LUKU 2 -
Kehitysopin
vakuuttavimmat todisteet
Kun puhutaan kehitysopista, tarkoitetaan sillä elollisten lajien
muuttumista toisiksi lajeiksi. Se merkitsee sitä, että elämä on kehittynyt yksinkertaisista
ja alkeellisista elämänmuodoista kohti yhä monimutkaisempia rakenteita. Ne
monimutkaiset rakenteet, joita nyt tavataan luonnossa, ovat muodostuneet
nykyisenkaltaisiksi biologisten muutosten avulla, joita ovat ylläpitäneet
varsinkin mutaatiot ja luonnonvalinta. Aikaa kehitykseen on arveltu kuluneen
jopa satoja miljoonia vuosia.
Mitä tulee kehitysopin vakuuttavimpiin
todisteisiin, aiomme tulevilla riveillä lähteä tutkimaan niitä. Jo edellisessä
luvussa puhuttiin fossiileista, mutta tässä luvussa otetaan esille muita
tärkeitä ja oppikirjoissa mainittuja todisteita sekä eräiden tutkijoiden
kommentteja samoihin asioihin. Tarkoitus on selvittää, miten luotettavia nämä
todisteet ovat. Käsiteltäviä aiheita ovat mm. seuraavat asiat:
- Hevosen kehityssarja
- Archaeopteryx eli
liskolintu
- Koivumittari ja bakteerit
- Surkastumat
- Alkionkehitys
- Samanlainen rakenne
- Biokemiallinen rakenne
HEVOSEN KEHITYSSARJA. Yhtenä parhaimpana esimerkkinä asteittaisesta
kehityksestä on käytetty hevosta, josta uskotaan löytyvän täydellinen
kehityssarja sen alkuvaiheista aina nykyvaiheisiin saakka. Sitä on monissa
kirjoissa pidetty evoluution parhaana todisteena ja sen kehityssarja on
koristanut biologian oppikirjojen ja evoluutiokirjojen sivuja. Seuraava lainaus
koulun oppikirjasta (Koulun biologia, lukiokurssi 2-3, 1987, Tast – Tyrväinen –
Mattila – Nyberg, s. 156) osoittaa sen merkityksen:
Tärkeimpiä kehityksen todisteita ovat sellaiset fossiilisarjat, jotka
osoittavat jonkin eläimen asteittaisen kehityksen. Tällainen sarja on olemassa
esimerkiksi hevosen kehityksestä
Mutta
jos katsomme eräiden tutkijoiden kommentteja, eivät ne osoita hevosen
kehityssarjan olevan mikään vakuuttava todiste. Päinvastoin, tehtyjen löytöjen
perusteella ei voida mitenkään päätellä, että ne olisivat polveutumissuhteessa
toisiinsa tai olisivat osoitus kehityksestä. Luut on kerätty eri puolilta
maailmaa ja on mahdotonta sanoa niiden liittyvän toisiinsa. Ainoastaan oletus
kehityksestä saa ajattelemaan näin:
Prof. Enoch:
Näiden sarjojen ja erityisesti hevosen fossiilien tarkastelu saattaa
asiaa tuntemattomasta tuntua vakuuttavalta. Jospa hevosen fossiilit vain olisi
löydetty siinä järjestyksessä, jossa ne esitetään peräkkäisistä
maakerrostumista, niin olisi jotain järkeä olettaa hevosen kehittyneen
Eohippuksen kaltaisista muodoista. Tosiasiat puhuvat kuitenkin toista. Hevosen
fossiilisarjan luut kerättiin eri puolilta maailmaa ja järjestettiin
evoluutiota osoittavaan järjestykseen. Missään tietyssä paikassa maapallolla ei
näitä hevosen fossiileja ole löydettävissä tässä järjestyksessä... Tosiasiassa
nykyhevosen kavio löydettiin Koloradosta vanhemmista kerrostumista kuin
Eohippuksen luut. (5)
G.
