Etusivulle 
Jarin kirjoituksia
Apua lasten kasvatukseen

 


 






Tartu kiinni
iankaikkiseen elämään!















Jeesus on tie ja
totuus ja elämä






 

LUKU 1 -

Osoita hyväksyntää!

 

 

Muutu itse! Kun perheen lapsilla esiintyy käytösongelmia ja -häiriöitä, on hyvin tavallista, että etsitään syitä pelkästään lapsesta. Saatamme ajatella lapsen huonosta käytöksestä, että hän on silloin "tuhma", "ongelmalapsi", "häiriintynyt" ja "sopeutumaton", mutta emme tule lainkaan pohtineeksi sitä, mistä tällainen käytös johtuu; saatamme keskittyä vain seurauksiin eli senhetkiseen sopimattomaan käytökseen, mutta emme ymmärrä syitä siihen, mistä se johtuu.

   On kuitenkin hyvä huomata, että hyvin suuri osa lasten huonosta käytöksestä on usein vain oire jostain muusta. Se voi olla oire siitä, että vanhemmat itse ovat jollakin tavalla laiminlyöneet lapsensa. Ehkä he omalla kiireellään, välinpitämättömyydellään, etteivät ole antaneet aikaa ja olleet kiinnostuneita lapsestaan tai myös omalla keskinäisellä riitelyllään (hyvin tavallinen syy käytösongelmiin!) ovat saaneet lapsensa kapinalliseksi ja hankalaksi. Tai ehkä he itse ovat tehneet ja yrittäneet parhaansa, mutta lapsi itse on kuitenkin kokenut, etteivät hänen tunne-elämänsä tarpeet ole kunnolla täyttyneet. Ehkä hänen "tunne-elämänsä akku" - tähän viittaa seuraava lainaus - on voinut jäädä vajaaksi ja se on voinut ilmetä mitä erilaisimpana oireiluna:

 

Toinen avainasia, joka vanhempien tulisi ymmärtää, on se, että lapsella on eräänlainen tunne-elämän akku. Tämä akku on tietenkin mielikuvitusta, mutta silti hyvin todellinen. Jokaisella lapsella on tunne-elämän tarpeita, ja moni asia riippuu siitä, onko nämä emotionaaliset tarpeet tyydytetty (rakastamalla, ymmärtämällä, ohjaamalla jne.). Tarpeiden täyttäminen vaikuttaa ensiksikin siihen, miltä lapsesta tuntuu: onko hän tyytyväinen, vihainen, masentunut, iloinen. Toiseksi se vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä: onko hän tottelevainen, tottelematon, kitisevä, pirteä, leikkiikö hän vai vetäytyykö syrjään. Kuta täydempi akku, sitä myönteisemmät tunteet ja parempi käytös.

   Ja nyt seuraa yksi tämän kirjan tärkeimmistä lauseista. Voimme odottaa että lapsen kanssa on kaikkein helpointa tulla toimeen ja hän kehittyy parhaiten silloin, kun hänen tunne-elämänsä akku on täynnä. Entä ketkä ovat vastuussa siitä, että tämä akku pysyy täynnä? Vanhemmat. Lapsen käytös ilmaisee, miten tyhjä tai täysi hänen akkunsa on... (1)

 

Miten sitten tämä ongelma - hyväksynnän tunteen puuttumisesta johtuva huono käytös - voidaan korjata, niin on hyvä huomata, ettei lähdetä sen korjaamisessa väärästä päästä eli kurista. Tämänlaatuiset ongelmat eivät katoa kurinpitoa lisäämällä (paitsi pieniin lapsiin se voi lyhytaikaisesti tehota) tai vanhemman huudolla ja uhkailulla, vaan sillä, että perussyy laitetaan ensin kuntoon. Rankaisutoimet tässä tilanteessa voivat vain pahentaa tilannetta, koska vanhemmathan rankaisevat lasta vihasta ja käytöksestä, johon he itse saattavat olla suurimpia syyllisiä!

   On sen tähden hyvä ymmärtää, että tilanteen korjaaminen lähtee aina suhteen hoitamisesta, ei kurinpidosta, joka käsittelee vain seurauksia, mutta ei itse perusongelmaa. Se lähtee siitä, että vanhemmat itse pyrkivät uudestaan osoittamaan kiinnostusta, huomiota ja myötätuntoa lapsiaan kohtaan. Sillä jos huonon käytöksen syynä on rakkaudellisen siteen puuttuminen, on tämän asian ensin korjaannuttava, että edistystä voi tapahtua. Monet käytösongelmat katoavat pelkästään sitä kautta, kun lapsiin aletaan kiinnittää huomiota myönteisillä tavoilla.

   Seuraava lainaus viittaa samanlaiseen tilanteeseen. Siinä on kyse hyvin tyypillisestä tapauksesta, sisarussuhteista perheessä. Usein se lapsi, joka tuntuu saavan vähiten myönteistä huomiota vanhemmiltaan, voi käyttäytyä "tuhman" lapsen tavoin:

 

Kun ajattelen noiden kolmen sanan merkitystä, muistan erään kodin. Perheessä oli kolme poikaa. Vanhin opiskeli arvostetussa korkeakoulussa, ja hän lateli sivistyssanoja koko illallisen ajan. Nuorin oli hauska viikari, joka toi mieleen Huckleberry Finnin. Ja sitten oli se keskimmäinen poika.

