LUKU 1 -
Osoita hyväksyntää!
MUUTU ITSE! Kun perheen lapsilla esiintyy käytösongelmia ja
-häiriöitä, on hyvin tavallista, että etsitään syitä pelkästään lapsesta.
Saatamme ajatella lapsen huonosta käytöksestä, että hän on silloin
"tuhma", "ongelmalapsi", "häiriintynyt" ja
"sopeutumaton", mutta emme tule lainkaan pohtineeksi sitä, mistä
tällainen käytös johtuu; saatamme keskittyä vain seurauksiin eli senhetkiseen
sopimattomaan käytökseen, mutta emme ymmärrä syitä siihen, mistä se johtuu.
On kuitenkin hyvä huomata, että hyvin suuri osa lasten huonosta
käytöksestä on usein vain oire jostain muusta. Se voi olla oire siitä, että
vanhemmat itse ovat jollakin tavalla laiminlyöneet lapsensa. Ehkä he omalla
kiireellään, välinpitämättömyydellään, etteivät ole antaneet aikaa ja olleet
kiinnostuneita lapsestaan tai myös omalla keskinäisellä riitelyllään (hyvin
tavallinen syy käytösongelmiin!) ovat saaneet lapsensa kapinalliseksi ja
hankalaksi. Tai ehkä he itse ovat tehneet ja yrittäneet parhaansa, mutta lapsi
itse on kuitenkin kokenut, etteivät hänen tunne-elämänsä tarpeet ole kunnolla
täyttyneet. Ehkä hänen "tunne-elämänsä akku" - tähän viittaa seuraava
lainaus - on voinut jäädä vajaaksi ja se on voinut sitten ilmetä mitä
erilaisempana oireiluna:
Toinen avainasia, joka
vanhempien tulisi ymmärtää, on se, että lapsella on eräänlainen tunne-elämän
akku. Tämä akku on tietenkin mielikuvitusta, mutta silti hyvin todellinen.
Jokaisella lapsella on tunne-elämän tarpeita, ja moni asia riippuu siitä, onko
nämä emotionaaliset tarpeet tyydytetty (rakastamalla, ymmärtämällä, ohjaamalla
jne.). Tarpeiden täyttäminen vaikuttaa ensiksikin siihen, miltä lapsesta
tuntuu: onko hän tyytyväinen, vihainen, masentunut, iloinen. Toiseksi se
vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä: onko hän tottelevainen, tottelematon,
kitisevä, pirteä, leikkiikö hän vai vetäytyykö syrjään. Kuta täydempi akku,
sitä myönteisemmät tunteet ja parempi käytös.
Ja nyt seuraa yksi tämän kirjan
tärkeimmistä lauseista. Voimme odottaa että lapsen kanssa on kaikkein
helpointa tulla toimeen ja hän kehittyy parhaiten silloin, kun hänen
tunne-elämänsä akku on täynnä. Entä ketkä ovat vastuussa siitä, että tämä
akku pysyy täynnä? Vanhemmat. Lapsen käytös ilmaisee, miten tyhjä tai täysi
hänen akkunsa on... (1)
Miten sitten edelläoleva
ongelma - hyväksynnän tunteen puuttumisesta johtuva huono käytös - voidaan
korjata, niin on hyvä huomata, ettei lähdetä sen korjaamisessa väärästä päästä
eli kurista. Tämänlaatuiset ongelmat eivät katoa kurinpitoa lisäämällä (paitsi
pieniin lapsiin se voi lyhytaikaisesti tehota) tai vanhemman huudolla ja
uhkailulla, vaan sillä, että perussyy laitetaan ensin kuntoon. Rankaisutoimet
tässä tilanteessa voivat vain pahentaa tilannetta, koska vanhemmathan
rankaisevat lasta vihasta ja käytöksestä, johon he itse saattavat olla
suurimpia syyllisiä!
On sentähden hyvä ymmärtää, että tilanteen korjaaminen lähtee
aina suhteen hoitamisesta, ei kurinpidosta, joka käsittelee vain seurauksia,
mutta ei itse perusongelmaa. Se lähtee siitä, että vanhemmat itse pyrkivät uudestaan
osoittamaan kiinnostusta, huomiota ja myötätuntoa lapsiaan kohtaan. Sillä jos
huonon käytöksen syynä on rakkaudellisen siteen puuttuminen, on tämän asian
ensin korjaannuttava, että edistystä voi tapahtua. Monet käytösongelmat
katoavat pelkästään sitä kautta, kun lapsiin aletaan kiinnittää huomiota
myönteisillä tavoilla.