Hardin: Oli aika, jolloin hevosen
fossiilit näyttivät osoittavan suoraviivaista kehitystä pienestä suureksi,
koiran kaltaisesta hevosen kaltaiseksi, eläimestä, jolla oli yksinkertaiset
puremahampaat, nykyhevoseksi monimutkaisine hampaineen. Kaikki näytti
suoraviivaiselta - aivan kuin saman ketjun lenkkejä. Näin ei näyttänyt kuitenkaan
pitkään. Kun lisää fossiileja löydettiin, ketju hajosi tavalliseksi sekavaksi
vyyhdeksi. Oli liiankin ilmeistä että kehitys ei ollutkaan suoraviivaista.
Hevoset olivat toisinaan kasvaneet suuremmiksi, toisinaan pienemmiksi ajan
kuluessa.(6)
Hevosen kehityssarjaan
liittyviä puutteita. Jo edellisessä
lainauksessa puhuttiin puutteista hevosen kehityssarjassa, mutta seuraavassa
luettelossa mainitaan niitä lisää. Ne osoittavat, miten epävarmalla pohjalla
koko kehityssarja on ja miten on kyseenalaista käyttää sitä kehityksen
todisteena. Suurimpia puutteita ovat seuraavat seikat:
- Suurin ongelma on siinä,
ettei voida millään tavalla todistaa, että löytyneet fossiilit olisivat
polveutumissuhteessa toisiinsa. Hevosen kehityssarjaa ei ole löydetty mistään
yksittäisestä paikasta, vaan se on koottu eri puolilta maailma, jopa eri
mantereilta, alku Pohjois-Amerikasta, keskivaihe Euroopasta ja loput jälleen
Pohjois-Amerikasta! Hevosen on siis täytynyt ylittää meri voidakseen kehittyä
toisella mantereella ja tulla sitten takaisin entiselle mantereelle, mikä on
varsin rohkea ajatus. Se on ajatus, jota on mahdoton todistaa todeksi ja joka
perustuu pelkkään uskoon kehityksestä.
- Kehityssarjan
ensimmäisestä osasta, eohippuksesta on sanottu, että se muistuttaa esim.
tapiiria ja sarvikuonoa yhtä paljon kuin hevosta. Toisaalta on sanottu, että
eohippus olisi ollut kani tai kalliomäyrä, joka on nykyisten kanien
lajikumppani. Monet tutkijat ovat lisäksi sitä mieltä, ettei eohippuksella ole
hevosten kanssa mitään tekemistä. Muista kehityssarjan osista on sanottu, että
ne ovat kaikki selvästi hevosia.
- Sekä eohippuksella että
nykyhevosella on 18 kylkiluuta. Sensijaan eohippusta seuraavalla
kehitysvaiheella kylkiluita oli 19 ja sitä seuraavalla 15 kappaletta. Miksi
tällaisia epäjohdonmukaisuuksia esiintyy?
- Hevosen
kehityssarja kuvataan usein sellaisena, että se alkaa hyvin pienestä eläimestä
ja päättyy suurikokoiseen hevoseen. Kuitenkaan koolla ei tarvitse olla mitään
todistusarvoa; onhan nykyäänkin sekä suuria että pieniä hevosia. Kokoerot
niiden kesken voivat olla valtavia samoin kuin nykyihmiselläkin. Ihmisten
pituus voi vaihdella alle metristä aina noin kahteen ja puoleen metriin, mutta
silti kyseessä olevat ovat kaikki ihmisiä.
ARCHAEOPTERYX ELI
LISKOLINTU. Hevosen ohella archaeopteryxia
eli liskolintua on pidetty hyvänä kehityksen esimerkkinä. Se on selitetty
liskojen ja lintujen välimuodoksi ja sen kuvat esiintyvät yleensä aina
biologian oppikirjoissa ja evoluutiota käsittelevissä teoksissa. Seuraava
lainaus koulun oppikirjasta (Koulun biologia, lukiokurssi 2-3, 1987, Tast –
Tyrväinen – Mattila – Nyberg, s. 156) osoittaa sen merkityksen:
Kuuluisin
välimuotofossiili on liskolintu. Sillä oli selviä matelijoiden piirteitä, mm.
hampaat ja häntä. Linnuille ominaisia rakenneseikkoja olivat siivet ja
höyhenet.
