LUKU 1 -
Merkit avaruudessa
Kun on kyseessä maapallon ja
maailmankaikkeuden ikä, on siis usein esitetty se vaihtoehto, että ne olisivat ikivanhoja
- yleensä vähintään 4,5 - 15 miljardin vuoden ikäisiä. On ajateltu, että ne
saivat alkunsa joskus näihin aikoihin, ja ettei yleensä mikään viittaa nuoreen
maailmankaikkeuteen. Mielenkiintoista myös on, että käsitys maailmankaikkeuden
ja maapallon korkeasta iästä on levinnyt pääasiassa samaa tahtia
evoluutioajatuksen kanssa. Kun Darwinin teoria voitti alaa, alettiin uskoa yhä
vanhempaan maailmankaikkeuteen, koska evoluution uskottiin tarvitsevan aikaa.
Mutta pitääkö käsitys korkeasta iästä myös paikkansa? Ovatko
maailmankaikkeus ja maapallo todella niin vanhoja, kuin meille on esitetty?
Seuraavilla riveillä käymme tutkimaan tätä asiaa oletetusta
korkeasta iästä ja onko se sittenkään kovin varmalla pohjalla. Tätä asiaa
katsotaan tässä luvussa siltä kannalta, mitä merkit lähiavaruudessa osoittavat.
Käsiteltäviä aiheita ovat:
- kuun loittoneminen
- Auringon kutistuminen
- avaruuspöly kuun ja maan pinnalla
- komeettojen ikä
- maan magneettikentän heikkeneminen
- Ilmakehän Helium
KUUN LOITTONEMINEN maasta on asia, joka todistaa vuosimiljardeja
vastaan. On huomattu, että se pakenee maasta poispäin jatkuvasti n. 4,5 cm:n
vuosivauhdilla (Tiedejulkaisu Tieteen kuvalehti 5 / 1991). Loittonemisen pitäisi johtua maan
vuorovesi-ilmiöstä.
Lisäksi on laskettu, että
kuun pakenemisnopeuden maasta olisi ennen pitänyt olla sitä suurempi, mitä
lähempänä maata se olisi kiertänyt. Kuun olisi näiden laskelmien mukaan pitänyt
olla jopa kiinni maassa 1,4 miljardia vuotta sitten:
…
mutta näin Maan pyörähdysaika hyvin pitkän ajan kuluessa tulee samaksi kuin
Kuun kiertoaika Maan ympäri. Maalta tällä tavoin vapautuva pyörähdysenergia
muuttuu Kuun liike-energiaksi ja muuan seuraus tästä on se, että Kuu etääntyy
Maasta noin 4,5 cm vuodessa. (1)
Kuu pakenee Maata 4,5
senttimetrin vuosivauhdilla. Tämä johtuu mm. vuorovesikitkasta. Kitka on ollut
suurempi, jos Kuu on ollut lähempänä ja niin myös vuoroveden vaikutukset.
Oleellista on myös huomata, että Kuun loittonemisnopeus olisi ollut sitä
suurempi mitä lähempänä Maata se olisi kiertänyt, niin että ”1,4 miljardia
vuotta sitten” Kuu olisi koskettanut Maata! (2)
Mitä sitten edelliset
laskelmat merkitsevät, tarkoittaa se sitä, että ajatukset geologisesta aikataulukosta
ja sen 5 miljardista vuodesta on syytä hylätä. Ne eivät voi pitää paikkaansa,
koska jos kuu ja maapallo ovat olleet tarpeeksi lähellä tai jopa yhdessä (1,4
miljardia vuotta sitten), maan pintakuori olisi sulanut ja elämän olisi ollut
vaikea menestyä. (Ajatus maan pintakuoren sulamisesta on esitetty mm.
kirjassa "Maapallo ja avaruus", s. 47. Sen mukaan, jos kuu on
tarpeeksi lähellä, maan pintakuori ei olisi pysynyt kiinteänä). Geologisesta
taulukosta, jolla tavallisesti määritellään maapallon ajanjaksoja, on siis
otettava pois ainakin 3-4 miljardia vuotta. Muuta mahdollisuutta ei ole.
