|
|
|
Tartu kiinni |
LUKU 2 - Ihmissuhteet
Hyvien ihmissuhteiden puute on heikkous seurakunnassa. Se tarkoittaa, että tullaan ja käydään kokouksissa, mutta ei synny läheistä kanssakäymistä muiden kanssa. Voimme kyllä käyttää paljon sanoja, mutta yhteys toisiin jää vain pinnalliselle tasolle ilman että kohtaamme todellista ihmistä. Seuraus kaikesta on, ettei seurakunta muodostu hoitavaksi yhteisöksi, jossa viihtyisimme ja meillä olisi mukavaa. Saman seurauksena monet vastauskoontulleet ovat jääneet pois, koska eivät ole kokeneet olleensa tervetulleita eivätkä ole päässeet sisälle jonkin ryhmän toimintaan:
Olen kantanut sydämessäni näkyä rakastavasta ja välittävästä yhteisöstä jo yli kymmenen vuotta. Alkukipinän haaveeni sai jo kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin kiersin evankeliumin julistajana ympäri maata. Keskustelin satojen ihmisten kanssa ja huomasin, että he elivät käytännössä ilman ainuttakaan todella syvällistä ihmissuhdetta. He pelkäsivät ilmaista itseään, koska kokivat, että kukaan ei aidosti välittänyt heistä. Kuitenkin nämä samat ihmiset kuuluivat useimmiten seurakuntaan tai ainakin kävivät säännöllisesti niiden tilaisuuksissa. Heillä oli toki ihmissuhteita, mutta pinnallisia. He saattoivat keskustella jopa tuntikausia koskettamatta kertaakaan keskustelukumppaninsa todellista elämää ja tilannetta. He olivat kuin pappi, joka sanoi terapeutilleen: ”Tapaan aivan uskomattomat määrät ihmisiä, mutta minulla on harvoja ihmissuhteita.” Pappi oli tehnyt saman havainnon kuin monet muutkin: pinnallinen kanssakäyminen ei koskaan korvaa syvällisempää vuorovaikutusta toisten kanssa. (2)
Toinen lainaus puhuu samasta asiasta. Se osoittaa, miten meillä voi olla uudet tulokkaat torjuva asenne. Ystävällisyys on kyllä saattanut toteutua niiden ihmisten kesken, jotka ovat ryhmässä mukana, mutta sama asenne ei ole ulottunut ulkopuolisiin. He voivat edelleen tuntea itsensä ulkopuolisiksi:
Jos Jeesus kohtelee meitä tällä tavalla, niin juuri seurakunnan tulisi olla paikka, missä meidät hyväksytään, mistä meitä ei suljeta pois. Ikävä kyllä seurakunnassa on silti piirejä, joissa tuo poissulkemismekanismi toimii oikein tehokkaasti. Siellä kokoontuu ryhmä, ompeluseura, raamattupiiri tai mikä tahansa, mutta ryhmään on ulkopuolisen vaikea päästä. Mielellämme me kyllä kutsumme sinne lisää ihmisiä, mutta me emme ole oppineet vielä ottamaan heitä vastaan ja jäsentämään heitä ryhmään mukaan niin, että he kokisivat olevansa tervetulleita. Heidän tulisi tuntea, että he ovat myös täysarvoisia, täysin hyväksyttyjä piirin jäseniä alusta alkaen. Tätä meidän on syytä harjoitella. (3)