   Keskimmäinen oli 12-vuotias ja kovin hankala. Hän murjotti aamulla ja murjotti illalla eikä tullut toimeen kenenkään kanssa. Olin perheessä vierailulla saarnamatkalla, ja tämä poika nolasi vanhempansa kerran toisensa jälkeen. Vanhemmat yrittivät vaientaa hänet, mutta eivät onnistuneet.

   Kun pojat ruuan jälkeen nousivat pöydästä, isä sanoi minulle: "Huomaatko, mikä meidän ongelmamme on?"

   "En ollenkaan", vastasin tyhmänä.

   "Keskimmäinen."

   "Niin", vastasin. "Hänellä on tukala tilanne. Hän joutuu elämään kahden ääripään välissä. Isoveli hallitsee fiksut puheet ja pikkuveli valloittaa kaikki. Mutta tämä on veljiinsä verrattuna suunnilleen yhtä kiinnostava kuin suolaton perunamuusi. Hän on sellaisessa iässä. Siksi hän yrittää saada huomiota tempuillaan."

   Annoin vanhempien miettiä hetken ja jatkoin: "Sanotteko te koskaan tälle pojalle, että rakastatte häntä?"

   "No... ei meillä ole totuttu sellaiseen", he vastasivat.

   "En tarkoita, että teidän pitäisi ruveta hempeilemään hänen kavereittensa nähden. Mutta on tärkeää oppia sanomaan se lapselle. Teidän pitäisi kummankin joka päivä sanoa hänelle ymmärrettävällä kielellä, että rakastatte häntä. Sen voi tehdä monin tavoin. Voitte esimerkiksi nukkumaanmenoaikana istua hänen vuoteensa laidalle ja sanoa: 'Olen tässä miettinyt, että jos kaupungin kaikki 12-vuotiaat asettuisivat riviin, niin me ottaisimme siitä rivistä sinut. Tahdon kertoa sinulle jotakin: Minä rakastan sinua.' Ei hänellä ole mitään sitä vastaan, usko pois. Keksikää joka päivä jokin tapa kertoa se hänelle."

   Parin kolmen kuukauden kuluttua sain näiltä vanhemmilta kirjeen: "Jay, kiitos, kiitos. Sanoistasi on ollut paljon apua. Poika on muuttunut." (2)

 

Tunne-elämän tarpeiden täyttäminen. Kun tiedämme, että lapset tarvitsevat hyväksyntää ja että usein heidän huono käytöksensä johtuu sen puutteesta, on seuraava kysymys se, miten näitä tunne-elämän tarpeita voidaan täyttää. Onko mitään erityisiä tapoja ja keinoja, joita vanhempi voi käyttää ja joilla hän voi pyrkiä osoittamaan huomiota ja kiinnostusta lapsiaan kohtaan? Tähän yritämme löytää vastauksen tulevissa kappaleissa.

 

Sinä tarvitset rakkautta!

 

- (1 Kor 13:2,4) ... mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.

4. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,

 

- (Tiit 2:4) voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa

 

- (1 Tess 2:7,11) vaikka me Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia arvonantoa; vaan me olimme lempeät teidän keskuudessanne, niinkuin imettävä äiti, joka vaalii lapsiansa;

11. samoinkuin te tiedätte, kuinka me, niinkuin isä lapsiansa, kehoitimme itsekutakin teistä ja rohkaisimme teitä,

 

Ensimmäinen asia, johon kannattaa kiinnittää huomiota, on se, onko meillä rakkautta lapsia kohtaan. Varmasti kaiken ydin lasten kanssa elämisessä on se, että vanhemmalla on ystävällinen ja rakastava perusasenne lapsiansa kohtaan - asenne, joka pyrkii kaikin tavoin osoittamaan näille, että he ovat hyväksyttyjä sellaisenaan, ja asenne, joka Jumalalla on meitäkin kohtaan, eli armahtava ja rakkaudellinen asenne. Vain tällaisessa ilmapiirissä lasten on hyvä ja mukava elää:

 

- (Luuk 6:36) Olkaa armahtavaiset, niinkuin teidän Isänne on armahtavainen.

 

- (Kol 3:12) Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen...

 

Toisaalta jos meillä on kylmä ja rakkaudeton asenne, joka voi merkitä katseen ja äänensävyn kylmyyttä sekä jatkuvaa ärtyisyyttä ja kärsimättömyyttä lapsia kohtaan (lapset aistivat usein hyvin helposti sisäiset asenteemme ja ärtyisyytemme vaikka yrittäisimmekin peittää niitä), voimme saada apua tähän tilanteeseen. Raamattu osoittaa selvästi, että "mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista" (Luuk 18:27). Se merkitsee, että jos sinulla ei ole rakkautta eikä muita hyviä ominaisuuksia itselläsi, niin Jumala voi saada aikaan sen, mihin et itse pysty. Tämä kaikki on mahdollista Pyhän Hengen kautta, joka asuu meissä Kristuksen vastaanotettuamme. Jos käännyt Jumalan ja Kristuksen puoleen, voi se toteutua sinunkin kohdallasi:

 

- (Room 5:5) mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.

 

- (Fil 2:13) sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.

