LUKU 3 -
Miksi
radioaktiivisuusmittaukset ovat epäluotettavia?
Mitä tulee
iänmääritysmenetelmiin, ovat niistä tärkeimpiä radioaktiiviset mittaukset,
joilla on pyritty laskemaan sekä maapallon että siinä eläneiden eläinten ja
ihmisten ikiä. Nämä menetelmät ovat yleensä antaneet miljoonien vuosien ikiä,
varsinkin kun on ollut kysymys maapallon kivilajeista ja alkuaineista. Ne
perustuvat siihen, että radioaktiivisilla aineilla pitäisi olla tietty aika,
missä ne muuttuvat ja hajoavat muiksi alkuaineiksi. Esim. uraani /
lyijy-menetelmässä pitäisi uraanin muuttua kokonaan lyijyksi aina saman
nopeuden mukaan ja tietyn ajan kuluessa.
Tosiasia kuitenkin on, että kyseiset menetelmät ovat
epäluotettavia. Niillä voidaan kyllä mitata kivien ja näytteiden pitoisuuksia,
mutta on toinen asia, onko sillä mitään tekemistä iän kanssa. Se johtuu siitä,
että mittausmenetelmissä on oletuksia, joita on mahdoton todistaa
tieteellisesti jälkikäteen.
Tärkeätä on kuitenkin huomata, että radioaktiivisuusmittaukset
perustuvat hyvin pitkälti geologiseen taulukkoon, jossa maapallon iäksi
oletetaan miljardeja vuosia (Tämä taulukko laadittiin 1800-luvulla ennen kuin
edes tunnettiin radioaktiivisuusmittauksia.). Sen mukaisesti on otettu käyttöön
menetelmiä, jotka automaattisesti ja poikkeuksetta antavat pitkiä ikiä
kivinäytteille. Mittauksia ei yleensä tehdä suoraan fossiileista, mikä olisi
paljon parempi ja luotettavampi tapa (ja antaisi myös huomattavasti pienempiä
ikiä), vaan se suoritetaan tavallisesti tuliperäisistä kivistä. 1800-luvulla
laadittu geologinen aikataulu yleensä määrää sen, miten näytteitä tulkitaan:
Jos maksimaalisen kerrostuman paksuuteen perustuvaa
interpolaatiota lakattaisiin käyttämästä, syntyisi kaaos. Silloin ei enää olisi
varmaa, että esim. hiilikerrostumat olisivat nuorempia kuin devoni- tai
siluurikerrostumat. Järjestys voidaan säilyttää vain siten, että
kerrosjärjestykselle annetaan absoluuttinen prioriteetti radiometriaan nähden.
Eräs asiantunteva geokronologi sanoi minulle ajoitustuloksista, jotka eivät sovi
geologiseen aikatauluun:
Se mikä ei sovi, pysyy
pöytälaatikossa – ei toki pidä tehdä itseään naurunalaiseksi… On turha tehdä
vain yhtä yksinkertaista ajoitusta. On muistettava suuri kokonaisuus ja
pidettävä aina mielessä geologinen aikataulu, muuten kaikki menee pieleen.
…
Radiometria antaa vain näennäisen iän. Kelvatakseen ”oikeaksi iäksi” tai
”hyväksytyksi iäksi”, täytyy sen osua geologisen aikataulun edeltä määräämään
kohtaan. Todellinen absoluutti ei ole mittaus- tai arviointitulos, vaan olemassa
oleva geologinen aikataulu. Niin kauan kuin geologinen aikataulu ratkaisee
mittauksen kelpoisuuden, eivät mittaukset voi ratkaista geologisen aikataulun
oikeellisuutta.
Kun
kysyy varsinaista syytä sille, miksi geologisesta aikataulusta satoine vuosimiljoonineen
pidetään kiinni, käy ilmi, ettei syy ole geologeissa. Tämä johtuu yksinomaan
evoluutioteoreetikoista… Todistettavasti nuorien kivien antamat virheelliset
ajoitukset osoittavat, ettei isotooppipitoisuuksien tulkinta anna vain
epävarmoja, vaan täysin käyttökelvottomia tuloksia. Edellytykset nuorta ikää
mittaavien menetelmien oikeellisuudelle ovat mielestäni huomattavasti paremmat.