Jotain täytyy siis tehdä sen eteen, että ihmiset kokevat itsensä tervetulleiksi ja heistä on mukavaa tulla johonkin piiriin. Täytyy olla tavoitteita, että he sopeutuisivat mukaan toimintaan ja viihtyisivät siinä. Mutta voiko kanssakäymistä ihmisten kanssa parantaa? Voiko estää sen, etteivät useat tuntisi itseään ulkopuolisiksi vaan tervetulleiksi ja hyväksytyiksi, ja miten voi vaikuttaa siihen, että he pääsisivät sisälle toimintaan ja saisivat hyviä, syvällisiä suhteita muihin? Vastaus edelliseen tietysti on, että meidän on panostettava enemmän ihmisiin. Pelkkä sananjulistus ja herätys eivät voi koskaan korvata hyviä ihmissuhteita. Se, että painotetaan herätystä, mutta unohdetaan lähimmäiset, voi johtaa korkeintaan vahinkoon, koska ilman kunnollista jälkihoitotyötä ja ystävyyssuhteita monet lähtevät hyvin pian pois seurakunnasta. Monien kampanjoiden tai herätysten hedelmät ovat myöhemmin heikkoja siksi, koska tämä on unohdettu. Entä sitten keinot, kun haluamme saada ihmiset sopeutumaan johonkin ryhmään tai seurakuntaan? Voiko asiaa korjata millään tavalla? Ehkä seuraavat tekijät, jotka usein unohdetaan, voivat olla avuksi:
Kontaktihenkilöt. Eräs keino autettaessa ihmisiä sopeutumaan seurakuntaan, voivat olla henkilöt, joiden tehtävänä on aktiivisesti ylläpitää yhteyttä esim. vastauskoontulleisiin ja uusiin ihmisiin (siihen voidaan kouluttaa, mutta oikeastaan se olisi jokaisen tehtävä). Kyseessä ovat henkilöt, jotka eivät ole kontaktissa muihin vain suurissa kokouksissa vaan muulloinkin, koska muuten kunnon keskusteluyhteyttä ei synny. Mitä pinnallisemmaksi keskusteluyhteydet ja kontaktit jäävät – usein näin käy suurissa tilaisuuksissa – ja mitä vähemmän henkilöillä on suhteita muihin ihmisiin, sitä todennäköisemmin he jäävät hyvin pian pois toiminnasta. Toiseksi on tärkeää huomata pyrittäessä luomaan kontakteja muihin, että parhaita tavoittamaan nuoria ovat muut nuoret, lapsia lapset, vanhuksia vanhat ihmiset jne. Se tarkoittaa, että jos henkilöillä on samanlainen tausta ja ikä, he todennäköisesti saavat kontaktin toisiinsa paljon nopeammin. Syvälliset ystävyyssuhteet yhteiskunnassakaan eivät synny yleensä niiden välille, joiden ikäero on kymmeniä vuosia tai jotka tulevat täysin erilaisista taustoista. Yhteiset tekijät tavallisesti määrittelevät sen, voiko ystävyyttä syntyä. Mitä enemmän niitä löytyy, sitä todennäköisemmin se syntyy. Yhteisistä tekijöistä kertoo seuraava lainaus. Siinä osoitetaan, miten maantieteelliseen jakautumiseen perustuvat solut eivät toimineet niin hyvin kuin solut, joissa henkilöillä oli enemmän yhteisiä tekijöitä. Jälkimmäisissä ryhmissä syntyi helpommin vahvoja siteitä ihmisten välille ja niihin oli uusien kristittyjen helpompi sopeutua:
Alun perin yrittäessämme soveltaa pastori Chon mallia me olimme jakaneet kaupungin maantieteellisiin alueisiin. Mutta Herra näytti homogeenisten ryhmien (palvelutehtävien) merkityksen, joissa mies omistautuu miehille, nuori henkilö työskentelee nuorten kanssa ja naiset naisten kanssa. Alkoi räjähdysmäinen kasvu. … Olemme kyenneet osoittamaan, että homogeenisten ryhmien kautta Kristuksen evankeliumi tunkeutuu yhteiskuntaan nopeammin ja tehokkaammin. Vastaväitteitä pelkäämättä voin sanoa, että homogeenisissa ryhmissä ei ole sosiaalisia, taloudellisia tai koulutuksellisia rajoituksia, jotka ehkäisisivät Jumalan sanan leviämistä. Olen lujasti vakuuttunut siitä, että suurin osa seurakuntakasvustamme johtuu näistä ryhmistä, joita kutsumme myös ”homogeeniseksi palvelutyöksi”, joka sitoo yhteen koko näyn strategian. Jokaisen