 

Ajan antaminen ja jakamattoman huomion osoittaminen lapsille on yksi tärkeimpiä tapoja osoittaa hyväksyntää. Aina kun vanhempi varaa aikaa lapsilleen, leikkii, puuhailee, pelailee ja pitää hauskaa heidän kanssaan tai lukee pikkulapsille, on se osoitus siitä, että lapsista ollaan kiinnostuneita. Se osoittaa kullekin lapselle, että hän on tärkeällä sijalla vanhempien arvoasteikossa. Tätä asiaa, aikaa ja huomionosoittamista lapsille, eivät voi korvata edes kaikenlaiset tavarat ja lahjat, joilla vanhemmat usein turhaan yrittävät hyvittää vähäistä ajanviettoaan pienempiensä kanssa. Ne eivät koskaan voi tulla jakamattoman huomion tilalle:

 

Koskettavimpia saamiani kirjeitä tuli seitsenvuotiaalta tytöltä, jonka isä oli kuollut, kun tämä oli viisivuotias:

   Äiti on selvinnyt kaikesta hämmästyttävän hyvin, ja olen valtavan ylpeä hänestä. Joskus olen kuitenkin surullinen, kun ajattelen, mikä minulta on jäänyt kokematta, varsinkin silloin, kun kuulen muiden isien puhuvan tärkeistä hetkistä perheensä kanssa. Mutta Jumala on kuitenkin minun Isäni ja jos oma isäni eläisi, hän olisi mahtava isä. Kaikkein eniten minua suututtavat ne isät, jotka ovat tehneet sellaisen valinnan, etteivät ole lastensa kanssa.(3)

 

Toisaalta on hyvä huomata, ettei ajan antamisen lapsille tarvitse aina tarkoittaa vain pelien pelaamista tai leikkien leikkimistä heidän kanssaan. Yhtä hyvin se voi merkitä sitä, että vanhemmat ovat läsnä, kun lapset itse leikkivät tai tekevät jotain - vanhempi voi esim. lukea jotain kirjaa lapsen vieressä samanaikaisesti. Tai sitten se voi tarkoittaa sitä, että vanhempi ottaa lapsen mukaan omiin toimintoihinsa ja harrastuksiinsa, joita hän joka tapauksessa muutenkin suorittaisi (kaupassa käyminen, siivoaminen, autolla ajo, ruuanlaitto, kalastus, retkelle meno, yhteiset harrastukset, kotiaskareet... ). Tällä tavoin yhdessäolo tapahtuu paljon luontevammalla tavalla.

 

Syliinotto ja koskettelu. Jos etsitään yksinkertaisia tapoja sille, miten vanhemmat voivat välittää huomiota lapsilleen, kuuluvat tähän joukkoon varmastikin fyysiset hellyydenosoi-tukset kuten syliinotto, turvallinen koskettaminen, halaaminen, tukan pörröttäminen ja suukottelu. Kaikki ne ovat melko yksinkertaisia tapoja, mutta useinkaan vanhemmat eivät ymmärrä niiden suurta arvoa. He eivät ymmärrä, että he näillä toimenpiteillä voivat saada suuria aikaan lasten tunne-elämän ja mielenterveyden kannalta. He voivat niillä vahvistaa lapsen turvallisuudentunnetta, luoda läheisyyden-tunnetta lapsen ja aikuisen välille sekä olla vahva perustus tulevien ihmissuhteiden varalle - ne voivat olla hyvää valmistusta siihen.

   Kun ovat kyseessä nämä pienet huomion- ja kiintymyksenosoitukset, ei niitä kannata rajoittaa vain välttämättömiin toimenpiteisiin kuten pukeutumiseen ja riisuuntumiseen tai kun lapsi pitää siirtää paikasta toiseen, vaan niitä kannattaa käyttää muulloinkin. Erityisen tärkeitä ne ovat alle 10-vuotiaille lapsille, mutta voi niitä myöhemminkin harrastaa. Liiallinen lääppiminen voi tosin murrosikäisestä tuntua kiusalliselta, mutta joissakin tilanteissa - esim. matkallelähtö ja -tulo, tai kun nuori on kokenut jotain iloista tai surullista ja kertoo kokemastaan - halaus, suukko, ohimennen koskettelu tai hipaisu olkapäälle voi olla ihan hyödyllistä. Hyvänä esimerkkinä on Jeesus, joka hänkin siunasi lapsia ja pani kätensä heidän päälleen:

 

- (Mark 10:16) Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.

 

Kuuntelu

 

- (San 18:13) Jos kuka vastaa, ennenkuin on kuullut, on se hulluutta ja koituu hänelle häpeäksi.

 

- (Jaak 1:19) Te tiedätte sen, rakkaat veljeni. Mutta olkoon jokainen ihminen nopea kuulemaan, hidas puhumaan, hidas vihaan.

 

Kun vanhempien tulisi varata aikaa lapsilleen, kuuluvat samaan alueeseen varmasti myös vastaaminen lapsen kysymyksiin kärsivällisesti sekä kuuntelu. Niihinkin täytyy varata aikaa, että ne voivat kunnolla onnistua. Jos vanhempi jatkuvasti sanoo: "Minulla on nyt tärkeämpää tekemistä, en ehdi kuunnella, mene pois!", tai on lapsen puhuessa täysin poissaoleva henkisesti, viestii hän vain välinpitämättömyyttä käyttäytymisellään.

   Tärkeätä onkin vanhemman oikea perusasenne, tarkkaavainen ja kiinnostunut asenne, lapsen puhuessa. Jos vanhempi keskittyy kuuntelemiseen, kääntyy lapsen puoleen, katsoo tätä silmiin, käyttää myönteisiä äännähtelyjä sekä rohkaisee tarvittaessa puhumaan lisää, osoittaa se vanhemman olevan kuuntelussa mukana. Se osoittaa lapselle, että hänen ajatuksensa ja mielipiteensä ovat tärkeitä, ja että hän on myös vanhempiensa arvoasteikossa tärkeällä sijalla. Se on myös hyvää valmistusta tulevaisuuden varalle, koska se kasvattaa lapsen tervettä itsetuntoa ja auttaa häntä paremmin luomaan hyviä ihmissuhteita.

