulee siitäkin kutistumisnopeudeksi vähintään 10 km vuodessa. Näin suuret luvut osoittavat, ettei maapallo voi olla miljoonia vuosia vanha, puhumattakaan miljardeista vuosista, koska maapallo olisi ollut osa aurinkoa jo 11 miljoonaa vuotta sitten, ja koska se olisi tehnyt nykyisenkaltaisen elämän maapallolla mahdottomaksi jo alle miljoona vuotta sitten. Havaintojen perusteella voidaan olettaa, että aurinko on pikemminkin vain tuhansia vuosia kuin miljardeja vuosia vanha. Seuraavassa lainauksessa eräästä tiedekirjasta (Iain Nicolson ja Patriot Moore: Tieteen maailma: aurinkokunta, s. 100, alkuperäisteos The Solar System) viitataan samaan asiaan. Siinä tuodaan esille auringon kutistuminen ja todetaan, miten se ei sovi yhteen oletettujen pitkien ajanjaksojen kanssa:
Analyysi Auringon kiekon halkaisijassa vuodesta 1836 vuoteen 1954 päivittäin havaituista vaihteluista sai amerikkalaisen aurinkofyysikon John Eddyn esittämään teorian, jonka mukaan Aurinko kutistuu hämmästyttävällä nopeudella: 0,1 % vuosisadassa. Tämä ilmiö ei voi olla pysyvä, sillä se merkitsisi, että Aurinko oli 100 000 vuotta sitten nykyiseen verrattuna kaksinkertainen ja että 100 000 vuoden kuluttua se olisi enää vain neulannupin kokoinen.
Avaruuspöly kuun ja maan pinnalla. Kun jatketaan lähiavaruuden ja ajan käsittelyä, on avaruudesta tulevan meteoriittipölyn pieni määrä sekä kuun että maan pinnalla eräs osoitus siitä, etteivät nämä taivaankappaleet voi olla kovin vanhoja. Pöly, joka tulee näiden taivaankappaleiden pinnalle, on erittäin nikkeli-rautapitoista (sen nikkelipitoisuus on noin 300 kertaa suurempi kuin maaperän sisältämä), joten se pitäisi olla helppo erottaa muusta aineksesta. Sen vuotuiseksi määräksi, joka tulee maan päälle, on laskettu n. 14 miljoonaa tonnia. Yllätys kuitenkin on, ettei meteoriittipölyä esiinny paksuja kerroksia maan ja kuun pinnalla. Jos tätä nikkeli-rautapitoista pölyä olisi tullut kuuhun ja maahan 5 miljardin vuoden ajan, pitäisi sitä olla molempien pinnalla n. 50-200 metriä, mutta sellaista ei ole havaittu. Kuunkin pinnalla kerroksen paksuus on keskimäärin vain 3 millimetriä, ei suinkaan kymmeniä metrejä. Näin pienet pitoisuudet ovat pitkiä ajanjaksoja vastaan. Voimme huomata saman asian myös seuraavasta lainauksesta. Siinä kerrotaan, miten avaruuspölyn pieni määrä oli yksi suurimpia yllätyksiä kuumatkaa tehdessä. Etukäteen otaksuttiin sen olevan yksi vaikeimmista ongelmista kuumatkalla:
Kevyt pyyhkäisy sormella pitkin piirongin kiiltävää pintaa kertoo, kuinka paljon pölyä on kertynyt. Kaikki tiedämme sen, että pölyn määrä toimii eräänlaisena kellona, joka ilmoittaa siivousten välisen ajan pituuden.Tämä pölykello antaa oikean ajan, jos tiedossamme on, kuinka paljon keskimäärin pölyä kertyy päivässä, viikossa jne. Oikea aika-arvio varmistuu vielä, jos pölyn laskeutumisen katsotaan olevan jatkuvasti samansuuruista. …1960-luvun puolivälistä alkaen NASAN tiedemiehet paneutuivat kaikella tarmollaan ennakoimaan olosuhteita kuun pinnalla. Kuu on kuollut pinnaltaan. Siellä eivät vesi ja tuuli liikuta sinne kertyvää avaruuspölyä. Kehitysuskon omaksuneet tutkijat laskivat, että kuussa kävijää odottaa tuo 50-200 metrin paksuinen avaruuspölykerros, johon avaruusalus uppoaa. Siksi kuualukseen suunniteltiin mm. suuret lautasjalat. Astronautti Neil Armstrong ilmoitti julkisesti, että avaruuspölyn määrä on yksi kuumatkan vaikeimmista ongelmista ja se, mitä hän eniten pelkäsi. Ympäri maailmaa välitetyt TV-kuvat kertoivat, mitä tapahtui kun avaruusalus laskeutui kuuhun. 20. heinäkuuta 1969 Neil asetti jalkansa kuun kamaralle. Jalka tapasi kovan, kiinteän pinnan, jonka päällä oli avaruuspölyä vain muutaman sentin verran. Asiantuntijat tekivät laskelmiaan. Pölyn määrä edellytti kuulle alle 10 000 vuoden ikää... (3)