Totuuden tähden on mielestäni vaadittava, että huomattavan paljon
pienemmät iät otetaan mukaan tarkasteluun ja että ryhdytään tekemään laajoja
mittauksia suoraan fossiileista. Tieteelle tehtäisiin suuri palvelus, jos
luovuttaisiin pakonomaisesta sitoutumisesta geologiseen aikatauluun. (11)
Lähtötilanne ja muut
edellytykset. Radioaktiiviset
menetelmät perustuvat siihen ajatukseen, että kivilajeissa on äiti-alkuaineita
sekä tytär-alkuaineita ja että niiden suhteiden perusteella voidaan määrittää
kivilajin ikä. Mitä vähemmän kivilajissa on jäljellä äiti-alkuaineita, sitä
vanhempana sitä pidetään, kun taas mitä enemmän niitä on, sitä nuorempi sen
täytyy olla.
Lisäksi radioaktiivisissa menetelmissä esiintyy kolme tärkeää
perusolettamusta. Ne ovat:
1.
Kivessä ei ole alkutilassaan ollut tytäralkuaineita eli puoliintumistuotteita,
vaan ainoastaan lähtöaineita. Hajoamisen on täytynyt alkaa nollatilasta.
2.
Kivestä ei ole saanut poistua mitään eikä tulla mitään lisää.
3.
Hajoamisnopeus on pysynyt aina samana.
Mitä tulee edellisiin
olettamuksiin, eivät ne kuitenkaan ole todistettavissa.
Ensimmäinen ongelma on lähtötilanne.. Miten voidaan nyt
tietää, millainen se oli alun perin? Olisi perin outoa, jos alkutilassa kaikki
alkuaineet olisivat esiintyneet sataprosenttisen puhtaina ja ilman
puoliintumistuotteita, vaikka jälkimmäisiä esiintyy laajasti maan kuoressa.
Käsitys niiden alkuperäisestä suhteesta perustuu vain olettamukseen ja
arvailuun, jota ei voi todistaa.
Kyseessä on samanlainen asia, kuin jos pöydällä on 7 kakunpalaa
ja 5 keksiä, ja meitä pyydettäisiin kertomaan alkuperäinen määrä. Se on
varmasti mahdotonta, jos emme ole alunperin olleet paikalla tarkistamassa
tilannetta. Meidän on tiedettävä alkuperäinen tilanne pöydällä – aivan kuten
radioaktiivisissa mittauksissa on tiedettävä aineiden määrät – muuten
mittauksille ei ole mitään luotettavaa pohjaa:
KBS-tuhkakiven ajoituksen
historia paljastaa, että riippumatta siitä kuinka huolellisesti tutkija valitsi
kivinäytteensä tai kuinka tarkasti hän suoritti laboratoriotyönsä, häntä
voidaan aina syyttää kontaminoituneen materiaalin käytöstä tai virheellisestä
metodologiasta mikäli ajoituksen tulos on ”väärä”. Syytteitä ei tarvitse
todistaa. Virheellinen ikä riittää todisteeksi. Kirjallisuus viittaa siihen,
että vaikka radiometriset ajoitukset olisivat periaatteessa päteviä (mitä ne
eivät ole), todistettavasti puhtaan ja kontaminoitumattoman kivinäytteen
valinta vaatii kaikkitietävyyttä, joka on kuolevaisten ihmisten
saavuttamattomissa. Radioaktiiviset ajoitusmenetelmät ovat klassinen esimerkki
itsepetoksesta ja kehäpäättelystä. Ne ovat ihmisen evoluution myyttiä. Naeser työtovereineen
12 on ilmaissut ongelman hyvin:
Kaikkien ajoitustulosten tarkkuus
voidaan vain arvata, koska emme tiedä yhdenkään geologisen näytteen todellista
ikää. Voimme ainoastaan tavoitella parasta yhteensopivuutta K-Ar- ja muiden
ajoitusmenetelmien välille. (13)
Ulkopuoliset tekijät ovat toinen mahdollinen tekijä, joka voi sekoittaa
laskelmia. Ongelmallisia voivat olla kivien kuumentuminen ja muovautuminen
(näin voi helposti tapahtua tuliperäisille kivilajeille, joista mittauksia
tehdään) sekä veden virtaukset kivien läpi. Ne kaikki voivat aiheuttaa lähtö-
ja puoliintumisaineiden kulkeutumista ja kasautumista muualle, joten ne voivat
muuttaa mittaustuloksia. Jos aineiden suhteissa tapahtuu vain pieniä muutoksia,
voivat ne vääristää koko iänmäärityksen. Se ei ole silloin luotettavalla
pohjalla:
Tämä ei ole kuitenkaan
menetelmän ainoa ongelma. Jos hiekkaa tiimalasissa lisätään tai sitä vuotaa
tiimalasin ylä- tai alaosasta tai molemmista, menetelmän tarkkuus romuttuu.