   Yksi hyvä puoli kuuntelussa, kun siihen todella keskitytään, on se, että se voi vähentää lasten negatiivista käytöstä ja poistaa sen jopa kokonaan. Seuraava lainaus osoittaa hyvin, miten näin voi tapahtua:

 

Olen isänä kiitollinen siitä, että olen oppinut katsekontaktin merkityksen. Sillä on ollut valtava vaikutus omiin lapsiini. En koskaan unohda esimerkiksi muuttoa nykyiseen kotiimme. Poikani olivat silloin 6- ja 2-vuotiaita iloisia, reippaita, normaaleja ja oma-aloitteisia lapsia.

   Kun muutosta oli kulunut viikon verran, huomasimme molemmissa pojissa muutoksen. He marisivat, olivat aina meidän kimpussamme, kiukuttelivat, tappelivat keskenään, olivat jatkuvasti jaloissa ja pahalla tuulella. Vaimoni ja minä yritimme raivokkaasti järjestää taloa kuntoon, ennen kuin aloittaisin uudessa työpaikassani. Aloimme molemmat kiusaantua ja hermostua poikien käytökseen, mutta kuvittelimme kaiken johtuvan muutosta.

   Eräänä iltana ajattelin taas poikiani ja kuvittelin itseni heidän paikalleen. Syy heidän käytösongelmiinsa valkeni minulle äkkiä kuin salaman leimauksessa. Pat ja minä olimme poikien kanssa yötä päivää ja puhuimme paljon heidän kanssaan. Mutta olimme niin kiinni talon järjestämisessä, ettemme kuitenkaan kiinnittäneet heihin riittävästi huomiota, vaan he jäivät vaille katsekontakteja ja hyväilyä. Heidän tunneakkunsa olivat tyhjentyneet ja he kysyivät käyttäytymisellään: "Rakastatteko te meitä?"...

   Heti kun tajusin, mistä oli kysymys, kerroin ajatukseni Patille. Hän taisi aluksi olla hiukan epäileväinen, mutta oli jo kypsä koettamaan mitä keinoa hyvänsä.

   Seuraavana päivänä katsoimme poikiamme suoraan silmiin milloin ikinä pystyimme heidän puhuessaan meille (aktiivista kuuntelua) ja puhuessamme itse heille. Aina tilaisuuden tullen otimme heidät syliin ja keskitimme heihin koko huomiomme. Muutos oli hämmästyttävä. Kun heidän tunneakkunsa olivat täynnä, he kumpikin muuttuivat taas omaksi onnelliseksi, säteileväksi, riehakkaaksi itsekseen ja olivat pian vähemmän jaloissa, leikkivät keskenään eivätkä vaatineet meitä järjestämään heille ohjelmaa. Pat ja minä olimme molemmat sitä mieltä, että heidän kanssaan käytetty aika oli käytetty hyvin. Se korvautui pian, kun pojat olivat poissa jaloista, mutta mikä vielä tärkeämpää, he olivat taas onnellisia. (4)

 

Asetu toisen asemaan! Jos jatketaan kuuntelun alueella, saatamme siinäkin toimia hyvin taitamattomilla tavoilla lasten kanssa. Taitamattomuus voi ilmetä ainakin kahdella seuraavalla tavalla:

 

Tunteiden kieltäminen. Ensinnäkin on mahdollista, että jos lapsella esiintyy voimakkaita tunteita - itku ja kyyneleet, kiukku, murjottaminen, voimakas pelko tai myös ruumiillisesta kivusta seuraavia tunteita - niin saatetaan pyrkiä kieltämään ja tukahduttamaan nämä tunteet tai vähättelemään niitä. Toisin sanoen vanhemmat saattavat pyrkiä tukkimaan lapsensa suun mahdollisimman pian niin, ettei heidän tarvitsisi kuunnella vuodatuksia. Tavallisimmin se voi ilmetä seuraavanlaisina vanhempien sanontoina:

 

- Nyt heti hiljaa, lopeta tuo itku!

- Meillä ei puhuta tuolla tavalla! Poistu heti huoneeseesi!

- Lakkaa heti napisemasta ja valittamasta!     

- Totta kai sinä pidät meidän vauvastamme, ei ketään saa inhota!

- Sinulla ei ole mitään syytä tuntea noin!

- Ei mokomasta kannata välittää.

- Ei siinä ole mitään pelättävää.

- Voi, voi, kyllä se menee ohi.

 

On kuitenkin hyvä nähdä, että kun lapsella on huonoja mielialoja, kaipaavat he juuri sitä, että joku ymmärtäisi heidän tunteensa. He eivät kaipaa niinkään tyynnyttelyjä ja neuvoja, vaan että vanhemmat käsittäisivät heidän tilansa ja ymmärtäisivät sen. Jos lapselle ei koskaan anneta oikeutta huonoon päivään tai hänen kielteiset tunteensa aina tukahdutetaan, on se sama kuin jos häntä ei hyväksyttäisi lainkaan. Se osoittaa, että vanhemmat eivät todellisuudessa pidä tärkeinä lapsen tunteita, vaan vähättelevät niitä. Lisäksi se voi johtaa myöhemmin juuri siihen, mitä vanhemmat eivät lainkaan toivoisi: se voi purkautua esiin hankalana käytöksenä - käytöksenä, jota ei ehkä lainkaan ilmenisi, mikäli vanhemmat pyrkisivät ajoissa ymmärtämään lapsiaan.