Liskolintuun liittyviä
ongelmia. Vaikka eräät oppikirjat ja
evoluutiota käsittelevät kirjat antavat ymmärtää, miten liskolintu on
vakuuttava todiste kehityksestä, ei asia ole näin yksinkertainen. Päinvastoin,
eräät todisteet osoittavat, ettei se mitenkään voi olla lintujen esi-isä tai
tärkeä välimuoto. Sitä vastaan puhuvat seuraavat seikat:
Muita lintuja vanhemmissa kerrostumissa. Eräs seikka, joka puhuu sitä vastaan, että
archaeopteryx olisi välimuoto liskojen ja lintujen välillä, on se, että muiden
tavallisten lintujen jäänteitä on löydetty geologisesti paljon vanhemmista
kerrostumista kuin ne, mistä archaeopteryxin jäänteet on löydetty (on esitetty
näiden kerrosten olleen jopa ”60 – 75” milj. vuotta vanhempia). Se osoittaa,
ettei archaeopteryx voi olla mikään lintujen esi-isä. Samoin on löydetty muiden
lintujen jäänteitä samoista kerrostumista kuin archaeopteryx. Jos käytetään
näitä löytöjä perusteena, on mahdotonta pitää archaeopteryxiä minään tärkeänä
välimuotofossiilina.
Kaikki linnun piirteet. Liskolinnun pitäisi siis olla liskojen ja lintujen
välimuoto, koska siinä esiintyy piirteitä näistä molemmista ryhmistä.
On kuitenkin hyvä huomata, että nykyäänkin tavataan
vastaavanlaisia piirteitä muilla linnuilla. Joillakin linnuilla on kynnet
siipien päissä (strutsi, turako ja hoatz),
joillakin on samanlainen rintalasta kuin liskolinnulla (hoatz), joillakin on ollut liskolinnun tyyppiset hampaat (Esim. liitukaudella eläneet hesperonis- ja
ichtyornislinnut - vaikkei toisaalta kaikilla nykyisillä matelijoillakaan ole
hampaita.). Kun liskolinnulla on
ollut näitä erikoisia piirteitä, ei sen tarvitse suinkaan todistaa sitä, että
se olisi ollut aikanaan jokin välimuoto. Päinvastoin, se voi yhtä hyvin olla
todiste siitä, että se on luotu juuri sellaiseksi. Se on voinut olla aivan oma
lajinsa alusta alkaen.
Toisaalta, jos liskolintu oli todella
välimuoto liskojen ja lintujen välillä, niin miksi sen sulat ovat täysin kehittyneitä,
eikä niin, että ne olisivat puoliksi suomuja ja puoliksi höyheniä? Eikö
tällaisia fossiileja pitäisi olla paljon olemassa, kun matelijoiden ja lintujen
välissä arvellaan olleen n. 80 milj. vuoden kehitysjakson? Missä ovat kyseiset
fossiilit vai onko kehitystä tapahtunut lainkaan? Toinen kysymys on, että missä ovat matelijoiden ja lintujen välimuodot
nykyaikana, koska eikö niitä pitäisi esiintyä nyt eikä ainoastaan
menneisyydessä?
Kehityksen ongelmia. Kun selitetään, että linnut ovat kehittyneet
matelijoista, ei yleensä puututa yksityiskohtiin kehityksessä, vaan ne
ohitetaan yksinkertaisesti muutamalla rivillä. Kohtaamme kuitenkin suuria
ongelmia, jos oletamme lintujen kehittyneen matelijoista. Seuraavassa muutamia:
- Kun matelijoiden keuhkoissa
on miljoonia pieniä ilmarakkuloita, koostuvat lintujen keuhkot putkista. Se,
että olisi välimuotoja, joissa keuhkot koostuisivat puoliksi rakkuloista ja
puoliksi putkista, on melko uskomaton asia. On epätodennäköistä, että tällaiset
välimuodot pysyisivät elossa.