Jumalan Sanan opetusta haluavan innokkaan uuden uskovan odotukset täyttyvät, kun hän löytää ryhmän, johon voi samastua iän, sukupuolen, ammatin tai koulutuksen perusteella. … Miltä tahansa kannalta katsottuna meidän kokemuksemme osoittaa, että homogeeniset ryhmät ovat paras strategia minkä tahansa seurakunnan vahvistamiseksi, joka on halukas kasvamaan rajat rikkovalla tavalla Jumalan voitelussa. Uusi uskova ei koskaan tunne jäävänsä ulkopuoliseksi näyn suhteen. Esimerkiksi pieni poika, joka tulee uskoon, löytää vakaan lasten ryhmän, jossa hän voi tuntea olevansa hyödyksi ja kokea, että hänen läsnäolonsa on tärkeää toisille ryhmän jäsenille. Sama tapahtuu nuorten ryhmässä ja aikuisten ryhmässä samoin kuin ammatti-ihmisten muodostamassa ryhmässä… Siksi seurakunnassamme uuden uskovan on helppo löytää oma paikkansa. (4)
Vieraantuneet. Yhteyden syntyminen ei ole tärkeää ainoastaan niiden kanssa, jotka ovat vastauskoontulleita tai uusia seurakunnassa. Yhtä tärkeää on pyrkiä luomaan yhteyksiä niihin ihmisiin, jotka joskus ovat olleet seurakunnan yhteydessä, mutta ovat vieraantuneet ja lähteneet pois (tietysti aivan yhtä tärkeää on tavoittaa niitä, jotka eivät koskaan ole olleetkaan seurakunnassa). Sillä monet ovat jääneet yhteydestä pois siksi, koska heille ei ole löytynyt omaa paikkaa, heitä ei ole hyväksytty sellaisenaan tai he eivät ole viihtyneet seurakunnassa. On tärkeää tavoittaa heitäkin, että he voisivat löytää oman paikkansa ja viihtyisivät seurakunnassa. Kuinka asia voisi muutoinkaan olla? Seuraava lainaus osoittaa, mikä voi olla yksi tapa yhteyden luomisessa. Siinä puhutaan tervetuliaisryhmistä, mutta varmasti on muitakin tapoja tavoittaa jumalayhteydestä ja seurakunnasta vieraantuneita ihmisiä:
Minulla on ehdotus kaikille kristityille vanhemmille ja seurakuntien johtajille. Kaikkialla on sellaisia ihmisiä, vanhoja tai nuoria, jotka ovat joskus olleet mukana Jumalan seurakunnassa. Etsitään heidät. Otetaan heihin yhteyttä. Ei keskustella heidän kanssaan siksi, että nuhdeltaisiin heitä vaan siksi, että tehdään heidän kanssaan sovinto ja annetaan molemmin puolin anteeksi. Ottakaamme ensimmäinen askel. Vielä ei ole liian myöhäistä. Niin kauan kuin elämme voimme toimia. Olen kirjoittanut muistiin kymmenen kohtaa. Tämä on jonkinlainen yritys eritellä syitä, miksi monet ovat katkaisseet yhteyden lapsuudenaikaiseen hengelliseen kotiinsa. Ei minulla ole valmiita vastauksia. Toivon vain, että eri seurakunnissa muodostuisi pieniä työryhmiä. Niitä voitaisiin nimittää tervetuliaisryhmiksi. Otettaisiin selville ongelmista ja perehdyttäisiin syihin. Analysoitaisiin tilannetta tarkemmin. Laadittaisiin myönteinen toimintamalli. Asetettaisiin konkreettiset tavoitteet, joihin pyritään. Järjestettäisiin sukukokouksia, joissa Jumalan lasten lapsilla on tilaisuus kahdenkeskiseen keskusteluun. (5)