   Etuna siitä, että vanhemmat pyrkivät ymmärtämään lastensa tunteita, on se, että usein pahin terä tunteista katoaa heti sen jälkeen, kun lapsi kokee tulleensa ymmärretyksi - se poistaa heti suurimman latauksen negatiivisista mielialoista.

   Seuraava esimerkki viittaa tällaiseen tapaukseen. Siinä on kyse hyvin tavallisesta asiasta, mustasukkaisuudesta perheessä - tilanteesta, jossa joku sisaruksista pelkää menettävänsä vanhempiensa huomion uuden lapsen myötä. Kuitenkin, kun äiti ymmärsi mustasukkaisen lapsensa tunteita ja otti ne puheeksi, poisti se heti pahimman latauksen niistä:

 

Olin seitsemättä kuukautta raskaana. Kun kerroin viisivuotiaalle Tarjalle, että saan vauvan, hän ei virkkanut mitään. Mutta viime viikolla hän kosketti vatsaani ja sanoi: - Minä vihaan sitä vauvaa. Järkytyin, mutta myös ilahduin, kun hän otti sen puheeksi. Sillä olin jo arvannut hänen kielteiset tunteensa, ja niiden paljastaminen osoitti hänen luottavan minuun. Vaikka olinkin valmistautunut - melkein odottanut sitä hetkeä - se oli kuin pieni pommi.

   Sanoin: - Olipa hyvä että kerroit. Pelkäätkö ettei äidillä ehkä riitä aikaa sinulle kun uusi vauva syntyy? Tarja nyökkäsi. Minä sanoin: - Tule kertomaan aina kun tuntuu siltä, niin minä varaan aikaa sinua varten.

   Pommista oli poistettu sytytin, eikä Tarja ole puhunut asiasta sen koommin. (5)

 

Myös toinen lainaus osoittaa, miten tunteiden ymmärtäminen voi nopeasti tehdä lopun lapsen negatiivisista tunteista. Avainasiana on se, että vanhempi yrittää ensin ymmärtää, miltä toisesta tuntuu:

 

"Angela, kolmipuolivuotias tyttäremme, kitisi ja kiljui kun hänen äitinsä jätti hänet minun kanssani autoon mennessään itse valintamyymälään. 'Minä tahdon äidin luo', hän sanoi ainakin kymmenen kertaa, vaikka kuinka selitin, että äiti tulee aivan pian. Sitten hän alkoi itkeä ääneen. 'Minä tahdon oman nuken. Minä tahdon nuken.' Kun kaikki lohduttamisyritykseni olivat epäonnistuneet, muistin aktiivisen kuuntelun. Sanoin epätoivoissani: 'Sinun on ikävä äitiä, kun hän menee pois.' Angela nyökkäsi. 'Sinä et tahdo, että äiti lähtee ilman sinua.' Hän nyökkäsi taas ja halasi yhtä lujasti 'lohtuhuopaansa'. Hän näytti aivan pieneltä säikähtäneeltä kissanpennulta käpertyessään sinne takapenkin nurkkaukseen. Minä jatkoin: 'Kun sinun on ikävä äitiä, tahtoisit nukkesi.' Hän nyökkäsi innokkaasti. 'Mutta nyt nukkekaan ei ole täällä, ja sinun on ikävä sitäkin.' Hän lakkasi kuin taikaiskusta itkemästä, tuli esiin nurkkauksestaan, kapusi etuistuimelle minun viereeni ja alkoi keskustella vilkkaasti ja hilpeästi parkkipaikalla näkemistään ihmisistä." (6)

 

Neuvominen ja ongelmien ratkaiseminen. Toinen mahdollinen väärä malli on, että aletaan heti kuulustella ja tentata lapsia, työntää neuvoja näille ja jaella ratkaisuja sen sijaan, että vain pystyisimme ymmärtämään heidän tunteitaan ja antaisimme heidän itse ratkaista heille kuuluvat ongelmat. On mahdollista, että kun lapsi kertoo ihmissuhde-, koulu- ja muista ongelmistaan tai mikä häntä suututtaa, vanhemmat alkavat heti puhumaan näissä tilanteissa sen sijaan, että vain kuuntelisivat myötätuntoisesti. He ryhtyvät jakelemaan neuvoja ja ratkomaan ongelmia, jotka tosiasiassa kuuluvat vain lapsille.

   Parempi vaihtoehto on kuitenkin se, että vain kuunnellaan lasten ongelmia, mutta annetaan heidän itse löytää ratkaisu niihin - koska kyseessähän ovat heidän ongelmansa. Kun lapsi puhuu ongelmistaan, tulee vanhemman silloin hillitä itsensä niin, ettei hän rupea heti ratkomaan toisen ongelmia ja esittämään kaikkitietävää. Hänen tulee ikään kuin pysytellä sivussa eikä rientää asioihin, joita hän ei kuitenkaan itse voi korjata. Esim. lasten kaveri- ja kouluongelmat, ei ole mitään tekemistä, lapsi ei pidä jostakin ruuasta tai ihmisestä... ovat juuri sellaisia asioita.

   Kuten edellä todettiin, ei lapsi kaipaa niinkään neuvoja, vaan että joku ymmärtäisi, miltä hänestä tuntuu. Kun hän kokee tulleensa ymmärretyksi - joku ymmärtää hänen voimakkaat tunteensa - poistaa pelkästään se jo suurimman latauksen kielteisistä mielialoista.

