LUKU 1 -
Todistavatko fossiilit kehityksestä?
Kun on kysymys kehitysopin
todisteista, mainitaan usein ensimmäisenä fossiilit. On ajateltu, että ne
todistavat lajien muuttumisen historian aikana sekä elämän kehityksen
yksinkertaisista elämänmuodoista kohti yhä monimutkaisempia. Monissa
oppikirjoissa ne mainitaan tärkeimpänä kehityksen todisteena. Seuraava lainaus
eräästä oppikirjasta (Koulun biologia, lukiokurssi 2-3, 1987, Tast – Tyrväinen
– Mattila – Nyberg, s. 154) on esimerkki tästä:
15 Fossiilit evoluution
todisteena
Evoluutio- eli kehitysopin
mukaan eliöt ovat kehittyneet aikaisemmista, alkeellisimmista muodoista. Useat
asiat todistavat eliöiden polveutumisesta. Tärkeimpiä ovat muinaisten kasvien
ja eläinten jäänteet.
Mitä tulee fossiilien
merkitykseen, ovat ne ilman muuta paras lähtökohta sen arvioimiseen, onko
kehitys menneisyydessä tosiasia. Kun halutaan tietää, onko lajien muuttumista
tapahtunut menneisyydessä, muodostaa fossiiliaineisto lopullisen ja tärkeimmän
tuomioistuimen. Se on ainut ja paras todiste lajien mahdollisesta kehityksestä
historiassa, koska se on ainut käytettävissä oleva elämän historia, joka meillä
on. Jos se hylätään, ei jää muuta aineistoa.
Mutta todistaako fossiiliaineisto lajien muuttumisen todeksi vai
ei? Osoittaako se, että maaperästä löytyy runsaasti eri eläinten
kehittymäisillään olevia muotoja kuten puoliksi kehittyneitä siipiä, käsiä,
jalkoja ja aisteja sekä muita välimuotofossiileja vai ei?
Vastaus edelliseen on, että niitä ei löydy,
vaan eri organismit ovat eronneet yhtä paljon toisistaan kuin nykyisinkin.
Aukot fossiilien välillä ovat suuria ja todellisia ja niitä on ollut mahdotonta
kuroa umpeen.
Jopa Darwin joutui aikanaan myöntämään saman, vaikka panikin
toivonsa siihenastisten löytöjen puutteellisuuteen. Hän kirjoitti kirjassaan
”Lajien synty” tästä asiasta ja miten nykyinen luonto koostuu selvästi
määriteltävistä lajeista. Katsomme hänen kommenttejaan ja myös tuoreimpia
kommentteja samasta asiasta. Ne osoittavat, että aukot ovat edelleen voimassa,
vaikka fossiiliaineisto on jo tarpeeksi täydellinen (museoissa on miljoonia
fossiileita):
Tämän
teorian mukaan lajien välillä on täytynyt esiintyä lukemattomia välimuotoja.
Miksi niitä ei sitten löydy maankuoreen hautautuneena? Miksei koko luonto ole sekasorron
tilassa sen sijaan että se koostuu, kuten näemme, selvästi määriteltävistä
lajeista? Geologiset tutkimukset eivät ole paljastaneet niitä lukemattomia
vähäisiä eroavaisuuksia menneiden ja nykyisten lajien välillä, joita tämä
teoria edellyttää. Ja tämä on kaikkein ilmeisin niistä monista vastaväitteistä,
joita sitä vastaan voidaan esittää. Vastaus on kuitenkin geologisten löydösten
suuressa puutteellisuudessa. (1)
Paleobiologisten tosiasioiden
perusteella ei ole mahdollista laatia edes jonkin eliön evoluution irvikuvaa.