- Samalla kun keuhkojen
olisi pitänyt muuttua, olisi sydämen pitänyt tulla nelilokeroiseksi ja veren
koostumuksen muuttua. Miten tällaiset välimuodot saattoivat pysyä hengissä?
- Matelijoiden umpinaisen
luuston täytyi muuttua lintujen ontoksi luustoksi. Miten se saattoi tapahtua?
Samoin koko tukirakennelman sekä lihasten tuli muuttua toisenlaiseksi.
- Lentokyvyn piti kehittyä.
- Suomujen tilalle tulivat
sulat ja höyhenet.
- Vaihtolämpöisyys muuttui
tasalämpöisyydeksi.
- Saalistustavat ja aistit
muuttuivat. On aika mahdotonta, jos näin suuret muutokset, joiden kaikkien
pitäisi tulla voimaan samanaikaisesti, tapahtuisivat sattumanvaraisen
kehityksen kautta.
KOIVUMITTARI JA
BAKTEERIT. Koivumittaria sen tummine
ja vaaleine muunnoksineen sekä näiden muunnosten selviytymistä erilaisessa
ympäristössä on usein pidetty erinomaisena esimerkkinä evoluution
toteutumisesta.
Mutta koivumittarien monissa muutoksissa on
kuitenkin eräs ongelma, joka on, etteivät ne tee sitä uudeksi lajiksi. Se on
yhä edelleen perhonen, koivumittari, sekä alussa että lopussa, eikä esim.
ampiainen tai mato. Ainoa muutos, joka tapahtuu, on muunnosten keskinäisessä
lukumäärässä, mutta mitään uutta lajia ei ole syntynyt. "Lajien
synnyn" vuoden 1971 painoksen johdannossa L. Harrison Matthews on todennut
saman yksinkertaisen asian. Hän toteaa, ettei erilaisten muunnosten keskinäinen
suhde auta evoluutioprosessin ratkaisussa. Se ei muuta koivumittaria joksikin
toiseksi lajiksi:
Kokeet
(koivumittareilla) osoittavat erinomaisesti, kuinka luonnonvalinta -
elinkelpoisimman eloonjääminen - toimii käytännössä. Mutta ne eivät osoita,
kuinka evoluutioprosessi etenee, sillä vaihteleepa populaatioiden sisältämien
vaaleiden, keskivaaleiden ja tummien muotojen keskinäinen suhde kuinka paljon
tahansa, kaikki ne pysyvät alusta loppuun saakka Biston betularioina. (7)
Toinen samanlainen
esimerkki, jota on usein esitetty koivumittarien ohella ja jota on käytetty
evoluution todisteena, on bakteerien vastustuskyky. On ajateltu, että kun
jotkut vastustuskykyiset bakteerit säilyvät elossa ja niiden kannat
lisääntyvät, katsotaan sen todistavan evoluutiosta.
Tässä on kuitenkin aivan samanlainen tilanne kuin koivumittarin
tapauksessa. Bakteeri ei ole muuttumassa joksikin toiseksi lajiksi, vaan se on
koko ajan bakteeri sekä alussa että lopussa. On kyseessä vain bakteeri, jolla
on parempi vastustuskyky, mutta se on koko ajan pysynyt samana lajina. Kyseessä
on samanlainen asia kuin jos joillakin ihmisistä on parempi immuniteetti esim.
aidsia tai influenssaa vastaan. Nämä ihmiset eivät ehkä sairastu kyseisiin
tauteihin, mutta ei se silti muuta heitä joksikin muuksi lajiksi.
SURKASTUMAT ovat asia, jota on saatettu käyttää kehityksen
todisteena. Mm. umpisuolen lisäkettä, häntänikamia sekä muita ruumiinjäseniä on
saatettu pitää turhina jäänteinä.