Lisäksi on laskettu, että jos kuu olisi ollut vain viidesosan
nykyistä lähempänä maata (kuun etäisyys maasta nyt 384 000 km, siitä viidesosa
on n. 77 000 km), olisivat mantereet sen johdosta peittyneet kokonaan
vuorovesien alle kahdesti vuorokaudessa. Sekin olisi ollut suuri ongelma elämän
kannalta. Jos siihen aikaan olisi ollut elämää mantereilla, ei se olisi voinut
säilyä elossa, koska vesi olisi hukuttanut sen.
AURINGON KUTISTUMINEN. Toiseksi on hyvä puhua auringosta, jolla on suuri
vaikutus elämäämme. Jo aiemmin todettiin, ettei elämä maapallolla voi olla
ikuista, koska auringon rajallinen olemassaoloaika ja termodynamiikan toinen
pääsääntö asettavat sille omat rajoituksensa. Jossakin on täytynyt olla hetki,
jolloin aurinko on alkanut paistaa maan päälle ja jolloin elämä on saanut
alkunsa.
Mitä sitten tulee auringon ikään, jota tässä tutkitaan, on usein
esitetty, että se olisi lähes 5 miljardin vuoden ikäinen. On ajateltu, että se
olisi silloin saanut alkunsa ja alkanut levittää lämpöä ja valoa avaruuteen.
Maapallon ja muun aurinkokunnan uskotaan syntyneen myös samoihin aikoihin, eli
noin 4,5-5 miljardia vuotta sitten.
Mutta on hyvä huomata, että toiset havainnot eivät tue lainkaan
ajatusta ikivanhasta auringosta. Mm. havainnot auringon kutistumisesta ovat
sellaisia. Jos kutistumisnopeus on ollut esim. 1 tai 10 senttimetriä joka päivä
5 miljardin vuoden ajan, johtaisi se seuraavanlaisiin lukuihin:
- Jos aurinko olisi
kutistunut senttimetrin joka päivä 5 miljardin vuoden ajan, olisi se alunperin
ollut 18,25 miljoonaa kilometriä lähempänä maata (auringon ja maapallon välinen
etäisyys on 150 miljoonaa kilometriä.).
- Jos kutistumisnopeus olisi
10 senttimetriä vuorokaudessa, olisi maapallo ollut jo osa aurinkoa.
Kuitenkaan aurinko ei
kutistu näin hitaasti, vaan jopa useita metrejä vuorokaudessa. Kun on käytetty
aineistona Greenwichin observatorion meridiaanihavaintoja (Esim. Lubkin, G.B., "Analysis of Historical Data Suggest Sun is
Shrinking", Physics Today, September 1979, pp. 17...19), olisi
kutistumisnopeus niiden mukaan ollut noin 0,1 % vuosisadassa, joka merkitsee
lähes 38 metriä vuorokaudessa eli yli 13 km vuodessa!
Tiedejulkaisu Tieteen
kuvalehti 2 / 1988 tuo esille
saman asian. Sen mukaan, jos käytetään apuna ranskalaisen Jean Picardin
1600-luvulla tekemiä tarkkoja tähtitieteellisiä havaintoja, olisi auringon
halkaisija ollut tuohon aikaan 4000 kilometriä nykyistä suurempi. Se
tarkoittaa, että jos 4000 jaetaan 400 vuodella, tulee siitäkin
kutistumisnopeudeksi vähintään 10 km vuodessa.
Näin suuret luvut osoittavat, ettei maapallo voi olla miljoonia
vuosia vanha, puhumattakaan miljardeista vuosista, koska maapallo olisi ollut
osa aurinkoa jo 11 miljoonaa vuotta sitten, ja koska se olisi tehnyt
nykyisenkaltaisen elämän maapallolla mahdottomaksi jo alle miljoona vuotta
sitten. Havaintojen perusteella voidaan olettaa, että aurinko on pikemminkin
vain tuhansia vuosia kuin miljardeja vuosia vanha.
Seuraavassa lainauksessa eräästä tiedekirjasta (Iain Nicolson ja
Patriot Moore: Tieteen maailma: aurinkokunta, s. 100, alkuperäisteos The
Solar System) viitataan samaan asiaan. Siinä tuodaan esille auringon
kutistuminen ja todetaan, miten se ei sovi yhteen oletettujen pitkien
ajanjaksojen kanssa:
Analyysi Auringon
kiekon halkaisijassa vuodesta 1836 vuoteen 1954 päivittäin havaituista
vaihteluista sai amerikkalaisen aurinkofyysikon John Eddyn esittämään teorian,
jonka mukaan Aurinko kutistuu hämmästyttävällä nopeudella: 0,1 % vuosisadassa.