Fossiiliaineisto on nyt niin täydellinen, että - - välimuotosarjojen
puuttumista ei voida lukea aineiston niukkuuden tiliin. Aukot ovat todellisia,
eikä niitä tulla koskaan täyttämään. (Ruotsalaisen kasvitieteilijä Heribert
Nilssonin lausunto noin 50 vuotta sitten [2])
Fossiiliaineiston
suurin mysteeri on, ettemme ole löytäneet elävän elämän historialle mitään
selkeää, kehitystä kohden vievää tekijää… olemme asettaneet löydökset omien
toivomustemme mukaiseen järjestykseen, jollaista todellisessa maailmassa ei
oikeastaan olekaan. (Stephen J. Gould: ”The Ediacaran Experiment”. Natural
History, vol. 93, Feb. 1984, p.23)
On
outoa, että fossiiliston aukollisuus on tietyllä tavalla johdonmukaista:
fossiilit puuttuvat kaikista tärkeistä kohdista. (Francis Hitching: The Neck
of the Giraffe, 1982, s. 19)
Yksikään
viiden suuren paleontologisen museon virkailijoista ei voi esittää edes
yksinkertaista esimerkkiä sellaisesta organismista, joka voisi olla todiste
lajin asteittaisesta kehittymisestä toiseksi lajiksi. (Tri Luther
Sunderlandin yhteenveto kirjassaan "Darwin's enigma”. Hän haastatteli
useiden luonnonhistoriallisten museoiden edustajia ja oli näihin
kirjeyhteydessä, jotta saisi selville, minkälainen todistuspohja museoilla oli
evoluutio-opin puolesta. [3])
Koko
tässä museossa ei ole vähintäkään asiaa, joka todistaa lajien synnyn
välimuodoista. Kehitysoppi ei perustu havaintoihin ja tosiasioihin. Puhe
ihmissuvun iästä on saman arvoinen. Tämä museo on täynnä todisteita siitä,
miten mielettömiä nämä teoriat ovat. (Tri Etheridge, maailmankuulu British
Museumin esimies [4])
Menimmepä
miten kauas tahansa maapallolla aikaisemmin eläneiden eläinten fossiilien
sarjassa, emme tapaa jälkeäkään eläinmuodoista, jotka olisivat suurten ryhmien
tai pääjaksojen välillä olevia muotoja… Eläinkunnan suurimmat ryhmät eivät
sulaudu toisiinsa. Ne ovat ja ovat olleet kiinteitä alusta asti…
Varhaisimmistakaan kerrostuneista kivilajeista ei tunneta yhtään eläintä, jota
ei voitaisi kohta sijoittaa omaan pääjaksoonsa tai suureen ryhmäänsä… Tämä
välimuotojen täydellinen puuttuminen eläinten suurten ryhmien väliltä voidaan
tulkita vain yhdellä tavalla… Jos olemme halukkaat ottamaan tosiasiat
sellaisina kuin ne ovat, meidän on uskottava, ettei sellaisia välimuotoja ole
koskaan ollutkaan, eli toisin sanoen, nämä suuret ryhmät ovat aivan alusta asti
olleet samassa suhteessa toisiinsa kuin ne ovat nykyään.
(Austin H. Clark:
The New Evolution, s. 189)
Mitä fossiilit osoittavat? Kun tehdään tutkimuksia luonnosta, on mahdotonta
havaita lajien muuttumista toiseksi. Jos kehitys olisi totta, pitäisi meidän
nähdä joka puolella välimuotoja sekä uusia, vasta kehittymäisillään olevia,
aisteja, käsiä, jalkoja tai muita ruumiinosien alkuja, mutta juuri se on ollut
vaikeaa. Jopa Darwinkin totesi (ks. lainaus edellä!), että nykyinen luonto
koostuu selvästi määriteltävistä lajeista.