Meidän on mahdotonta tietää, onko oletettujen tuhansien miljoonien vuosien
aikana kivestä liuennut uraania tai lyijyä, vai onko jompaakumpaa kertynyt
lisää. Menetelmä on arvoton, ellei tästä asiasta saada varmuutta. On arvioitu,
että vuosittain tällaista liuennutta ja kivestä rapautunutta uraania huuhtoutuu
mereen 10 000… 50 000 tonnia. (14)
Ristiriitaiset Tulokset. Osoituksena radioaktiivisuusmenetelmien
epävarmuudesta on se, että tulokset ovat olleet ristiriitaisia ja vaihdelleet
rajusti, kuten sopii odottaakin maasta löydetyille kiville ja näytteille.
Niiden pitoisuudet eli oletetut iät ovat vaihdelleet laidasta laitaan ja on
tehty seuraavanlaisia havaintoja. Ne osoittavat, että kivien pitoisuuksia
voidaan kyllä mitata, mutta iän määrittäminen niistä on kyseenalaista. Jos
havaitsemme omassa kellossamme samanlaisia heittoja, virhemarginaalin ollessa
yli 99 %, hylkäisimme sen heti.
Ensimmäinen esimerkki kertoo tuliperäisistä kivistä
(Ngauruhoe-vuori Uudessa Seelannissa), joiden tiedettiin varmasti kiteytyneen laavasta
vain 25-50 vuotta sitten tulivuorenpurkauksen seurauksena. Sen takana olivat
siis silminnäkijöiden havainnot.
Näytteet näistä kivistä lähetettiin iänmääritystä varten
laboratorioon, joka on yksi arvostetuimmista kaupallisista ajoituslaboratorioista
(Geochron Laboratories, Cambridge, Massachusetts). Tulokset, jotka ovat
ristiriidassa käytännön havaintojen kanssa, ovat nähtävissä seuraavasta
kertomuksesta:
Geochron on arvostettu kaupallinen laboratorio,
jonka K-Ar-laboratorion johtaja on väitellyt K-Ar-iänmäärityksestä.
Laboratoriolle ei kerrottu näytteiden tarkkaa keräyspaikkaa eikä niiden
oletettua ikää. Kuitenkin niiden kerrottiin olevan todennäköisesti nuoria ja
hyvin vähän argonia sisältäviä. Tällä varmistettiin se, että analyyttisessa
työssä oltaisiin erityisen huolellisia.
K-Ar-analyyseistä saadut ”iät” on listattu
taulukkoon 1. Kivien ”iät” vaihtelevat välillä <270 000 vuotta ja 3,5 (+-
0,2) miljoonaa vuotta, vaikka niiden on havaittu jäähtyneen laavasta 25
– 50 vuotta sitten. Yksi näyte jokaisesta virtauksesta antoi ”iäksi” <270
000 vuotta tai <290 000 vuotta, kun taas kaikissa muissa näytteissä ”ikä”
oli miljoonia vuosia. Laboratorio käsitteli alhaisen ”iän” saaneet näytteet
samassa erässä, mikä viittasi laboratorion systemaattiseen virheeseen. Niinpä
laboratorion johtaja tarkasti laitteensa uudelleen. Tulokset olivat
samanlaisia. Tämä sulki pois laboratorion järjestelmällisen virheen ja vahvisti
alhaisten tulosten olevan oikeita. Lisäksi toistetut mittaukset jo
analysoiduista näytteistä (A#2 ja B#2 taulukossa 1) eivät tuottaneet
samanlaisia tuloksia, mutta mataliin argonpitoisuuksiin liittyvien
analyyttisten epävarmuuksien vuoksi tämä ei ollut yllättävää. Selvästi
argon-pitoisuus vaihtelee näissä kivissä. Jotkut geokronologit saattavat sanoa,
että <270 000 vuotta on todellakin oikea ”ikä” näille näytteille, mutta
mistä he voisivat tietää, ettei 3,5 miljoonaa vuotta olisi oikea ”ikä”,
elleivät he jo alun perin olisi tienneet laavavirtojen olleen hiljattain
syntyneitä?!
…Tiedämme kivien todelliset iät, koska
havaintojen mukaan ne olivat muodostuneet alle 50 vuotta ennen iänmääritystä.