Komeettojen ikä. Kun on kysymys aurinkokunnassa vaeltavista kappaleista, kuuluvat niihin aurinkoa kiertävät komeetat eli pyrstötähdet. Ne ovat erittäin pitkäpyrstöisiä – suurin mitattu pyrstö on 320 miljoonaa km – ja harvarakenteisia ilmiöitä, jotka kiertävät erittäin soikeita ratoja ympäri aurinkokuntaa. Yleensä niitä voidaan havaita paljain silmin keskimäärin noin kerran viidessä vuodessa, mutta kaukoputkella niitä on mahdollista nähdä vuosittain noin seitsemän. Merkillepantavaa kuitenkin on, etteivät komeetat voi olla ikivanhoja. Se johtuu siitä, että joka kierroksella auringon ympäri ne menettävät osan massastaan auringon kuumuuden takia. On jopa laskettu, että suurin osa komeetoista, joita ennen tiedetään olleen enemmän, haihtuu tomuksi noin 10 000 vuodessa. Se toisin sanoen merkitsee, ettei komeettoja pitäisi enää edes olla olemassa, jos ne olisivat satojatuhansia tai miljoonia vuosia vanhoja - puhumattakaan miljardeista vuosista, jotka olisivat monin verroin pidempiä. Niiden alun on oltava paljon lähempänä menneisyydessä kuin miljardien vuosien päässä:
Joka kerran Aurinkoa ohittaessaan komeetta menettää näin tietyn osan massastaan. Eräiden laskujen mukaan komeetta menettää itsestään joka käynnillä 1-3 metriä paksun kerroksen. Ennen lopullista hajoamistaan komeetta siten voisi kestää vain joitakin tuhansia kierroksia. (4)
Uusien komeettojen synnystäkään ei ole mitään varmoja todisteita, vaikka niiden on selitetty syntyneen jossain aurinkokunnan ulkopuolella olevassa hyisessä varastossa (ns. Oortin pilvi), josta ne sitten lähtisivät liikkeelle. Syy epäillä tällaisen varaston olemassaoloa on se, ettei siitä ole mitään varmaa tietoa. Ainoastaan teoriat vuosimiljoonien tai -miljardien ikäisestä maailmankaikkeu-desta vaativat sitä. Toiseksi, vaikka tällainen varasto olisikin olemassa, miten kappaleet lähtisivät siitä liikkeelle? Itsestään ne eivät voisi liikkua mihinkään, vaan pysyisivät päinvastoin paikallaan koko ajan. Ainoastaan joku vieraileva tähti voisi niitä liikuttaa, mutta koska komeettojen radat eivät ulotu kovin kauas aurinkokunnan ulkopuolelle, on tämäkin mahdotonta. Järkevin johtopäätös siis on, ettei komeettojen nykyinen liike olisi mitenkään mahdollista, jos aurinkokunta olisi 5 miljardia vuotta vanha. Niiden on oltava vain joitakin tuhansia vuosia vanhoja:
Toinen tunnettu tutkija Harold Slusher ilmoitti, että komeetan pölyosan koostumuksesta tutkijat voivat päätellä sen iäksi alle 10.000 vuotta. Tutkiessaan aurinkokuntamme ulkopuolella olevia suuria pölyesiintymiä ja niiden vaikutusalueella olevien tähtien säteilyvoimaa, on tultu tälläkin alueella samaan lopputulokseen. Avaruus on hyvin nuori. Avaruuspölyn koostumus, lyhytikäisten komeettojen ja pyrstötähtien määrä on oiva kello, joka antaa tarkkoja aikamääreitä tutkijoille. (5)
Maan magneettikentän heikkeneminen. Kun palataan takaisin maan läheisyyteen, on eräs merkki sen nuoresta iästä sen magneettikentän ratkaiseva heikkeneminen. Maan magneettikentän, joka ulottuu aina kuun radan ulkopuolelle, on havaittu menettävän puolet voimakkuudestaan 1400 vuoden välein; eli 1400 vuotta sitten maan magneettikentän tuli olla 2 kertaa nykyistä voimakkaampi. Havainnot magneettikentän muutoksesta perustuvat tarkkoihin mittauksiin, joita on tehty lähes 170 vuoden ajan. Esim. Uusi Suomi-lehden artikkelissa nimeltään "Maan magneettikenttä pienenee jatkuvasti", 26.2.1990, kerrotaan seuraavasti:
Vuonna 1200 magneettikentän voimakkuus oli 1,4 ja parisataa vuotta myöhemmin 0,8. Havainnot osoittavat myös, että pieneneminen on jatkunut viimeisten sadan vuoden aikana... Pieneneminen on ollut alle 1 promille vuotta kohti, se on vaihdellut 0,7 - 0,5 välillä...".