Monet tiedemiehet eivät kuitenkaan yhdy edelliseen. Monilla
jäsenillä, joita on pidetty jäänteenä menneestä, on havaittu olevan oma tärkeä
tehtävänsä. On voitu jopa käytännössä osoittaa, että kaikilla niillä 180 elimellä,
jotka aikoinaan julistettiin surkastumiksi, on oma tärkeä osansa ja
toimintansa. Tällainen havainto ei viittaa näiden jäsenten tarpeettomuuteen
vaan päinvastoin hyödyllisyyteen. Prof. Enoch on kirjoittanut
"surkastumien" merkityksestä:
Elinten
surkastumia väitettiin aikanaan olevan noin 180. Tiedon lisääntyessä on
surkastuneiksi katsottujen elimien määrä vähentynyt. Aikanaan esimerkiksi
sisäeritysrauhaset laskettiin surkastumiksi. Ihmisen korvanliikuttajalihakset
ovat välttämättömät verenkierron kannalta, häntänikamiin on taas kiinnittynyt
tärkeitä lihaksia. Umpilisäkkeitä ei moni tutkija pidä minään surkastumana vaan
sillä on oma merkityksensä vastasyntyneelle. On totta, että kaikkien elinten
toimintaa ei vielä tunneta. Se ei kuitenkaan merkitse, ettei niillä olisi
merkitystä eikä varsinkaan sitä, että ihminen on kehittynyt. (8)
Mitä tulee ns. ”surkastumiin”, lienee asia niin,
ettemme ymmärrä niiden merkitystä. Olen nähnyt sellaisiakin väitteitä, että
häntäluu ja umpilisäke ihmisellä olisivat hyödyttömiä surkastumia
lajinkehityksen ajoilta. Todellisuudessa häntäluu on istumisen kannalta
erittäin tärkeä, enkä ole tavannut montakaan tyytyväistä potilasta, joilta se
on poistettu, koska sitä olisi pidetty hyödyttömänä, kenties selkäkipuja
aiheuttavana. Umpilisäkkeen merkitys normaalien suolistobakteerien
kehityspaikkana on vastasyntyneelle tärkeä. Parin vuoden iässä se jo lienee
tehtävänsä suorittanut ja voidaan huoletta poistaa, jos se tulehtuu. Alle
kaksivuotiaalla sen tulehtuminen onkin melkoisen harvinaista. (9)
Surkastumien - jos niitä
todella on - käyttäminen kehityksen todisteena on muutenkin kyseenalaista,
koska kyseessä ei olisi mikään todellinen kehitys vaan taantuma. Todellista
kehitystä on vain se, että syntyy ja esiintyy uusia ja hyödyllisiä elimiä.
Pitäisi osoittaa, että on olemassa uusia, kehittymäisillään olevia, elimiä,
joista toiset ovat vaikkapa puolivalmiita tai edes yksineljäsosavalmiita. Jos
surkastumia esiintyy paljon, pitäisi meidän nähdä myös yhtä monta sellaista
elintä, jotka ovat muodostumassa. Miksi emme niitä kuitenkaan havaitse?
ALKIONKEHITYS. Alkionkehitystä eli että eri eläinten ja ihmisen
alkion kehitysvaiheet muistuttavat toisiaan, on käytetty eräänä kehityksen
todisteena. Samalla on esitetty, että jokaisen yksilön alkionkehityksessä
käydään uudelleen läpi koko lajinkehityksen vaiheet - alhaisimmista korkeampiin
elämänmuotoihin. Esim. ihmisalkion "kiduskaarien" on katsottu olevan
jäänteenä muinaisesta kalavaiheesta. Tämä teoria, joka on paljolti peräisin
Ernst Haeckelin liioitelluista ja vääristellyistä piirroksista, on usein
esitetty biologian oppikirjoissa.