 

Asetu toisen asemaan! Kun edellä todettiin, ettei vanhempien tulisi pyrkiä tukahduttamaan lastensa tunteita eikä ratkaisemaan heille kuuluvia ongelmia, löytyy tilalle parempikin vaihtoehto: myönteinen asennoituminen näihin kahteen asiaan. Se tarkoittaa, että kun lapsi kertoo voimakkaista tunteistaan tai ongelmistaan, vanhemman tulee silloin ikään kuin asettua toisen asemaan ja yrittää tulkita, miltä toisesta tuntuu. Hänellä tulee olla myötämielinen asenne toisen tunteisiin ja ongelmiin. Seuraava erikoinen lainaus on myönteisestä asennoitumisesta hyvä esimerkki:

 

Amerikkalainen psykoterapeutti Richard Belson, joka on tutkinut huumorin käyttömahdollisuuksia terapiassa, kuvasi eräässä seminaarissa seuraavaa menettelytapaa. Koko perhe kerääntyy vatsakipuisen lapsen vuoteen ääreen ja vanhemmat pyytävät häntä kuvailemaan konkreettisesti, kuinka kipeältä vatsa tuntuu. He pyytävät lasta irvistämään, voihkimaan ja käpertymään kokoon yhtä voimakkaasti kuin kipu tuntuu. Jos lapsi näyttelee kivun kokemustaan laimeasti, vanhempien tulee innostaa häntä voimallisempaan suoritukseen. He voivat sanoa esimerkiksi, että ei tuollainen kipu vielä kovin paha ole, kyllä sen täytyy olla pahempi. Näytä ihan oikeasti kuinka sattuu. Näytöksen jälkeen koko perhe voi halata lasta ja silittää hänen päätään. Lopuksi vanhemmat sanovat, että he uskovat vatsan olevan huomenna jo paljon paremmassa kunnossa. Yleensä kipu häviää parissa kolmessa päivässä. Jos kyseessä on poika ja hänellä on siskoja, jotka halaavat ja lohduttavat, kipu hellittää vieläkin nopeammin. Tietynikäiset pojat tekevät mitä tahansa välttyäkseen siskojensa halauksilta. He vaikka paranevat mieluummin. (7)

 

Myös seuraavat käytännön esimerkit viittaavat tähän asiaan. Niissä vanhempi yrittää tulkita, miltä toisesta tuntuu - näinkö tunnet, ymmärsinkö oikein... - ja miten hän asiat kokee. Hän yrittää kertoa toiselle, mitä hän ymmärtää lapsen tuntevan ja kokevan:

 

Jos lapsi itkee kipeätä polveaan:

- Voi, voi, kylläpä polvi on kipeä. Sinuun sattuu varmaan hirveästi!

 

Jos lapsi itkee äidin kauppaan menoa:

- Sinun taitaa olla hirveän ikävä äitiä, kun hän menee kauppaan.

 

Jos lapsi tai nuori kertoo, miten häntä on haukuttu:

- On varmaan masentavaa, kun saa moitteita toiselta.

 

Jos lapsi pelkää pimeää:

- Sinä varmaan toivoisit, että olisi valoisampaa, koska sinua pelottaa.

 

Jos nuori kertoo ihmissuhteistaan:

- Sinä siis tahtoisit olla kaunis ja pidetty.

 

Lapsilla ei ole mitään tekemistä:

- Onpa kurjaa, että ette keksi mitään tekemistä.

 

Lapsi kertoo vihaavansa pikkuveljeään:

- Olet vihainen veljellesi.

 

Lapsi kiukkuaa äidille, joka ei anna suklaata:

- Taidat olla kauhean vihainen minulle.

 

Jos perheeseen on syntynyt vauva ja perheen 2-vuotias alkaa purkaa kiukkuaan häneen, koska tämä tuntuu saavan kaiken huomion:

- On varmaan rankkaa sinulle, kun vauva on täällä ja äiti viettää niin paljon aikaa hänen kanssaan.

 

Nuori pelkää epäonnistuvansa koulussa:

- Olet siis huolissasi, että nolaat itsesi.

 

Lapsi ei pidä jostakin ruuasta:

- Tämä ei taida olla sinun herkkuruokaasi. Vaatii varmasti rohkeutta syödä sitä.

 

Lapsi kertoo vihaavansa koulua ja opettajia:

- On varmasti ikävää, kun ei pidä kaikesta koulussa.

 

Lapsi kiukkuaa eikä halua mennä nukkumaan:

- Sinua ei yhtään innosta mennä nukkumaan.

 

Vääristä toimintamalleista  luopuminen. Eräs tapa, miten voidaan täyttää lasten tunne-elämän tarpeita, on vääristä asenteista ja toimintamalleista luopuminen. Hyvin usein meillä voi olla haitallisia toimintatapoja ilman että edes huomaamme niitä, ja jotka voivat suuresti vahingoittaa lasta. Seuraavaksi käydään lävitse joitakin vääriä tapoja, joihin saatetaan syyllistyä:

 

Ns. rakentava kritiikki arvosteluineen, jossa huomautellaan lasten puutteista sekä osoitellaan jatkuvasti näiden virheitä, on yksi haitallisimmista malleista, joita aikuisilla voi olla lapsia kohtaan, koska se niin helposti voi tuhota lasten terveen itsetunnon. Usein siinä on taustalla vanhempien kunnianhimo (mm. lapsen kautta eläminen jossa vanhemmat toteuttavat omia unelmiaan ja pätemisentarvettaan lastensa välityksellä) tai huoli lapsen kehityksestä ja pärjäämisestä muiden parissa, ja että suorituksia siksi pyritään parantamaan jatkuvalla kritiikillä. Se voi ilmetä seuraavanlaisina vanhemman sanontoina:

 

- Katso, mitä aiheutat meille, jos epäonnistut!