Seuraava lainaus viittaa samanlaiseen tilanteeseen. Siinä on
kyse hyvin tyypillisestä tapauksesta, sisarussuhteista perheessä. Usein se
lapsi, joka tuntuu saavan vähiten myönteistä huomiota vanhemmiltaan, voi
käyttäytyä "tuhman" lapsen tavoin:
Kun ajattelen noiden
kolmen sanan merkitystä, muistan erään kodin. Perheessä oli kolme poikaa.
Vanhin opiskeli arvostetussa korkeakoulussa, ja hän lateli sivistyssanoja koko
illallisen ajan. Nuorin oli hauska viikari, joka toi mieleen Huckleberry
Finnin. Ja sitten oli se keskimmäinen poika.
Keskimmäinen oli 12-vuotias ja kovin
hankala. Hän murjotti aamulla ja murjotti illalla eikä tullut toimeen kenenkään
kanssa. Olin perheessä vierailulla saarnamatkalla, ja tämä poika nolasi
vanhempansa kerran toisensa jälkeen. Vanhemmat yrittivät vaientaa hänet, mutta
eivät onnistuneet.
Kun pojat ruuan jälkeen nousivat pöydästä,
isä sanoi minulle: "Huomaatko, mikä meidän ongelmamme on?"
"En ollenkaan", vastasin tyhmänä.
"Keskimmäinen."
"Niin", vastasin. "Hänellä
on tukala tilanne. Hän joutuu elämään kahden ääripään välissä. Isoveli
hallitsee fiksut puheet ja pikkuveli valloittaa kaikki. Mutta tämä on veljiinsä
verrattuna suunnilleen yhtä kiinnostava kuin suolaton perunamuusi. Hän on
sellaisessa iässä. Siksi hän yrittää saada huomiota tempuillaan."
Annoin vanhempien miettiä hetken ja
jatkoin: "Sanotteko te koskaan tälle pojalle, että rakastatte häntä?"
"No... ei meillä ole totuttu sellaiseen",
he vastasivat.
"En tarkoita, että teidän pitäisi
ruveta hempeilemään hänen kavereittensa nähden. Mutta on tärkeää oppia sanomaan
se lapselle. Teidän pitäisi kummankin joka päivä sanoa hänelle ymmärrettävällä
kielellä, että rakastatte häntä. Sen voi tehdä monin tavoin. Voitte esimerkiksi
nukkumaanmenoaikana istua hänen vuoteensa laidalle ja sanoa: 'Olen tässä
miettinyt, että jos kaupungin kaikki 12-vuotiaat asettuisivat riviin, niin me
ottaisimme siitä rivistä sinut. Tahdon kertoa sinulle jotakin: Minä rakastan
sinua.' Ei hänellä ole mitään sitä vastaan, usko pois. Keksikää joka päivä
jokin tapa kertoa se hänelle."
Parin kolmen kuukauden kuluttua sain näiltä
vanhemmilta kirjeen: "Jay, kiitos, kiitos. Sanoistasi on ollut paljon
apua. Poika on muuttunut."(2)
TUNNE-ELÄMÄN TARPEIDEN
TÄYTTÄMINEN. Kun tiedämme, että
lapset tarvitsevat hyväksyntää ja että usein heidän huono käytöksensä johtuu
sen puutteesta, on seuraava kysymys se, miten näitä tunne-elämän tarpeita
voidaan täyttää. Onko mitään erityisiä tapoja ja keinoja, joita vanhempi voi
käyttää ja joilla hän voi pyrkiä osoittamaan huomiota ja kiinnostusta lapsiaan
kohtaan? Tähän yritämme löytää vastauksen tulevissa kappaleissa.
Sinä tarvitset rakkautta!
- (1 Kor 13:2,4) ... mutta
minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.