Tämä ilmiö ei voi olla pysyvä, sillä se merkitsisi, että Aurinko oli 100 000
vuotta sitten nykyiseen verrattuna kaksinkertainen ja että 100 000 vuoden
kuluttua se olisi enää vain neulannupin kokoinen.
AVARUUSPÖLY KUUN JA MAAN
PINNALLA. Kun jatketaan
lähiavaruuden ja ajan käsittelyä, on avaruudesta tulevan meteoriittipölyn pieni
määrä sekä kuun että maan pinnalla eräs osoitus siitä, etteivät nämä
taivaankappaleet voi olla kovin vanhoja. Pöly, joka tulee näiden
taivaankappaleiden pinnalle, on erittäin nikkeli-rautapitoista (sen
nikkelipitoisuus on noin 300 kertaa suurempi kuin maaperän sisältämä), joten se
pitäisi olla helppo erottaa muusta aineksesta. Sen vuotuiseksi määräksi, joka
tulee maan päälle, on laskettu n. 14 miljoonaa tonnia.
Yllätys kuitenkin on, ettei meteoriittipölyä esiinny paksuja
kerroksia maan ja kuun pinnalla. Sillä jos tätä nikkeli-rautapitoista pölyä
olisi tullut kuuhun ja maahan 5 miljardin vuoden ajan, pitäisi sitä olla molempien
pinnalla n. 50-200 metriä, mutta sellaista ei ole havaittu. Kuunkin pinnalla
kerroksen paksuus on keskimäärin vain 3 millimetriä, ei suinkaan kymmeniä
metrejä. Näin pienet pitoisuudet ovat pitkiä ajanjaksoja vastaan.
Voimme huomata saman asian myös seuraavasta lainauksesta. Siinä
kerrotaan, miten avaruuspölyn pieni määrä oli yksi suurimpia yllätyksiä
kuumatkaa tehdessä. Etukäteen otaksuttiin sen olevan yksi vaikeimmista
ongelmista kuumatkalla:
Kevyt pyyhkäisy
sormella pitkin piirongin kiiltävää pintaa kertoo, kuinka paljon pölyä on
kertynyt. Kaikki tiedämme sen, että pölyn määrä toimii eräänlaisena kellona,
joka ilmoittaa siivousten välisen ajan pituuden.
Tämä
pölykello antaa oikean ajan, jos tiedossamme on, kuinka paljon keskimäärin
pölyä kertyy päivässä, viikossa jne. Oikea aika-arvio varmistuu vielä, jos
pölyn laskeutumisen katsotaan olevan jatkuvasti samansuuruista.
…1960-luvun puolivälistä alkaen NASAN
tiedemiehet paneutuivat kaikella tarmollaan ennakoimaan olosuhteita kuun
pinnalla. Kuu on kuollut pinnaltaan. Siellä eivät vesi ja tuuli liikuta sinne
kertyvää avaruuspölyä. Kehitysuskon omaksuneet tutkijat laskivat, että kuussa
kävijää odottaa tuo 50-200 metrin paksuinen avaruuspölykerros, johon
avaruusalus uppoaa. Siksi kuualukseen suunniteltiin mm. suuret lautasjalat.
Astronautti Neil Armstrong ilmoitti julkisesti, että avaruuspölyn määrä on yksi
kuumatkan vaikeimmista ongelmista ja se, mitä hän eniten pelkäsi.
Ympäri maailmaa välitetyt TV-kuvat
kertoivat, mitä tapahtui kun avaruusalus laskeutui kuuhun.
20. heinäkuuta 1969 Neil asetti jalkansa
kuun kamaralle. Jalka tapasi kovan, kiinteän pinnan, jonka päällä oli
avaruuspölyä vain muutaman sentin verran.
Asiantuntijat tekivät laskelmiaan. Pölyn määrä edellytti kuulle alle 10
000 vuoden ikää... (3)
KOMEETTOJEN IKÄ. Kun on kysymys aurinkokunnassa vaeltavista
kappaleista, kuuluvat niihin aurinkoa kiertävät komeetat eli pyrstötähdet. Ne
ovat erittäin pitkäpyrstöisiä – suurin mitattu pyrstö on 320 miljoonaa km – ja
harvarakenteisia ilmiöitä, jotka lisäksi kiertävät erittäin soikeita ratoja
ympäri aurinkokuntaa. Yleensä niitä voidaan havaita paljain silmin keskimäärin
noin kerran viidessä vuodessa, mutta kaukoputkella niitä on mahdollista nähdä
vuosittain noin seitsemän.