Koulutus. Se, että ihmisiä saadaan seurakuntaan tai johonkin hengelliseen pienryhmään, on vain yksi osa kokonaisuutta. Sen lisäksi tarvitaan heidän kouluttamistaan ja opettamistaan. Ei varmastikaan ole tarkoitus, että ihmiset tulevat pelkästään istumaan penkkeihin vuodesta toiseen, vaan heillä on oltava jokin tehtävä. Heitä voidaan kouluttaa niin, että he itse pystyvät sen jälkeen opettamaan muita ja olemaan nuoremmille uskoville tukena (2 Tim 2:2. Ja minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan.). Kun vastuu tällä tavalla jakautuu useille henkilöille, jotka myös auttavat ja opettavat muita nuoria uskovia, toimii seurakunnan rakenne paremmin. Silloin jokaisella on jokin tehtävä ja ihmiset tuntevat itsensä hyödyllisiksi. Seuraavassa lainauksessa kerrotaan koulutuksen tarpeellisuudesta. Esimerkki on Kolumbiasta, jossa on huomattu lyhyt, puoli vuotta kestävä, käytännöllinen ja kaikkia velvoittava koulutus erittäin hyödylliseksi. Se on ollut parempi kuin pitkäaikaiset raamattukoulut, koska ihmiset ovat saaneet ohjausta ja innoitusta käytännölliseen toimintaan:
Yksi pastorien vaikeimmista haasteista on oman seurakuntansa jäsenten kouluttaminen johtajiksi. Sinä päivänä, jolloin seurakuntalaisten kouluttaminen pysähtyy, pysähtyy myös kasvu. … Kun sinulla on täsmällinen päämäärä (eli pyrit valmentamaan niitä ihmisiä, jotka tulevat seurakuntaasi) et näe suurten joukkojen tulevan sisään vain kadotakseen lyhyen ajanjakson jälkeen, ja tämän ilmiön toistuvan kaudesta toiseen. Päinvastoin, päämäärämme toteutuvat, kun näemme uskovien vahvistuvan, rohkaistuvan ja nousevan johtajiksi, jotka vuorostaan ottavat halukkaasti kutsun evankelioida maailmaa. … Monien vuosien ajan koulutus oli seurakunnassamme valinnaista. Kysyimme seurakuntalaisilta, kuka oli kiinnostunut Raamattuun pohjautuvasta opiskelusta ja huomasimme, että hyvin harvat halusivat sitoutua koulutukseen… Aluksi hoidimme opetuksen perinteisen raamattukouluohjelman malliin: ohjelmassa hermeneutiikkaa, homiletiikkaa, eskatologiaa, systemaattista teologiaa, opetusta eri lahkojen opeista, jne. Tulokset eivät täyttäneet seurakuntamme tarpeita: opiskelijat kyllä pänttäsivät tietoa, mutta heidän elämässään ei näkynyt hedelmää. Sitten siirryimme toiseen, myös muualta kopioimaamme malliin, jonka mukaan kaikki solujohtajiksi haluavat valmistautuivat tehtäväänsä kahden vuoden ajan. Aloittaessamme ryhmä oli suuri, mutta vain 15 ihmistä kävi kurssin loppuun. Alkaessaan kouluttautua johtajiksi näillä ei ollut lähipiirissään ketään Kristukselle voitettavaa, koska he olivat menettäneet yhteyden suurimpaan osaan ystävistään ja tuttavistaan. Sitten Jumala kehotti minua valmentamaan koko seurakuntaa voimakkaasti ja aloittamaan maallikoille tarkoitetun koulutusohjelman, joka ei ollut pakattu täyteen teologiaa, vaan käytännöllisempiä asioita. (6)
Näyteikkuna vai majatalo? Eräs asia, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, on kysymys siitä, onko seurakunta näyteikkuna vai majatalo. Onko se paikka, jossa vain vahvat ja onnistuneet voivat olla vai onko se majatalo, jossa toivotetaan tervetulleeksi myös kadunkulkijat, epäonnistuneet ja jossa ei katsota ihmisiin, mistä Jaakob varoitti:
- (Jaak 2:1) Veljeni, älköön teidän uskonne meidän kirkastettuun Herraamme, Jeesukseen Kristukseen, olko sellainen, joka katsoo henkilöön.