Silti niiden ”iäksi” arvioitiin jopa 3,5 miljoonaa vuotta. Iät ovat siten
virheellisiä. Miten voimme luottaa tähän ”iänmääritysmenetelmään”, kun sitä
käytetään sellaisiin kiviin, joiden ikää emme tiedä? Jos menetelmä epäonnistuu
määrittämään ikää kivistä, joiden synnystä meillä on puolueettoman
silminnäkijän kuvaus, miksi meidän pitäisi luottaa siihen, kun kyseessä ovat
kivet, joiden ikää emme voi tarkistaa puolueettomasti historiasta? (15)
Toiset esimerkit kuvaavat
radioaktiivisen iänmäärityksen ongelmia. Ne osoittavat jälleen, miten
pitoisuuksia kivistä mitataan, mutta niillä ei tarvitse olla mitään tekemistä
todellisen iän kanssa. On tapahtunut, kuten seuraavassa esimerkissä Grand
Canyonista osoitetaan, että päällimmäinen kerros on ”satoja tai kymmeniä
miljoonia vuosia” vanhempi kuin alimmainen kerros. Sellainen ei tietenkään voi
pitää paikkaansa, ja siksi tällaiset iänmääritykset sijoittuvat vain tieteistarinoiden
joukkoon:
N.
170 vuotta sitten Hualalai-saaressa tapahtuneessa tulivuoren purkauksessa
syntynyttä laavakiveä tutkittiin ja sen ikää määriteltiin uusilla menetelmillä.
Näillä ”luotettavilla” säteilymittareilla saatiin 170-vuotiaan kiven iäksi miljoonia
vuosia, 160 miljoonasta aina 3 miljardiin vuoteen. Samalla tavoin on käynyt
muissakin vastaavissa mittauksissa. Grand Canyonin kerroksien ikää yritettiin
myös mitata näillä mainituilla uusilla menetelmillä. Tulokset yllättivät
jälleen tutkijat. Päällimmäisten kerrosten ”nuori” basalttikallio sai iäkseen
270 miljoonaa vuotta enemmän kuin kanjonin pohjan tasossa oleva ”tuhansia
miljoonia vuosia vanha kivikerros”. Näiden mittausten jälkeen kehitysoppineiden
aikaisemmin antamat aikamääreet kanjonin kallioille ja kerrostumille on
osittain siirretty ”vanhojen uskomusten joukkoon”. (16)
Kalium-argon
menetelmää voidaan teoriassa käyttää nuorempien kivien iänmääritykseen, mutta
sitäkään ei voi käyttää itse fossiilin iän määritykseen. Richard Leakeyn
löytämä muinainen ”1470-mies” määriteltiin tällä menetelmällä 2,6 miljoonan
vuoden ikäiseksi. Iän määrittänyt professori E.T. Hall kertoi, että ensimmäisen
kivinäytteen analyysi tuotti tulokseksi mahdottoman 220 miljoonan vuoden iän.
Tämä tulos hylättiin siksi, että se ei sopinut kehitysopilliseen viitekehykseen
ja näin oli analysoitava vielä toinenkin näyte, joka antoi hovikelpoisen 2,6
miljoonan vuoden iän. Myöhemmin samasta löydöstä tehtyjen iänmääritysten
aikaväli on vaihdellut 290 000… 19 500 000 vuoden välillä. Kalium-argon
menetelmä ei siis vaikuta erityisen luotettavalta niin kuin ei myöskään
evoluutiotutkijoiden tapa tulkita tuloksia. (17)
HIILI-14-MENETELMÄ. Yksi radioaktiivinen menetelmä iänmäärityksessä on hiili-14-menetelmä.