4. Rakkaus on
pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
- (Tiit 2:4)
voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa
- (1 Tess 2:7,11)
vaikka me Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia arvonantoa; vaan me
olimme lempeät teidän keskuudessanne, niinkuin imettävä äiti, joka vaalii
lapsiansa;
11. samoinkuin te
tiedätte, kuinka me, niinkuin isä lapsiansa, kehoitimme itsekutakin
teistä ja rohkaisimme teitä,
Ensimmäinen asia, johon
kannattaa varmasti kiinnittää huomiota, on se, onko meillä rakkautta lapsia
kohtaan. Varmasti kaiken ydin lasten kanssa elämisessä on se, että vanhemmalla
on ystävällinen ja rakastava perusasenne lapsiansa kohtaan - asenne, joka pyrkii
kaikin tavoin osoittamaan näille, että he ovat hyväksyttyjä sellaisenaan, ja
asenne, joka Jumalalla on meitäkin kohtaan, eli armahtava ja rakkaudellinen
asenne. Vain tällaisessa ilmapiirissä lasten on hyvä ja mukava elää:
- (Luuk 6:36) Olkaa
armahtavaiset, niinkuin teidän Isänne on armahtavainen.
- (Kol 3:12)
Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita,
sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen...
Toisaalta jos meillä
kuitenkin on kylmä ja rakkaudeton asenne, joka voi merkitä katseen ja
äänensävyn kylmyyttä sekä jatkuvaa ärtyisyyttä ja kärsimättömyyttä lapsia
kohtaan (lapset aistivat usein hyvin helposti sisäiset asenteemme ja
ärtyisyytemme vaikka yrittäisimmekin peittää niitä), voimme saada apua
tähän tilanteeseen. Raamattu osoittaa selvästi, että "mikä ihmisille on
mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista" (Luuk 18:27). Toisin sanoen se
merkitsee, että jos sinulla ei ole rakkautta eikä muita hyviä ominaisuuksia
itselläsi, niin Jumala voi saada aikaan sen, mihin et itse pysty. Tämä kaikki
on mahdollista Pyhän Hengen kautta, joka asuu meissä Kristuksen
vastaanotettuamme. Jos sentähden itse käännyt Jumalan ja Kristuksen puoleen,
voi se toteutua sinunkin kohdallasi:
- (Room 5:5) mutta
toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme
Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.
- (Fil 2:13) sillä
Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen
hyvä tahtonsa tapahtuisi.
Ajan antaminen ja jakamattoman huomion osoittaminen lapsille on
yksi tärkeimpiä tapoja osoittaa hyväksyntää. Aina kun vanhempi varaa aikaa
lapsilleen, leikkii, puuhailee, pelailee ja pitää hauskaa heidän kanssaan tai
lukee pikkulapsille, on se osoitus siitä, että lapsista ollaan kiinnostuneita.
Se osoittaa kullekin lapselle, että hän on tärkeällä sijalla vanhempien
arvoasteikossa. Tätä asiaa, aikaa ja huomionosoittamista lapsille, eivät voi
korvata edes kaikenlaiset tavarat ja lahjat, joilla vanhemmat usein turhaan
yrittävät hyvittää vähäistä ajanviettoaan pienempiensä kanssa. Ne eivät koskaan
voi tulla jakamattoman huomion tilalle:
Koskettavimpia
saamiani kirjeitä tuli seitsenvuotiaalta tytöltä, jonka isä oli kuollut, kun
tämä oli viisivuotias:
Äiti on selvinnyt kaikesta hämmästyttävän
hyvin, ja olen valtavan ylpeä hänestä. Joskus olen kuitenkin surullinen, kun
ajattelen, mikä minulta on jäänyt kokematta, varsinkin silloin, kun kuulen
muiden isien puhuvan tärkeistä hetkistä perheensä kanssa. Mutta Jumala on
kuitenkin minun Isäni ja jos oma isäni eläisi, hän olisi mahtava isä. Kaikkein
eniten minua suututtavat ne isät, jotka ovat tehneet sellaisen valinnan,
etteivät ole lastensa kanssa.(3)
Toisaalta on hyvä huomata,
ettei ajan antamisen lapsille tarvitse aina tarkoittaa vain pelien pelaamista
tai leikkien leikkimistä heidän kanssaan. Yhtä hyvin se voi merkitä sitä, että
vanhemmat ovat läsnä, kun lapset itse leikkivät tai tekevät jotain - vanhempi
voi esim. lukea jotain kirjaa lapsen vieressä samanaikaisesti. Tai sitten se
voi tarkoittaa sitä, että vanhempi yksinkertaisesti ottaa lapsen mukaan omiin
toimintoihinsa ja harrastuksiinsa, joita hän joka tapauksessa muutenkin
suorittaisi (kaupassa käyminen, siivoaminen, autolla ajo, ruuanlaitto,
kalastus, retkelle meno, yhteiset harrastukset, kotiaskareet... ). Tällä tavoin
yhdessäolo tapahtuu paljon luontevammalla tavalla.