Kun palataan takaisin fossiileihin, joiden
pitäisi olla paras ja ainoa todistusaineisto elämän kehityksestä
menneisyydessä, antavat ne samanlaisen todistuksen. Niiden kautta me voimme
havaita ainakin kaksi asiaa elämän historiassa. Kumpikaan niistä ei tue
ajatusta vuosimiljoonien aikana tapahtuneesta kehityksestä:
Samat
elämänmuodot kuin nyt ja erot lajien välillä. Ensinnäkin fossiilit
kuuluvat samoihin pääryhmiin kuin nykyiset kasvit ja eläimet. Ne ovat aivan
yhtä kehittyneitä, monimutkaisia ja samanlaisia kuin nykyiset muodot sekä
eroavat yhtä paljon toisistaan kuin mitä nykyään on eroja eri elämänmuotojen
välillä. Se viittaa lajien pysyvyyteen ja etteivät ne ole välimuotoja
toisilleen. Tällaisen aineiston perusteella on mahdotonta osoittaa kehitystä
tapahtuneen nykyiseen verrattuna.
Äkisti
ilmaantuminen. Toinen tärkeä havainto on, että samat monimutkaiset eliömuodot ja
päätyypit ilmaantuvat kerrostumiin äkisti ja ilman alkeellisimpia esi-isiä. Ei
ole voitu löytää pitkää ennakoivaa kehitystä yksinkertaisen alun jälkeen tai
kantamuotoja nykyiselle eläimistölle kuten sopisi kehitysteorian mukaan
odottaa, vaan löydöt ovat jääneet puuttumaan.
Parhaimpana todisteena elämän äkillisestä
ilmaantumisesta maakerrostumiin on pidetty kambrikauden ”räjähdystä”. Se
osoittaa, että kambrikauden eliöt eivät
ole ilmaantuneet kerrostumiin yksinkertaisina tai puolivalmiina - kuten odottaa
sopisi - vaan äkillisesti, runsaana sekä täysin valmiina ja kehittyneinä.
Trilobiititkin monimutkaisine silmineen tulevat yhtäkkiä esiin ilman mitään
esivanhempia. Samoin löydetyt eliöt ovat aivan yhtä monimutkaisia ja
samanlaisia kuin nykyiset lajit.
Seuraavat lainaukset osoittavat kambrikauden ”räjähdyksen”. Se
on asia, joka ei tue tavallista käsitystä lajimuutoksista:
Jos
yksinkertaisesta monimutkaiseen etenevä evoluutio pitää paikkansa, niin näiden
kambrikaudella eläneiden, täysin kehittyneiden eliöiden esi-isien pitäisi
löytyä; mutta niitä ei ole löydetty, ja tiedemiehet myöntävät, ettei niiden
löytymiseen ole suuriakaan mahdollisuuksia. Pelkästään tosiasioiden
perusteella, sen perusteella mitä maasta todella on löydetty, teoria, jonka
mukaan elollisten pääryhmät saivat alkunsa äkillisessä luomistapahtumassa, on
todennäköisin. (Harold G. Coffin, "Evolution or Creation?" Liberty, syys-lokakuu 1975, s. 12)
Biologit tekevät
toisinaan tyhjäksi tai sivuuttavat kambrikaudelle ominaisen eläinelämän
äkillisen ilmestymisen ja sen merkittävän koostumuksen. Viimeaikainen
paleontologinen tutkimus on kuitenkin johtanut siihen, että tätä eliöiden
äkillisen lisääntymisen ongelmaa on jokaisen yhä vaikeampi kiertää… (Scientific
American , elokuu 1964, s. 34-36)
Tosiasiaksi
jää, kuten jokainen paleontologi tietää, että useimmat lajit, suvut ja heimot
ja lähes kaikki uudet heimotasoa laajemmat ryhmät ilmestyvät fossiilistoon
äkkiä eivätkä tunnetut, asteittaiset, toisiaan täysin aukottomasti seuraavat
siirtymämuotosarjat viitoita niiden tietä ylöspäin. (George Gaylord Simpson: The
Major Features of Evolution, 1953, s. 360)