- Tuo tuossa on väärin, tuossakin on väärin... etkö opi tätä?

- Hienoa Kalle, mutta...

- Etkö pysty parempaan?

- Tuo näyttää hyvältä, mutta...

 

Jos vanhemmilla esiintyy edellisenkaltaista ns. rakentavaa kritiikkiä, on siitä hyvä kuitenkin tehdä parannus. Siitä olisi tehtävä parannus, koska se niin helposti voi repiä lasten itsetunnon hajalle, ja koska he tämän seurauksena kasvavat yleensä hyvin epävarmoiksi aikuisiksi, joiden on vaikea hyväksyä itseään. Myös Jumalan hyväksynnän löytyminen on tällaisen kokeneelle ihmiselle paljon vaikeampaa, koska voi kulua vuosia ennen kuin hän oppii käsittämään Jumalan armon.

   Parempi malli edellisen tilalle on yksinkertaisesti se, että lapsia ja nuoria autetaan ymmärtämään, ettei heidän tarvitse olla täydellisiä. He voivat olla hyväksyttyjä sellaisenaan, ilman että aina onnistuisivat. Heidän täytyy käsittää, että heidän hyväksymisensä ei riipu heidän saavutuksistaan ja käytöksestään, vaan siitä, että he sattuvat olemaan meidän lapsiamme:

 

"Olen ylpeä sinusta. Olet tehnyt kovasti töitä - ansaitset arvosanasi. Mutta haluan tälläisellä hetkellä myös muistuttaa sinua siitä, minkä luulen sinun jo tietävänkin. En rakasta sinua yhtään enempää sen takia, että onnistuit hyvin. Rakastan sinua joka tapauksessa. Jos olisit tullut kotiin epäonnistuttuasi kaikissa kokeissa, olisin ollut pettynyt, mutta en olisi rakastanut sinua yhtään vähempää. Et saa koskaan unohtaa tätä. Se on meidän - sinun ja minun - elämämme periaate." (8)

 

Epäterve läheisyys on yksi mahdollinen tapa, jolla saatetaan vahingoittaa lapsia, ja jota esiintyy varsinkin yksinhuoltajaperheissä tai perheissä, joissa vanhempien välit eivät ole kunnossa.

   Vääristynyt läheisyys ilmenee tavallisimmin siten, että vanhempi puolisonsa sijasta kääntyy lapsiensa puoleen ja tekee heistä uskottujaan ja ystäviään. Hän tekee lapsistaan aviopuolison vertaisia ja jakaa heidän kanssaan asioita, jotka tavallisesti kuuluvat vain aikuisille. Tai sitten mahdollista on, että vanhempi hakee lapsistaan tukea ja turvaa sekä itkee näiden olkapäätä vasten - näin voi tapahtua varsinkin alkoholistiperheissä. Näissä kummassakin tilanteessa lapsesta tulee joko aviopuolison korvike tai melkein kuin huoltaja. 

   Mutta miten haitallista tällainen epäterve läheisyys ja roolien kääntyminen ylösalaisin voi olla, käy ilmi seuraavasta esimerkistä. Siitä käy ilmi, miten epäterve läheisyys voi vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen, aiheuttaen mm. seksuaalista haluttomuutta:

 

Asiakkainani on paljon aikuisia, jotka ovat joko avioerotilanteissa tai kuolemantapauksissa ryhtyneet puuttuvaksi puolisoksi äidilleen tai isälleen. He ovat kantaneet vastuuta, lohduttaneet vanhempiaan ja ottaneet vastaan tunteita ja asioita, jotka kuuluvat aikuisille. Aina ei tarvita edes vanhemman fyysistä poissaoloa, henkinenkin on riittänyt syyksi ryhtyä puolison korvikkeeksi.

   Eräs mies kertoi siirtyneensä isän kuoleman jälkeen nukkumaan äidin viereen vanhempien parivuoteeseen. Joka sunnuntaiaamu he olivat äidin kanssa yhdessä miettineet, miten seuraavasta viikosta selvittään. He olivat jakaneet vastuun kodin ja nuorempien sisarusten hoidosta. Tämä mies tuli vastaanotolleni huolissaan siitä, ettei tuntenut seksuaalista halua vaimoaan kohtaan. (9)

 

Leimojen ja roolien antaminen sekä vertailu. Eräs tapa, miten voidaan vaikuttaa negatiivisesti lasten itsetuntoon tai jopa vahvistaa heidän negatiivista käytöstään, on leimojen ja roolien antaminen sekä vertailu lasten kesken. Se voi ilmetä vanhempien sanoina ja sanontoina kuten:

 

tuhma, tyhmä, sottapytty, vetelys, hankala, kiusanhenki, ujo, kömpelö

 

Kyllä sinä sitten olet tyhmä. Etkö sinä ikinä opi mitään?

 

Sinä se olet aina niin kunnollinen / kiltti / ahkera. Et koskaan käyttäydy niin kuin veljesi.

 

Katso nyt mallia siskostasi! Mikset sinä osaa käyttäytyä niin kuin hän?

 

Veljelläsi ovat aina kaikki tehtävät oikein. Sinun täytyy ottaa oppia hänestä.