Syliinotto ja
koskettelu. Jos etsitään
yksinkertaisia tapoja sille, miten vanhemmat voivat välittää huomiota
lapsilleen, kuuluvat tähän joukkoon varmastikin fyysiset hellyydenosoitukset
kuten syliinotto, turvallinen koskettaminen, halaaminen, tukan pörröttäminen ja
suukottelu. Kaikki ne ovat melko yksinkertaisia tapoja, mutta usein vanhemmat
eivät ymmärrä niiden suurta arvoa. He eivät ymmärrä, että he näillä toimenpiteillä
voivat saada suuria aikaan lasten tunne-elämän ja mielenterveyden kannalta. He
voivat niillä vahvistaa lapsen turvallisuudentunnetta, luoda
läheisyydentunnetta lapsen ja aikuisen välille sekä olla varsinkin vahva
perustus tulevien ihmissuhteiden varalle - ne voivat olla hyvää valmistusta
siihen.
Kun ovat kyseessä nämä pienet huomion- ja
kiintymyksenosoitukset, ei niitä kannata rajoittaa vain välttämättömiin
toimenpiteisiin kuten pukeutumiseen ja riisuuntumiseen tai kun lapsi pitää
siirtää paikasta toiseen, vaan niitä kannattaa käyttää muulloinkin. Erityisen
tärkeitä ne ovat alle 10-vuotiaille lapsille, mutta voi niitä myöhemminkin
harrastaa. Liiallinen lääppiminen voi tosin murrosikäisestä tuntua
kiusalliselta, mutta joissakin tilanteissa - esim. matkallelähtö ja -tulo, tai
kun nuori on kokenut jotain iloista tai surullista ja kertoo kokemastaan -
halaus, suukko, ohimennen koskettelu tai hipaisu olkapäälle voi olla ihan
hyödyllistä. Hyvänä esimerkkinä on Jeesus, joka hänkin siunasi lapsia ja pani
kätensä heidän päälleen:
- (Mark 10:16) Ja hän
otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.
Kuuntelu
- (San 18:13) Jos
kuka vastaa, ennenkuin on kuullut, on se hulluutta ja koituu hänelle häpeäksi.
- (Jaak 1:19) Te
tiedätte sen, rakkaat veljeni. Mutta olkoon jokainen ihminen nopea kuulemaan,
hidas puhumaan, hidas vihaan.
Kun vanhempien tulisi
varata aikaa lapsilleen, kuuluvat samaan alueeseen varmasti myös vastaaminen
lapsen kysymyksiin kärsivällisesti sekä kuuntelu. Niihinkin täytyy varata
aikaa, että ne voivat kunnolla onnistua. Jos vanhempi jatkuvasti sanoo:
"Minulla on nyt tärkeämpää tekemistä, en ehdi kuunnella, mene pois!",
tai on lapsen puhuessa täysin poissaoleva henkisesti, viestii hän vain
välinpitämättömyyttä käyttäytymisellään.
Tärkeätä onkin vanhemman oikea perusasenne, tarkkaavainen ja
kiinnostunut asenne, lapsen puhuessa. Sillä jos vanhempi keskittyy
kuuntelemiseen, kääntyy lapsen puoleen, katsoo tätä silmiin, käyttää myönteisiä
äännähtelyjä sekä rohkaisee tarvittaessa puhumaan lisää, osoittaa se vanhemman
olevan kuuntelussa mukana. Se osoittaa lapselle, että hänen ajatuksensa ja
mielipiteensä ovat tärkeitä, ja että hän on myös vanhempiensa arvoasteikossa
tärkeällä sijalla. Se on myös hyvää valmistusta tulevaisuuden varalle, koska se
kasvattaa lapsen tervettä itsetuntoa ja auttaa häntä paremmin luomaan hyviä
ihmissuhteita.