Merkillepantavaa kuitenkin on, etteivät komeetat voi olla
ikivanhoja. Se johtuu siitä, että joka kierroksella auringon ympäri ne
menettävät osan massastaan auringon kuumuuden takia. On jopa laskettu, että
suurin osa komeetoista, joita ennen tiedetään olleen enemmän, haihtuu tomuksi
noin 10 000 vuodessa. Se toisin sanoen merkitsee, ettei komeettoja pitäisi enää
edes olla olemassa, jos ne olisivat satojatuhansia tai miljoonia vuosia vanhoja
- puhumattakaan miljardeista vuosista, jotka olisivat monin verroin pidempiä.
Niiden alun on oltava paljon lähempänä menneisyydessä kuin miljardien vuosien
päässä:
Joka
kerran Aurinkoa ohittaessaan komeetta menettää näin tietyn osan massastaan.
Eräiden laskujen mukaan komeetta menettää itsestään joka käynnillä 1-3 metriä
paksun kerroksen. Ennen lopullista hajoamistaan komeetta siten voisi kestää
vain joitakin tuhansia kierroksia. (4)
Uusien komeettojen synnystäkään
ei ole mitään varmoja todisteita, vaikka niiden onkin selitetty syntyneen
jossain aurinkokunnan ulkopuolella olevassa hyisessä varastossa (ns. Oortin
pilvi), josta ne sitten lähtisivät liikkeelle.
Syy epäillä tällaisen varaston olemassaoloa on se, ettei siitä
ole mitään varmaa tietoa - ainoastaan teoriat vuosimiljoonien tai -miljardien
ikäisestä maailmankaikkeudesta vaativat sitä.
Toiseksi, vaikka tällainen varasto olisikin olemassa, miten
kappaleet lähtisivät siitä liikkeelle? Itsestään ne eivät voisi liikkua
mihinkään, vaan pysyisivät päinvastoin paikallaan koko ajan. Ainoastaan joku
vieraileva tähti voisi niitä liikuttaa, mutta koska komeettojen radat eivät
ulotu kovin kauas aurinkokunnan ulkopuolelle, on tämäkin mahdotonta.
Järkevin johtopäätös siis on, ettei komeettojen nykyinen liike
olisi mitenkään mahdollista, jos aurinkokunta olisi 5 miljardia vuotta vanha.
Niiden on oltava vain joitakin tuhansia vuosia vanhoja:
Toinen tunnettu
tutkija Harold Slusher ilmoitti, että komeetan pölyosan koostumuksesta tutkijat
voivat päätellä sen iäksi alle 10.000 vuotta. Tutkiessaan aurinkokuntamme
ulkopuolella olevia suuria pölyesiintymiä ja niiden vaikutusalueella olevien
tähtien säteilyvoimaa, on tultu tälläkin alueella samaan lopputulokseen.
Avaruus on hyvin nuori. Avaruuspölyn koostumus, lyhytikäisten komeettojen ja
pyrstötähtien määrä on oiva kello, joka antaa tarkkoja aikamääreitä tutkijoille.
(5)
MAAN MAGNEETTIKENTÄN
HEIKKENEMINEN. Kun
palataan takaisin maan läheisyyteen, on eräs merkki sen nuoresta iästä sen
magneettikentän ratkaiseva heikkeneminen. Maan magneettikentän, joka ulottuu
aina kuun radan ulkopuolelle, on havaittu menettävän puolet voimakkuudestaan
1400 vuoden välein; eli 1400 vuotta sitten maan magneettikentän tuli olla 2
kertaa nykyistä voimakkaampi. Havainnot magneettikentän muutoksesta perustuvat
tarkkoihin mittauksiin, joita on tehty lähes 170 vuoden ajan. Esim. Uusi
Suomi-lehden artikkelissa nimeltään "Maan magneettikenttä pienenee
jatkuvasti", 26.2.1990, kerrotaan seuraavasti:
Vuonna 1200 magneettikentän voimakkuus oli 1,4 ja parisataa vuotta
myöhemmin 0,8. Havainnot osoittavat myös, että pieneneminen on jatkunut
viimeisten sadan vuoden aikana... Pieneneminen on ollut alle 1 promille vuotta
kohti, se on vaihdellut 0,7 - 0,5 välillä...".