Se seikka, että voimme havaita samankaltaisuuksia eri alkioiden
välillä, johtuu kuitenkin siitä, että ne kaikki alkavat yhdestä solusta, ja
että prosessit, jotka johtavat soluryhmien erikoistumiseen, ovat kaikilla
selkärankaisilla suunnilleen samanlaiset. Olisi pikemminkin yllätys, jos
alkuvaiheissa ei olisi yhtään mitään yhteistä tai jos jokaisella tuhansista
lajeista olisi oma muotonsa alkionkehityksessä. Tällaista ei varmastikaan voisi
odottaa.
Esim. kasvien siemenet voivat muistuttaa paljon toisiaan, mutta
silti toisista voi tulla puita ja toisista joitakin muita. Samoin alkioista,
vaikka ne alussa näyttäisivät hiukan samanlaisilta, voi tulla kaloja, kanoja,
lehmiä, ihmisiä tai muita lajeja. Niiden samankaltaisuus alussa ei siis ole
mikään todiste oletetusta kehityksestä, vaan liittyvät niiden kasvuvaiheisiin.
Niistä tulee aikuisena aivan omia lajejaan ja jotka eroavat toisistaan
huomattavasti.
Seuraava teksti viittaa samaan asiaan, alkion eri muotojen
käyttämiseen kehityksen todisteena. Se puhuu myös "kiduskaarien"
merkityksestä ihmisalkiossa:
Tämä
ns. rekapitulaatioteoria, jonka mukaan ihmisen sikiö kiipeää omaa sukupuutansa
ylös, on läpeensä hölynpölyä. Eräs etevä lääkäri, joka on täysin perillä
embryologiasta, on lausunut, että "kuuden viikon ikäinen sikiö muistuttaa
kaunista pienoislasta". Ja sitä mukaa kuin sikiön kehityksen eri asteet
ovat tulleet paremmin tunnetuiksi, ovat myös monet darwinistit lopettaneet hullutuksen
puolustelun. Eräät niistä, jotka vielä pitävät kiinni teoriasta, hyppäävät yli
kehityksen useimpien väliasteiden ja ovat sitä mieltä, että vain kala-aste,
häntäaste ja karva-aste tulevat näkyviin.
... Edelleen "raot", joista he
niin mielellään puhuvat "kidusrakoina", ovat yksinkertaisesti niitä
uurteita tai kaaria, joista muodostuu korvaontelo, leuka ja kaulaosa. (10)
SAMANLAINEN RAKENNE ELI
VERTAILEVA ANATOMIA. Kun useilla
eläimillä esiintyy samanlainen perusrakenne - esim. ihmisen tarttumakäsi,
maamyyrän lapiokämmen, hevosen jalka, pyöriäisen evä tai lepakolla siipi - on
sitä pidetty todisteena siitä, miten kehitys on tapahtunut samasta
perustyypistä. Rakenteiden samankaltaisuuden katsotaan todistavan, että kaikki
eri lajit ovat sukulaissuhteessa keskenään.
Hyvä kysymys kuitenkin on, että minkälaisia raajojen sitten
pitäisi olla, jos ei nykyisenkaltaisia? Eihän lepakko olisi lepakko ja hevonen
olisi hevonen, jos niiden raajat olisivat erilaisia. Samoin, jos raajat olisivat
olleet aivan erilaisia, mitä hyötyä niistä olisi ollut? Olisivatko ne olleet
yhtään käyttökelpoisempia vai olisiko niistä tullut käyttökelvottomia? Tuskin
ne olisivat olleet yhtään sen parempia.
On sentähden hyvä ymmärtää, että samankaltaisen rakenteen ei
tarvitse todistaa mistään yhteisestä polveutumisesta, vaan ainoastaan siitä,
että eläimet on luotu samanlaista maailmaa varten. Ne eivät muuten tulisi edes
toimeen maan päällä. On kyseenalaista pitää niiden samankaltaisuutta kehityksen
todisteena. Yhtä hyvin voitaisiin painottaa myös erilaisuuksia esim. ihmisen,
valaan, perhosen, käärmeen ja elefantin välillä. Vaikka niilläkin on joitakin
yhtäläisyyksiä, ne poikkeavat toisistaan myös todella paljon.