Se eroaa muista radioaktiivisuusmenetelmistä siinä, että sen puoliintumisaikana
pidetään vain noin 5600 vuotta ja että sillä mitataan vain orgaanisten
näytteiden ikää. Tässä menetelmässä erehtymismahdollisuudet ovat paljon
pienemmät kuin muissa radioaktiivisuusmenetelmissä, mutta siinäkin on
ongelmansa, joista voidaan mainita seuraavat asiat:
Magneettikentän heikkeneminen. Yksi tekijä, joka vaikuttaa radiohiilimittauksiin, on
maan magneettikentän heikkeneminen. Kuten todettiin, ei maan magneettikenttä
ole pysynyt samana, vaan on jatkuvasti heikentynyt niin että sen
puoliintumisaika on nykyään n. 1400 vuotta. Magneettikentän heikentyminen on
vaikuttanut samalla radiohiilen muodostumisen määrään:
"Maan
magneettikenttä on pienenemässä. Liikkeet ovat hyvin loivia, mutta pienenemistä
on havaittu jo pitemmän aikaa... tilanteen ollessa tämä, kosmisia säteitä
pääsee pikkuisen enemmän läpi. Kosmisten säteiden vaikutus näkyy mm. siinä,
että hiili-14:ä syntyy enemmän..." (Uusi Suomi-lehden artikkeli 26.2.1990,
"Maan magneettikenttä pienenee jatkuvasti")
Niinpä kun magneettikenttä
on joitakin vuosituhansia sitten ollut paljon nykyistä voimakkaampi - jopa
kymmeniä kertoja - on sillä ollut vaikutusta radiohiilen muodostumiseen - sitä
muodostui ennen nykyistä paljon vähemmän tai ei ehkä lainkaan.
Toisin sanoen edellinen merkitsee sitä, että kun nykyään
tutkimme näytteitä aiemmilta ajoilta, näyttävät ne huomattavasti ikäistään
vanhemmilta. Ne voivat näyttää vuosisatoja tai jopa tuhansia vuosia omaa ikäänsä
vanhemmilta, koska varhaisimpina aikoina radiohiiltä ei juuri voinut muodostua
voimakkaamman magneettikentän takia. Jos magneettikentän ratkaisevaa
heikkenemistä ei oteta huomioon, voidaan silloin erehtyä pitkiäkin ajanjaksoja
iänmäärittelyssä. Näytteet näyttävät paljon vanhemmilta kuin mitä ne
todellisuudessa ovat:
”Jos
hiili-14:n määrä on menneisyydessä ollut pienempi, koska kosmisia säteitä
vastaan on ollut enemmän magneettista suojaa, niin olemme arvioineet näiden
eliöiden jälkeisen ajan liian pitkäksi.” (Science Digest, joulukuu
1960, s. 19)
Epämääräisiä tuloksia. Vaikka erehtymismahdollisuudet ovat
hiili-14-menetelmässä paljon pienemmät kuin muissa menetelmissä, ei sekään aina
ole kovin tarkka. Yleensä virheet tässä menetelmässä antavat todellista ikäänsä
vanhempia tuloksia edellämainitun magneettikentän heikkenemisen takia. Esille
on tullut mm. seuraavia erehdyksiä:
- Elävien etanoiden iäksi on
mitattu 2300 vuotta (Keith and Anderson, "Radiocarbon dating: Fictitious
results with mollusk shells." Science, Vol. 141, 1963, p. 111). Samoin
elävä nilviäinen on mitattu 3000 vuotta vanhaksi (Creation research society
journal, june 1970).
- Elävät puut on mitattu 10 000 vuotta vanhoiksi (Huber, B.,
"Recording Gaseous Exchange Under Field conditions," The physiology of Forest Trees, Ronald
Publishers, New York, 1958.). Erehtyminen
on siis ollut 10 000 vuotta.
- Englannin Durrington
Wallsissa olevan vanhan rakenteen iäksi on saatu hiili-14-menetelmällä 2620 -
2630 eKr. Mutta täysin varmat arkeologiset todisteet osoittavat noin tuhat
vuotta myöhempää ajankohtaa (The Genesis Flood, Henry M. Morris ja John C.
Witcomb, s. 43).
- C.A. Reed tuo
Science-lehdessä (11.12.1959) esille hyvän esimerkin C-14-menetelmän
epävarmuudesta. Erehtyminen esimerkissä on vuosituhansia ja vastoin selviä
arkeologisia todisteita:
"Klassinen
esimerkki C-14-menetelmän epävarmuudesta ovat 11 pohjoisirakilaisesta
esihistoriallisesta kylästä otettua näytettä. C-14 osoitti, että näytteet
olivat 6000 vuoden ajalta, vaikka kaikkien arkeologisten todisteiden
perusteella kylä oli ollut asuttuna vain 500 vuoden ajan."
- On esiintynyt myös monia
fossiilinäytteitä, jotka on oletettu miljoonien vuosien ikäisiksi, mutta jotka
ovat edelleen sisältäneet merkittäviä määriä C-14-isotooppia. On mahdollista,
että muut menetelmät ja C-14-menetelmä antavat aivan päinvastaisia tuloksia.
