LUKU 4 -
Merkit
maapallolla
Mitä tulee
iänmääritysmenetelmiin, otetaan usein ensimmäisenä esille radioaktiiviset
mittaukset, joiden todettiin antavan hyvin epämääräisiä tuloksia. Ne mainitaan
lähes aina ensimmäisinä, kun yritetään määrittää ikää.
On kuitenkin olemassa muitakin menetelmiä; sellaisia, jotka
perustuvat käytännön havaintoihin luonnossa ja jotka yleensä antavat vain
murto-osia niistä lukemista, joita radioaktiiviset mittaukset edustavat. Näitä
käytännön havaintoihin perustuvia menetelmiä käytettiin jo kauan ennen
radioaktiivisia menetelmiä, mutta ne hylättiin hyvin pian niiden myötä. Se oli
suuri virhe, koska useimmat menetelmät perustuivat käytännön havaintoihin.
Lisäksi on merkillepantavaa, jos käytetään mittapuuna näitä
menetelmiä, että ne antavat vain murto-osia geologisen taulukon ja monien
radioaktiivisten menetelmien ikämääristä. Toisin sanoen täytyy ottaa pois
miljardeja tai satoja miljoonia vuosia, jotta geologinen taulukko olisi
yhtäpitävä näiden menetelmien kanssa.
Arthur Holmes
(1896-1965) käsitteli maan historian eri kausien iänmääritystä ja hän
työskenteli suurimman osan elämäänsä tämän ongelman kimpussa. Lisäksi hän ehti
kirjoittaa erinomaisen geologian oppikirjan. Holmes on tehnyt ensimmäiset
geologisten kausien ikätaulukot. Radioaktiivisten iänmääritysmenetelmien myötä
alkoivat kalliot nopeasti vanhentua. Kaikki muut kallioiden
iänmääritysmenetelmät hylättiin nopeasti, vaikka itse asiassa syntyi lukuisia
uusia ongelmia, kuten esim. kysymys siitä, minne natrium katosi, kun sitä oli
miljardien vuosien aikana tullut mereen, jonka olisi pitänyt Jolyn mukaan
saavuttaa nykyinen suolapitoisuutensa 90 miljoonassa vuodessa. (Nils Edelman:
Viisaita ja veijareita geologian maailmassa, s. 218)
SEDIMENTTIEN
KASAUTUMINEN, MINERAALIEN VIRTAUS MERIIN JA EROOSIONOPEUS. Kun ei oteta lukuun radioaktiivisia menetelmiä,
niin sedimenttien kasautuminen, mineraalien virtaus meriin ja eroosionopeus
ovat eräitä tapoja mitata aikaa. Kaikki nämä menetelmät perustuvat siihen, että
käytetään perusteena nykyisiä kasaantumis- ja kulumisnopeuksia havaituilla
alueilla. Niissä siis käytetään Charles Lyellin tunnetuksi tekemää periaatetta,
että nykyisyys on menneisyyden avain. Kaikki nämä menetelmät antavat myös
verrattain pieniä ikiä, siten että on saatu seuraavanlaisia tuloksia. Jos
nopeudet ovat ennen olleet suurempia esim. katastrofien (vedenpaisumus?) takia,
muuttavat ne lukuja pienemmiksi. Silloin saaduista ikämääristä voi hävitä
suurin osa pois:
Sedimenttien
kasautuminen jokisuistoihin on eräs
tapa mitata ajanjaksoja. Se perustuu siihen, että kun tiedetään suiston
kokonaismäärä ja jaetaan se sitten nykyisellä kasaantumisnopeudella vuodessa,
saadaan siitä suiston ikä.
Tällä menetelmällä on saatu suistojen iäksi ainoastaan joistakin
vuosituhansista n. 13 - 14 miljoonaan vuoteen. Esim. Missisippijoen suiston,
johon Missisippijoki tuo sedimenttiä vuosittain n. 230 miljoonaa kuutiometriä,
iäksi on saatu vain n. 4000 vuotta. (Wysong, R. L., The Creation-Evolution
Controversy, p. 163) Kuitenkin jos kuljetusnopeus on ennen ollut suurempi,
lyhentää se ajanjaksoja paljon enemmän. Seuraava lainaus osoittaa, miten
nopeasti kerrostumat voivat muodostua ja miten monet näytteet arvioidaan
vanhemmiksi kuin ne todella ovat. On epätodennäköistä, että samat prosessit
olisivat jatkuneet miljoonia tai miljardeja vuosia:
Esimerkkinä siitä, miten suuria
erehdyksiä saatetaan tehdä sedimenttien kasaantumisnopeutta arvioitaessa, on
seuraava tapaus: New Orleansin luona löydettiin Missisippin suiston
kerrostumista intiaanin jäännöksiä, joiden iäksi tri B. Dowler arvioi 57 000
vuotta. Vähän sen jälkeen Fort Jakcksonista löydettiin saman suiston
kerrostumista vieläkin syvemmältä pala puuta, joka osoittautui kentuckyläisestä
jokilaivasta olevaksi. 57 000 vuotta supistui tämän johdosta enintään 200:ksi.