Ei
ole kuitenkaan vaikea löytää joukko elimiä, joita esiintyy melkein kaikilla
korkeimmilla luoduilla. Sellaiset kuin aivot, hermosto, sydän ja verenkierto,
maha ja ruuansulatuselimet, korvat, silmät, jalat, pää - ja koko joukko muita
hyödyllisiä asioita - ovat lähinnä jonkinlaista biologista yhteisominaisuutta.
Mutta millaisia ajatuksen päätelmiä ja lyhytsulkuja kehitysoppineet sitten
käyttävät saadakseen tämän tosiasian olemaan "todisteena" opille,
jonka mukaan me kaikki alkujaan polveudumme olennosta, jolla ei ollut mitään
näistä? Sillä siltä pieneltä yksisoluiselta eläimeltä, josta kaikki sai
alkunsa, puuttuivat kaikki nämä jäsentenosat ja elimet!
... Näiden mielettömien teorioiden mukaan
olisi siis turskan päällä ja Einsteinin päällä sama alkulähde, toinen olisi
vain hiukan enemmän "kehittynyt". Mutta on hylättävä kaikki, mitä
pääksi sanotaan, uskoaksemme moista hölynpölyä!
Älkää vaatiko, että me pitäisimme
serkkuinamme kaikkia, joilla sattuu olemaan pää - tai joilla on tietty määrä
luita käpälässä tai uimaräpylässä. (11)
BIOKEMIALLINEN RAKENNE. Geenejä ja veren samankaltaisuutta
on saatettu käyttää eräänä evoluution todisteena.
Tässäkin on kuitenkin kysymys siitä, mitä etsitään; etsimmekö
eroavaisuuksia vai yhtäläisyyksiä? On kyllä totta, että jotkin lajit
muistuttavat biokemialliselta rakenteelta toisiaan ja niissä on yhtäläisyyksiä,
mutta näinhän sen pitääkin olla (Tutkimusten mukaan myös valaan ja tiikerin
sekä ihmisen ja rotan pitäisi veren perusteella olla lähisukulaisia!). Kun
on olemassa tuhansia lajeja, on väistämätöntä, että toisten välillä on
samankaltaisuuksia biokemiallisessa sekä muussakin rakenteessa. On mahdotonta,
että asia voisi olla toisin.
Toisaalta, jos etsimme eroavaisuuksia, voimme niitäkin löytää.
Esim. monien apinalajien välillä on havaittu syvä kuilu niiden biokemiallisessa
rakenteessa, vaikka ne muuten muistuttavat toisiaan. Tällaisenhan ei pitäisi
olla mahdollista, jos ne olisivat lähisukulaisia keskenään ja polveutuisivat
samasta kantamuodosta. Miksi tällaisia eroja kuitenkin havaitaan? Eivätkö ne
todista vain siitä, ettei kemiallisen rakenteen perusteella voida tehdä suuria
johtopäätöksiä kaikkien lajien polveutumisesta? Molekyylibiologian tutkija
Michael Denton on todennut eroista eri lajien välillä:
Molekyylitasolla todettu
vaihtelu viittaa hyvin järjestyneeseen hierarkkiseen systeemiin. Jokainen
luokka on erillinen ja ainutlaatuinen molekyylitasolla, eivätkä mitkään
välimuodot yhdistä näitä luokkia. Evoluutiobiologian tarvitsemia välimuotoja ei
ole löytynyt molekyyleistä sen paremmin kuin fossiileistakaan. Tämä uusi
tekniikka on löytänyt vain sisarussuhteita. Molekyylitasolla mikään eliö ei ole
”esi-isä”, ”primitiivinen” tai ”kehittynyt” jos sitä verrataan sukulaisiinsa.
Luonto mukautuu samaan kehitysopin vastaiseen muotoon, minkä jo 1800-luvun
huomattavat vertailevan anatomian tutkijat havaitsivat. (12)