Yksi hyvä puoli kuuntelussa, kun siihen todella keskitytään, on
se, että se voi vähentää lasten negatiivista käytöstä ja poistaa sen jopa
kokonaan. Seuraava lainaus osoittaa hyvin, miten näin voi tapahtua:
Olen isänä
kiitollinen siitä, että olen oppinut katsekontaktin merkityksen. Sillä on ollut
valtava vaikutus omiin lapsiini. En koskaan unohda esimerkiksi muuttoa
nykyiseen kotiimme. Poikani olivat silloin 6- ja 2-vuotiaita iloisia,
reippaita, normaaleja ja oma-aloitteisia lapsia.
Kun muutosta oli kulunut viikon verran,
huomasimme molemmissa pojissa muutoksen. He marisivat, olivat aina meidän
kimpussamme, kiukuttelivat, tappelivat keskenään, olivat jatkuvasti jaloissa ja pahalla tuulella.
Vaimoni ja minä yritimme raivokkaasti järjestää taloa kuntoon, ennen kuin
aloittaisin uudessa työpaikassani. Aloimme molemmat kiusaantua ja hermostua
poikien käytökseen, mutta kuvittelimme kaiken johtuvan muutosta.
Eräänä iltana ajattelin taas poikiani ja
kuvittelin itseni heidän paikalleen. Syy heidän käytösongelmiinsa valkeni
minulle äkkiä kuin salaman leimauksessa. Pat ja minä olimme poikien kanssa yötä
päivää ja puhuimme paljon heidän kanssaan. Mutta olimme niin kiinni talon
järjestämisessä, ettemme kuitenkaan kiinnittäneet heihin riittävästi huomiota,
vaan he jäivät vaille katsekontakteja ja hyväilyä. Heidän tunneakkunsa olivat
tyhjentyneet ja he kysyivät käyttäytymisellään: "Rakastatteko te
meitä?"...
Heti kun tajusin, mistä oli kysymys,
kerroin ajatukseni Patille. Hän taisi aluksi olla hiukan epäileväinen, mutta
oli jo kypsä koettamaan mitä keinoa hyvänsä.
Seuraavana päivänä katsoimme poikiamme suoraan
silmiin milloin ikinä pystyimme heidän puhuessaan meille (aktiivista kuuntelua)
ja puhuessamme itse heille. Aina tilaisuuden tullen otimme heidät syliin ja
keskitimme heihin koko huomiomme. Muutos oli hämmästyttävä. Kun heidän
tunneakkunsa olivat täynnä, he kumpikin muuttuivat taas omaksi onnelliseksi,
säteileväksi, riehakkaaksi itsekseen ja olivat pian vähemmän jaloissa,
leikkivät keskenään eivätkä vaatineet meitä järjestämään heille ohjelmaa. Pat
ja minä olimme molemmat sitä mieltä, että heidän kanssaan käytetty aika oli
käytetty hyvin. Se korvautui pian, kun pojat olivat poissa jaloista, mutta mikä
vielä tärkeämpää, he olivat taas onnellisia.(4)
Asetu toisen asemaan! Jos jatketaan kuuntelun alueella, saatamme siinäkin
toimia hyvin taitamattomilla tavoilla, kun lapset ovat kyseessä. Taitamattomuus
voi ilmetä ainakin kahdella seuraavalla tavalla:
Tunteiden kieltäminen. Ensinnäkin on mahdollista, että jos lapsella esiintyy
voimakkaita tunteita - itku ja kyyneleet, kiukku, murjottaminen, voimakas pelko
tai myös ruumiillisesta kivusta seuraavia tunteita - niin saatetaan pyrkiä
kieltämään ja tukahduttamaan nämä tunteet tai vähättelemään niitä. Toisin
sanoen vanhemmat saattavat pyrkiä tukkimaan lapsensa suun mahdollisimman pian
niin, ettei heidän tarvitsisi kuunnella näitä vuodatuksia. Tavallisimmin se voi
ilmetä seuraavanlaisina vanhempien sanontoina:
- Nyt heti hiljaa, lopeta
tuo itku!
- Meillä ei puhuta tuolla
tavalla! Poistu heti huoneeseesi!
- Lakkaa heti napisemasta
ja valittamasta!
- Totta kai sinä pidät
meidän vauvastamme, ei ketään saa inhota!
- Sinulla ei ole mitään
syytä tuntea noin!
- Ei mokomasta kannata
välittää.
- Ei siinä ole mitään
pelättävää.