 

Siskosi on kauniimpi kuin sinä.

 

Jos vanhemmilla esiintyy edellisenkaltaisia sanontoja, on hyvä kuitenkin huomata niiden haitallisuus. Ne ovat kaikki haitallisia, olivat sitten kyseessä kielteiset leimat, myönteiset leimat tai vertailu. Niiden huono vaikutus voi tulla ilmi monilla tavoilla:

 

Kielteiset leimat. Kun lapsille annetaan kielteisiä leimoja ja rooleja, voi se sekä lannistaa lapsen että lisätä hänen huonoa käytöstään entisestään. Jos vanhemmat moittivat jotain lastaan ilkeäksi ja tottelemattomaksi - tarkoituksena parantaa lapsen käytöstä - se yleensä vain lisää hänen hankaluuttaan. Lapsi saattaa ajatella, että "ollaan sitten sellaisia" kun kerran niin sanotaan, tai onhan edes parempi saada huomiota huonolla tavalla kuin ettei saisi sitä ollenkaan. Toisin sanoen kun vanhemmat pyrkivät ohjaamaan lasta oikeaan suuntaan moitiskelullaan, voi se johtaa juuri päinvastaiseen. Vanhempien kielteiset leimat vaikuttavat silloin kuin kirouksen tavoin.

   Miten leimaaminen ja roolien antaminen voidaan välttää? Siihen liittyy se, ettei koskaan pidä keskittyä lapsen persoonaan, vaan käytökseen ja siihen, mitä vanhempi itse näkee. On järkevämpää sanoa: "Tuo oli väärin tehty", kuin sanoa: "Sinä olet aina niin tuhma". Samoin on järkevämpää sanoa: "Voi nyt maito kaatui, voitko hakea rätin", kuin sanoa: "Sinä olet aina niin kömpelö". On tehtävä ero käytöksen ja lapsen itsensä - jota rakastetaan - välillä.

   Huomioitavaa myös on, että jos lapselle on jo muodostunut jokin negatiivinen rooli, voidaan vedota siihen, että hän osaa kyllä toimia päinvastoin eli myönteiselläkin tavalla. (Toinen mahdollinen tapa on se, että lapselle annetaan velvoittava tehtävä juuri sillä alueella, missä hänet on leimattu. Perheen "kiusanhenki" voidaan nimittää tuomariksi, joka valvoo oikeutta ja oikeudenmukaisuutta lasten kesken. Perheen "sottapytty", joka ei korjaa tavaroitaan, voidaan nimittää perheen poliisiksi, joka valvoo siisteyttä lasten parissa.) Tästä on hyvänä esimerkkinä seuraava lainaus:

 

- Viikon päästä Taavi koetteli taas hermojani. Hän seurasi Anttia ympäri olohuonetta ja kiusasi tämän kyyneliin. Mutta tällä kertaa en vaipunut epätoivoon. Sen sijaan tartuin Taavia olkapäistä, kiepsautin hänet ympäri ja naulitsin katseeni häneen. Sanoin vihaisesti: 'Taavi, sinä osaat vallan hyvin olla kiltti. Käytä sitä taitoa!'

   - Hän hymyili arasti. Ja kiusaaminen loppui. (10)

 

Myönteiset leimat. Kun kielteiset roolit tavallisesti vahvistavat huonoa käytöstä, voivat myönteiset roolit, leimat ja ylistyssanat olla yhtä haitallisia. Jos jollekin sanotaan: "Olet aina niin huolehtivainen, ihmeellinen, suuri runoilija, luotettavampi ja viisaampi kuin sisaresi", ovat nämä kiusallisia leimoja ja asettavat vain paineita. Lapsi ei saa olla oma itsensä, vaan hänet yritetään asettaa rooliin, jota hän ei itse välttämättä lainkaan kaipaa. Tällaisessa tilanteessa olisi paljon parempi keskittyä vain käytökseen ja sanoa esim.: "Teit hienosti kun...", eikä sanoa: "Olet aina niin ihmeellinen".

 

Vertailu. Kolmas asia listalla on vertailu, joka voi olla yhtä haitallista kuin kielteiset leimat. Jos jossakin perheessä toista lasta kehutaan ja hänet asetetaan malliksi - "Veljelläsi ovat aina kaikki tehtävät oikein; mikset sinä voi olla niin kuin hän?" - johtaa se yleensä samanlaiseen käytökseen kuin kielteisten leimojen antaminen. Se voi johtaa siihen, että lapsi omaksuu juuri päinvastaisen roolin kuin mitä vanhempi odottaa, ja että hän alkaa käyttäytyä huonosti ja hyökkäävästi sitä sisarustaan kohtaan, joka tuntuu saavan vanhempien kaiken hyväksynnän ja arvostuksen - tästä syystä johtuvat useat sisarusten väliset konfliktit. Vanhempien vertailu voi lisätä ja ylläpitää lasten huonoa käytöstä sekä aiheuttaa turhia säröjä sisarusten välille. Siksi se voi olla niin haitallista.

   Parempi tapa toimia kyseisessä tilanteessa on se, etteivät vanhemmat lainkaan vertaile sisaruksia keskenään, koska eihän lapsen omalla käytöksellä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä toinen tekee tai jättää tekemättä. Vanhempien tulisi kohdella lapsia vain yksilöinä ja antaa kunkin kokea, että he ovat hyväksyttyjä juuri sellaisenaan, ainutlaatuisina yksilöinä.

 

 

 




shopify analytics ecommerce