Hyvin mahdollista on, että toimimme juuri edellisillä tavoilla; katsomme henkilöihin ja arvioimme heitä ulkoisten tekijöiden perusteella. Katsomme toisten vikoihin, ulkonäköön, epäonnistumisiin ja lankeemuksiin, jopa arvostelemme ja juoruamme heistä, mutta emme pysty tai halua kantaa toistemme kuormia, vaikka Paavali siihen kehotti (Gal 6:2. Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.). Samoin sielunhoidossa asenteemme voi olla kova ja vaativa niin, ettei meillä ole kärsivällisyyttä kuunnella ihmisten ongelmia. Käytöksemme saattaa olla kaikkea muuta kuin kristillinen. Tämän tärkeän asian on ottanut esille Nicky Cruz. Hän painottaa, että seurakunnan pitäisi olla ”Pyhän Hengen sairaala”, jonne voisivat tulla kaikki haavoittuneet ja apua tarvitsevat. Jos se ei sitä ole, emme ole yhtään parempia kuin Jeesuksen ajan uskonnolliset johtajat:
Muistathan entisajan maaseutusairaalan? Maksukyvystä, syntyperästä tai asemasta riippumatta – jos joku oli sairas, loukkaantunut tai kuolemaisillaan, sairaala avasi varmasti ovensa. Nykyiset sairaalat tai yleensä kirkotkaan eivät enää toimi tältä pohjalta. Luemme ja näemme televisiosta ohjelmia ihmisistä, jotka kuolivat, koska sairaala ei huolinut heitä. …Kun Gorman pohti tätä merkillistä seikkaa, tilanne muuttui äkkiä – niin kuin unissa käy. Valtavat käytävät olivat yhtäkkiä täynnä verisiä ihmisiä, sairaita ja loukkaantuneita. Ambulanssit tulivat ulvoen tahrattoman ensiapupoliklinikan eteen, ja niistä kannettiin likaisia, haavaisia, itkeviä ihmisiä. Henkilökunta järkyttyi tulokkaista. He perääntyivät rikkinäisyyden ja sairauden luota. Arvovaltansa avulla lääkärit alkoivat käskeä potilaita lähtemään ja moittivat heitä, koska he olivat lianneet sairaalan taudeillaan ja tartunnoillaan ja verellään. Nuo sairaat eivät lainkaan kunnioita tätä paranemisen paikkaa, lääkärit mutisivat, kun talo tyhjeni. Sairaala oli taas rauhallinen. Gorman sanoo, että hän heräsi ja vaipui polvilleen. ”Anna meille anteeksi, Herra”, hän pyysi ja lupasi siitä paikasta, että hänen seurakuntansa yrittäisi huolehtia ulkopuolisten tarpeista. ”Nykypäivän kirkko ei ole ollut yhtään parempi kuin sinun aikasi uskonnolliset johtajat.” Jeesushan moitti fariseuksia ja publikaaneja ja nimitti heitä valkeaksi kalkituiksi haudoiksi – kiilteleviksi haudoiksi, jotka ovat vaikuttavia ulkoapäin, mutta ovat täynnä pölyisiä luita. Herra halusi tehdä työtä sairaiden, hylättyjen, ei-toivottujen parissa. Hän seurusteli lukutaidottomien kalastajien, prostituoitujen ja vihattujen veronkantajien – roomalaisten kätyrien – kanssa. Kuinka me siis uskallamme hylätä hänen esimerkkinsä? (7)
|