- Voi, voi, kyllä se menee
ohi.
On kuitenkin hyvä nähdä,
että kun lapsella on huonoja mielialoja, kaipaavat he juuri sitä, että joku
ymmärtäisi, miltä heistä tuntuu. He eivät kaipaa niinkään tyynnyttelyjä ja
neuvoja, vaan että vanhemmat käsittäisivät heidän tilansa ja ymmärtäisivät sen.
Jos lapselle ei koskaan anneta oikeutta huonoon päivään tai hänen kielteiset
tunteensa aina tukahdutetaan, on se sama kuin jos häntä ei hyväksyttäisi
lainkaan. Se osoittaa, että vanhemmat eivät todellisuudessa pidä tärkeinä
lapsen tunteita, vaan vähättelevät niitä. Lisäksi se voi johtaa myöhemmin juuri
siihen, mitä vanhemmat eivät lainkaan toivoisi: se voi purkautua esiin
hankalana käytöksenä - käytöksenä, jota ei ehkä lainkaan ilmenisi, mikäli
vanhemmat pyrkisivät ajoissa ymmärtämään lapsiaan.
Etuna siitä, että vanhemmat pyrkivät ymmärtämään lastensa
tunteita, on kuitenkin se, että usein pahin terä tunteista katoaa heti sen
jälkeen, kun lapsi kokee tulleensa ymmärretyksi - se poistaa heti suurimman
latauksen negatiivisista mielialoista.
Seuraava esimerkki viittaa tällaiseen tapaukseen. Siinä on kyse
hyvin tavallisesta asiasta; mustasukkaisuudesta perheessä - tilanteesta, jossa
joku sisaruksista pelkää menettävänsä vanhempiensa huomion uuden lapsen myötä.
Kuitenkin, kun äiti ymmärsi mustasukkaisen lapsensa tunteita ja otti ne
puheeksi, poisti se heti pahimman latauksen niistä:
Olin seitsemättä
kuukautta raskaana. Kun kerroin viisivuotiaalle Tarjalle, että saan vauvan, hän
ei virkkanut mitään. Mutta viime viikolla hän kosketti vatsaani ja sanoi: -
Minä vihaan sitä vauvaa. Järkytyin, mutta myös ilahduin, kun hän otti sen
puheeksi. Sillä olin jo arvannut hänen kielteiset tunteensa, ja niiden
paljastaminen osoitti hänen luottavan minuun. Vaikka olinkin valmistautunut -
melkein odottanut sitä hetkeä - se oli kuin pieni pommi.
Sanoin: - Olipa hyvä että kerroit. Pelkäätkö
ettei äidillä ehkä riitä aikaa sinulle kun uusi vauva syntyy? Tarja nyökkäsi.
Minä sanoin: - Tule kertomaan aina kun tuntuu siltä, niin minä varaan aikaa
sinua varten.
Pommista oli poistettu sytytin, eikä Tarja
ole puhunut asiasta sen koommin. (5)
Myös seuraava lainaus
osoittaa, miten tunteiden ymmärtäminen voi nopeasti tehdä lopun lapsen
negatiivisista tunteista. Avainasiana on se, että vanhempi yrittää ensin
ymmärtää, miltä toisesta tuntuu:
"Angela,
kolmipuolivuotias tyttäremme, kitisi ja kiljui kun hänen äitinsä jätti hänet
minun kanssani autoon mennessään itse valintamyymälään. 'Minä tahdon äidin
luo', hän sanoi ainakin kymmenen kertaa, vaikka kuinka selitin, että äiti tulee
aivan pian. Sitten hän alkoi itkeä ääneen. 'Minä tahdon oman nuken. Minä tahdon
nuken.' Kun kaikki lohduttamisyritykseni olivat epäonnistuneet, muistin
aktiivisen kuuntelun. Sanoin epätoivoissani: 'Sinun on ikävä äitiä, kun hän
menee pois.' Angela nyökkäsi. 'Sinä et tahdo, että äiti lähtee ilman sinua.'