Tri Dowler oli arvioinut sedementtien kasaantumisnopeuden tässä suistossa
paljoa hitaammaksi kuin se todellisuudessa on ollut. Jos sedimenttien
kasaantumisnopeutta koskevat erehdykset ovat yleensä tätä suuruusluokkaa, niin
esittämämme arviot manneräyräiden ja valtamerialtaiden iästä ovat enemmän kuin
100 kertaa liian suuria.
(20)
Mineraalien virtaus meriin on antanut
valtamerien iäksi vain 100 - 260 000 000 vuotta (Dudley J. Whitney: The face of
the Deep [New York, Vantage Press 1955] / Chemical Oceanography. Es, by J.P.
Riley and G. Skirrow [New York Academic Press, Vol. 1, 1965] p. 164. See also
Harold Camping, "Let the Oceans Speak", Creation Research Society
Quarterly, Vol. 11, [June, 1974], pp. 39-45). Se tarkoittaa, että geologisesta taulukosta pitäisi ottaa pois ainakin
neljä miljardia vuotta, jotta se olisi yhtäpitävä mittausten kanssa.
Laskelmissa ovat olleet mukana sellaiset aineet kuin natrium, nikkeli,
magnesium, pii, kalium, kupari, kulta, hopea, elohopea, lyijy, tina, alumiini
ja monet muut aineet, joten koetulokset on saatu useiden alkuaineiden pohjalta.
Kun on mitattu näiden aineiden kulkeutumista nykyisellä
nopeudella ja kun tiedetään nykyinen mineraalipitoisuus merissä, on siitä saatu
aika, joka on moninkertaisesti vähemmän kuin tavallisesti on esitetty merien
iäksi. Lisäksi ei huomioida sitä, että virtaus on joskus voinut olla
moninkertaisesti voimakkaampaa - mm. Raamatussa mainitun vedenpaisumuksen takia
- ja että osa mineraaleista on voinut olla jo alusta alkaen merissä.
Eroosionopeus. Yksi pitkiin ajanjaksoihin liittyvä ongelma on
maanpinnan kuluminen eli eroosio. Mantereet eivät voi olla miljardeja vuosia
vanhoja, koska muuten ne olisivat kuluneet olemattomiin jo kauan sitten.
Jos käytetään pohjana nykyisiä eroosio- ja rapautumisnopeuksia,
merkitsisi se sitä, että kaikki mantereet huuhtoutuisivat mereen n. 14 miljoonassa vuodessa! Euroopan
Alpeillakin maanpinnan arvellaan kuluvan ja alenevan metrin 1500 - 4000
vuodessa (Charles Schuchert: "Geochronology, or the Age of the Earth on
the Basis of Sediments and Life"). Nykyisten
vuorten olisi siis pitänyt kulua pois jo moneen kertaan, jos ne olisivat
kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia vanhoja. Geologisesta taulukosta täytyy ottaa
pois miljardeja vuosia, koska se ei ole yhtäpitävä eroosiohavaintojen kanssa:
Nykyisellä
eroosionopeudella kaikki nykyiset mantereet ja ainakin kerroskivilajit
huuhtoutuisivat hiekkana merenpohjaan noin 14 miljoonassa vuodessa. Maapallon
joet kuljettavat meriin vettä noin 40 biljoonaa kuutiometriä vuodessa. Samalla
meriin valuu osa mantereista: 15-20 miljardia tonnia kiintoaineena ja noin
neljä miljardia tonnia liuenneena. Eroosionopeus on sitä luokkaa, että
Pohjois-Amerikka kuluisi pois 10 miljoonassa vuodessa (Creation ex nihilo, 3-5/2000)…
Sama koskee tuliperäisiä basaltteja Brasilian Paranassa ja Namibian
Etendekassa. Eikö 65 miljoonan vuoden eroosio olisi jo kuluttanut
kerroskivilajeja pois? (21)
Euroopan Alpit ovat suurelta
osalta muodostuneet mesotsooisista (jura- ja liitukautisista) ja tertiäärisistä
kivilajeista, viimeksimainittujen ollessa laaksoissa ja edellisten korkeammalla
vuorilla (!). Näiden mesotsooisten kerrostumien on täytynyt olla eroosion
kulutettavina ainakin tertiäärin alusta asti, eli n. 60 miljoonaa vuotta,
radioaktiivisten laskelmien mukaan. Jos eroosion keskimääräinen nopeus Alpeilla
on ollut metri 2000 vuodessa (meidän aikanamme metri 1500-4000 vuodessa), niin
tertiäärisiä vanhempia kerrostumia olisi pitänyt sinä aikana kulua pois n. 30
km. Se, että eroosion nopeus on vaihdellut, ei muuta tämän luvun
suuruusluokkaa. Se tosiasia, että suuri osa mesotsooisista kivilajeista on
vieläkin Alpeissa jäljellä, on vastaansanomaton todistus radioaktiivisuuteen
perustuvien laskelmien tuloksia vastaan. (22)