Toiset menetelmät voivat osoittaa kerrostumien iäksi miljoonia vuosia, mutta
C-14-menetelmä vain joitakin vuosituhansia. Tällaisia ristiriitaisuuksia ei
pitäisi esiintyä, jos menetelmät ovat luotettavia.
NOPEASTI HAJOAVAT RADIOAKTIIVISET ALKUAINEET. Tavallisesti
iänmääritykseen on käytetty menetelmiä, joissa radioaktiivisten aineiden
puoliintumisajat ovat suunnattomia.
Kuitenkin maaperässä on alkuaineita, joiden puoliintumisajat
ovat vain murto-osia edellisistä menetelmistä. Varsinkin poloniumin on
mielenkiintoinen aine. Sillä suoritetut kokeet ovat osoittaneet, miten
käsitykset maapallon tulikuumasta alusta ja vuosimiljardeista ovat
kyseenalaisia:
Poloniumin säteilykehät. Kun on kyseessä maapallon
synty, on yleensä selitetty, että sillä olisi ollut aluksi hehkuvan kuuma ja sula pinta, joka olisi sitten vähitellen
jähmettynyt. Yli 4000 miljoonaa vuotta sitten maapallon uskotaan olleen kuin
kiehuva tulikattila, jossa elämällä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Siitä
alkoi hidas jähmettyminen, johon on arveltu kuluneen jopa miljoonia vuosia.
Kuitenkin eräät radioaktiivisuuteen perustuvat menetelmät eivät
viittaa hitaaseen jähmettymiseen, vaan ne viittaavat maapallon nopeaan
muodostumiseen. Sellaisia ovat peruskalliossa havaitut poloniumin säteilykehät,
joita on löydetty graniitista kaikkialla maailmassa. Näitä kehiä ei pitäisi
edes olla olemassa, jos kivimuodostelmat olisivat hitaasti jähmettyneet
vuosituhansien aikana. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että näitä kehiä ei
voi edes muodostua kuin alle
300-asteisessa kivessä (!) jäädäkseen näkyviin, ja toiseksi sen takia, että
polonium 218:n puoliintumisaika on vain 3
minuuttia (!), joka on liian lyhyt hidasta jähmettymistä ajatellen. (Gentry, R.V.,
1974: Radiohalos in a radiochronological and cosmological perspective. Science,
5 April 1974, vol. 184, 62-66). Toisin
sanoen molemmat seikat viittaavat siihen, ettei yleinen käsitys maapallon
hitaasta jähmettymisestä vuosimiljoonien aikana voi pitää paikkaansa. Ainut
mahdollisuus on, että peruskallio on kiteytynyt silmänräpäyksessä
samanaikaisesti poloniumin muodostumisen kanssa, koska säteilykehien
olemassaoloa ei voi selittää muulla tavalla:
On
mielenkiintoista, että eräissä peruskallion kivilajeissa voidaan havaita
tiettyjen, erittäin nopeasti hajoavien Polonium-isotooppien muodostamia
'haloja' (eräänlaisia "kuplia"), jotka kertovat, että peruskallio on
muodostunut silmänräpäyksessä. Tilanne on sama kuin jos yrittäisit vangita
poretabletin kuplat syväjäädyttämällä vielä poreilevan vesilasin
salamannopeasti. (18)
Pleokroiset
kehät (engl. pleochroic halos) ovat joidenkin kivilajien kiteissä olevia
radioaktiivisen säteilyn aiheuttamia häiriöitä, värin muutoksia. Näitä
rengasmaisia kehiä ovat aiheuttaneet etenkin kiillekiteisiin sisältyneet
uraanin, thoriumin, ja poloniumin (Po, järjestysluku 84) radioaktiiviset
hiukkaset, joista on lähtenyt alfasäteilyä…Nämä kehät, joita on esikambrisissa
jähmettyneissä kivilajeissa, ovat voineet syntyä vain siinä tapauksessa, että
maapallo on luotu hetkessä. Jos niiden muodostuminen (jäähtyminen,
jähmettyminen) olisi tapahtunut hitaasti, näitä kehiä ei olisi voinut syntyä
polonium-mineraalien nopean hajaantumisen vuoksi. Gentry päättelee, että poloniumin
pleokroiset kehät viittaavat hetkessä tapahtuneeseen luomiseen ja saattavat
hyvin kyseelliseksi radiometriset ajoitukset (lukuunottamatta
radiohiili-ajoitusta) yleensä. (19)