Hän nyökkäsi taas ja halasi yhtä lujasti 'lohtuhuopaansa'. Hän näytti aivan
pieneltä säikähtäneeltä kissanpennulta käpertyessään sinne takapenkin
nurkkaukseen. Minä jatkoin: 'Kun sinun on ikävä äitiä, tahtoisit nukkesi.' Hän
nyökkäsi innokkaasti. 'Mutta nyt nukkekaan ei ole täällä, ja sinun on ikävä
sitäkin.' Hän lakkasi kuin taikaiskusta itkemästä, tuli esiin nurkkauksestaan,
kapusi etuistuimelle minun viereeni ja alkoi keskustella vilkkaasti ja
hilpeästi parkkipaikalla näkemistään ihmisistä." (6)
Neuvominen ja ongelmien
ratkaiseminen. Toinen mahdollinen
väärä malli on, että aletaan heti kuulustella ja tentata lapsia, työntää
neuvoja näille ja jaella ratkaisuja sensijaan, että vain pystyisimme
ymmärtämään näiden tunteita ja antaisimme heidän itse ratkaista heille kuuluvat
ongelmat. On tosiaan mahdollista, että kun lapsi kertoo ihmissuhde-, koulu- ja
muista ongelmistaan tai mikä häntä suututtaa, vanhemmat alkavat heti puhumaan
näissä tilanteissa sensijaan, että vain kuuntelisivat myötätuntoisesti. He
ryhtyvät jakelemaan neuvoja ja ratkomaan ongelmia, jotka tosiasiassa kuuluvat
vain lapsille.
Parempi vaihtoehto on kuitenkin se, että vain kuunnellaan lasten
ongelmia, mutta annetaan heidän itse löytää ratkaisu niihin - koska kyseessähän
ovat heidän ongelmansa. Tämä tarkoittaa, että kun lapsi puhuu ongelmistaan,
tulee vanhemman silloin hillitä itsensä niin, ettei hän rupea heti ratkomaan
toisen ongelmia ja esittämään kaikkitietävää. Hänen tulee ikäänkuin pysytellä
sivussa eikä rientää asioihin, joita hän ei kuitenkaan itse voi korjata. Esim.
lasten kaveri- ja kouluongelmat, ei ole mitään tekemistä, lapsi ei pidä
jostakin ruuasta tai ihmisestä... ovat juuri sellaisia asioita.
Kuten edellä todettiin, ei lapsi kaipaa niinkään neuvoja, vaan
että joku ymmärtäisi, miltä hänestä tuntuu. Kun hän kokee tulleensa
ymmärretyksi - joku ymmärtää hänen voimakkaat tunteensa - poistaa pelkästään se
jo suurimman latauksen kielteisistä mielialoista.
Asetu toisen asemaan! Kun edellä todettiin, ettei vanhempien tulisi pyrkiä
tukahduttamaan lastensa tunteita eikä ratkaisemaan heille kuuluvia ongelmia,
löytyy tilalle parempikin vaihtoehto: myönteinen asennoituminen näihin kahteen
asiaan. Se tarkoittaa, että kun lapsi kertoo voimakkaista tunteistaan tai
ongelmistaan, vanhemman tulee silloin ikäänkuin asettua toisen asemaan ja
yrittää tulkita, miltä toisesta tuntuu. Hänellä tulee olla myötämielinen asenne
toisen tunteisiin ja ongelmiin. Seuraava erikoinen lainaus on myönteisestä
asennoitumisesta hyvä esimerkki:
Amerikkalainen
psykoterapeutti Richard Belson, joka on tutkinut huumorin käyttömahdollisuuksia
terapiassa, kuvasi eräässä seminaarissa seuraavaa menettelytapaa. Koko perhe
kerääntyy vatsakipuisen lapsen vuoteen ääreen ja vanhemmat pyytävät häntä
kuvailemaan konkreettisesti, kuinka kipeältä vatsa tuntuu. He pyytävät lasta
irvistämään, voihkimaan ja käpertymään kokoon yhtä voimakkaasti kuin kipu
tuntuu. Jos lapsi näyttelee kivun kokemustaan laimeasti, vanhempien tulee
innostaa häntä voimallisempaan suoritukseen. He voivat sanoa esimerkiksi, että ei
tuollainen kipu vielä kovin paha ole, kyllä sen täytyy olla pahempi. Näytä ihan
oikeasti kuinka sattuu. Näytöksen jälkeen koko perhe voi halata lasta ja
silittää hänen päätään. Lopuksi vanhemmat sanovat, että he uskovat vatsan
olevan huomenna jo paljon paremmassa kunnossa. Yleensä kipu häviää parissa
kolmessa päivässä. Jos kyseessä on poika ja hänellä on siskoja, jotka halaavat
ja lohduttavat, kipu hellittää vieläkin nopeammin. Tietynikäiset pojat tekevät
mitä tahansa välttyäkseen siskojensa halauksilta. He vaikka paranevat
mieluummin. (7)
Myös seuraavat käytännön
esimerkit viittaavat tähän asiaan. Niissä vanhempi yrittää erityisesti tulkita,
miltä toisesta tuntuu - näinkö tunnet, ymmärsinkö oikein... - ja miten hän
asiat kokee. Hän siis tavallaan yrittää kertoa toiselle, mitä hän ymmärtää
lapsen tuntevan ja kokevan:
Jos lapsi itkee kipeätä
polveaan:
- Voi, voi, kylläpä
polvi on kipeä. Sinuun sattuu varmaan hirveästi!