Jos tehdään johtopäätöksiä
maan magneettikentän nopeasta heikkenemisestä, tuovat ne mielenkiintoisia
tuloksia. Sillä jos kenttä on heikentynyt koko ajan samaa vauhtia ja yhtä
nopeasti, merkitsisi se seuraavanlaisia kenttien vahvuuksia menneisyydessä.
Nämä luvut osoittavat, ettei maa voi olla ainakaan satojatuhansia vuosia vanha,
puhumattakaan miljoonista tai miljardeista vuosista. Luvut osoittavat myös,
että jos maapallo olisi ollut olemassa vain 10 000 vuotta sitten, olisi se
ollut kuin magneettinen tähti ja 50 000 vuotta sitten kentän voimakkuus olisi
ollut kuin valkoisen kääpiötähden (Thomas G. Barnes, Origin and Destiny of
the Earth’s Magnetic Field, 1973,s. 7ss.,23ss,; sama ”Earth’s Magnetic
Field”, The Challenge of Design, The Sixth National Creation Science
Conference, Witchita, Kansas, 1978, s.98ss.). Tällaiset luvut asettavat omat
rajansa maapallon iälle.
1400 v. sitten -
2-kertainen nyk. verraten
2800 " - 4 " "
4200 " - 8 " "
5600 " - 16
" "
7000 " - 32
"
14 000 " - 1024
"
28 000 " - 1 048 576 "
50400 " - 68 719 400 000
ILMAKEHÄN HELIUM. Kun maapallon magneettikenttä viittaa lyhyeen
ikään, viittaa siihen myös ilmakehän helium. Sitä tulee jatkuvasti ilmakehään
radioaktiivisen hajoamisen seurauksena, mutta ongelma on, että sitä on vain
pieni murto-osa (1/2500) oletetusta määrästä. Ongelman tekee vielä suuremmaksi
se, että osa siitä voi olla alkuperäistä tai tullut ilmakehään ulkoavaruudesta.
Heliumin määrä ilmakehässä ei sovi yhteen geologisen aikataulun ja miljardien
vuosien kanssa:
Ensimmäinen yllätys: Tutkimus osoittaa, että helium
ei karkaa ilmakehään merkittävässä määrin. Toinen yllätys: Helium ei nouse
ilmakehään vaan jakautuu tasaisesti ilmakehään. Ilmakehätutkija Larry Vardiman
(RATE-ryhmän koordinaattori) on osoittanut, että ilmakehässä on vain 0,04 %
heliumista, joka siinä pitäisi olla, jos maapallo olisi miljardeja vuosia
vanha. Vardiman kirjoittaa:
Jos maapallon
ilmakehässä ei ollut heliumia sen muodostuessa, nykyisin mitattu heliumin
tiheys …olisi saavutettu noin 2 miljoonassa vuodessa. Tämä on yli 2500 kertaa
lyhyempi aika kuin maapallon oletettu ikä. Pitkään ikään uskovat
ilmakehäfyysikot kuten [J.C.G.] Walker toteavat, että ”…heliumin määrä
ilmakehässä näyttää olevan ongelma”. [J.W.] Chamberlain toteaa, että tämä
heliumin karkausongelma ”… ei näytä poistuvan vaan on ratkaisematon”. (6)
Vardimanin
kommentti siitä, että ilmakehän helium ”olisi tuotettu noin 2 miljoonassa
vuodessa”, ei tarkoita, että hän uskoisi maapallon olevan 2 miljoonaa vuotta
vanha. Hän viittaa ongelmaan evoluution aikaskaalassa. Kaksi miljoonaa vuotta
on merkityksetön aika evoluution kannalta. Se on suurin piirtein aika, joka Homo
erectukselta väitetään kestäneen kehittyä Homo Sapiensiksi. Vardiman
uskoo, että ilmakehän helium on melkein kokonaan alkuperäistä – siis että se
oli osa alkuperäistä maapallon luomista – ja hyvin vähän siitä on
radioaktiivisen hajoamisen tulosta. (7)
Jari Iivanainen