Jos tehdään johtopäätöksiä maan magneettikentän nopeasta heikkenemisestä, tuovat ne mielenkiintoisia tuloksia. Sillä jos kenttä on heikentynyt koko ajan samaa vauhtia ja yhtä nopeasti, merkitsisi se seuraavanlaisia kenttien vahvuuksia menneisyydessä. Nämä luvut osoittavat, ettei maa voi olla ainakaan satojatuhansia vuosia vanha, puhumattakaan miljoonista tai miljardeista vuosista. Luvut osoittavat myös, että jos maapallo olisi ollut olemassa vain 10 000 vuotta sitten, olisi se ollut kuin magneettinen tähti ja 50 000 vuotta sitten kentän voimakkuus olisi ollut kuin valkoisen kääpiötähden (Thomas G. Barnes, Origin and Destiny of the Earth’s Magnetic Field, 1973,s. 7ss.,23ss,; sama ”Earth’s Magnetic Field”, The Challenge of Design, The Sixth National Creation Science Conference, Witchita, Kansas, 1978, s.98ss.). Tällaiset luvut asettavat omat rajansa maapallon iälle.
1400 v. sitten - 2-kertainen nyk. verraten 2800 " - 4 " 4200 " - 8 " 5600 " - 16 " 7000 " - 32 " 14 000 " - 1024 " 28 000 " - 1 048 576 " 50400 " - 68 719 400 000 "
Ilmakehän helium. Kun maapallon magneettikenttä viittaa lyhyeen ikään, viittaa siihen myös ilmakehän helium. Sitä tulee jatkuvasti ilmakehään radioaktiivisen hajoamisen seurauksena, mutta ongelma on, että sitä on vain pieni murto-osa (1/2500) oletetusta määrästä. Ongelman tekee vielä suuremmaksi se, että osa siitä voi olla alkuperäistä tai tullut ilmakehään ulkoavaruudesta. Heliumin määrä ilmakehässä ei sovi yhteen geologisen aikataulun ja miljardien vuosien kanssa:
Ensimmäinen yllätys: Tutkimus osoittaa, että helium ei karkaa ilmakehään merkittävässä määrin. Toinen yllätys: Helium ei nouse ilmakehään vaan jakautuu tasaisesti ilmakehään. Ilmakehätutkija Larry Vardiman (RATE-ryhmän koordinaattori) on osoittanut, että ilmakehässä on vain 0,04 % heliumista, joka siinä pitäisi olla, jos maapallo olisi miljardeja vuosia vanha. Vardiman kirjoittaa:
Jos maapallon ilmakehässä ei ollut heliumia sen muodostuessa, nykyisin mitattu heliumin tiheys …olisi saavutettu noin 2 miljoonassa vuodessa. Tämä on yli 2500 kertaa lyhyempi aika kuin maapallon oletettu ikä. Pitkään ikään uskovat ilmakehäfyysikot kuten [J.C.G.] Walker toteavat, että ”…heliumin määrä ilmakehässä näyttää olevan ongelma”. [J.W.] Chamberlain toteaa, että tämä heliumin karkausongelma ”… ei näytä poistuvan vaan on ratkaisematon”. (6)
Vardimanin kommentti siitä, että ilmakehän helium ”olisi tuotettu noin 2 miljoonassa vuodessa”, ei tarkoita, että hän uskoisi maapallon olevan 2 miljoonaa vuotta vanha. Hän viittaa ongelmaan evoluution aikaskaalassa. Kaksi miljoonaa vuotta on merkityksetön aika evoluution kannalta. Se on suurin piirtein aika, joka Homo erectukselta väitetään kestäneen kehittyä Homo Sapiensiksi. Vardiman uskoo, että ilmakehän helium on melkein kokonaan alkuperäistä – siis että se oli osa alkuperäistä maapallon luomista – ja hyvin vähän siitä on radioaktiivisen hajoamisen tulosta. (7)
|