Jos lapsi itkee äidin
kauppaan menoa:
- Sinun taitaa olla
hirveän ikävä äitiä, kun hän menee kauppaan.
Jos lapsi tai nuori
kertoo, miten häntä on haukuttu:
- On varmaan
masentavaa, kun saa moitteita toiselta.
Jos lapsi pelkää pimeää:
- Sinä varmaan
toivoisit, että olisi valoisampaa, koska sinua pelottaa.
Jos nuori kertoo
ihmissuhteistaan:
- Sinä siis tahtoisit
olla kaunis ja pidetty.
Lapsilla ei ole mitään
tekemistä:
- Onpa kurjaa, että
ette keksi mitään tekemistä.
Lapsi kertoo vihaavansa
pikkuveljeään:
- Olet vihainen
veljellesi.
Lapsi kiukkuaa äidille,
joka ei anna suklaata:
- Taidat olla kauhean
vihainen minulle.
Jos perheeseen on syntynyt
vauva ja perheen 2-vuotias alkaa purkaa kiukkuaan häneen, koska tämä tuntuu
saavan kaiken huomion:
- On varmaan rankkaa
sinulle, kun vauva on täällä ja äiti viettää niin paljon aikaa hänen kanssaan.
Nuori pelkää
epäonnistuvansa koulussa:
- Olet siis huolissasi,
että nolaat itsesi.
Lapsi ei pidä jostakin
ruuasta:
- Tämä ei taida olla
sinun herkkuruokaasi. Vaatii varmasti rohkeutta syödä sitä.
Lapsi kertoo vihaavansa
koulua ja opettajia:
- On varmasti ikävää,
kun ei pidä kaikesta koulussa.
Lapsi kiukkuaa eikä halua
mennä nukkumaan:
- Sinua ei yhtään
innosta mennä nukkumaan.
VÄÄRISTÄ
TOIMINTAMALLEISTA LUOPUMINEN. Eräs tapa, miten voidaan täyttää lasten
tunne-elämän tarpeita, on vääristä asenteista ja toimintamalleista luopuminen.
Hyvin usein meillä voi olla haitallisia toimintatapoja ilman että edes
huomaamme niitä, ja jotka voivat suuresti vahingoittaa lasta. Seuraavassa
käydään lävitse joitakin tavallisimpia vääriä tapoja, joihin saatetaan
syyllistyä:
Ns. rakentava kritiikki
arvosteluineen, jossa huomautellaan
lasten puutteista sekä osoitellaan jatkuvasti näiden virheitä, on
varmastikin yksi haitallisimmista malleista, joita aikuisilla voi olla lapsia
kohtaan, koska se niin helposti voi tuhota näiden terveen itsetunnon. Usein
tässäkin on taustalla vanhempien kunnianhimo (mm. lapsen kautta eläminen
jossa vanhemmat toteuttavat omia unelmiaan ja pätemisentarvettaan lastensa
välityksellä) tai huoli lapsen kehityksestä ja pärjäämisestä muiden parissa,
ja että suorituksia siksi pyritään parantamaan jatkuvalla kritiikillä. Se voi
ilmetä seuraavanlaisina vanhemman sanontoina:
- Katso, mitä aiheutat
meille, jos epäonnistut!
- Tuo tuossa on väärin,
tuossakin on väärin... etkö opi tätä?
- Hienoa Kalle, mutta...
- Etkö pysty parempaan?
- Tuo näyttää hyvältä,
mutta...
Jos vanhemmilla esiintyy
edellisenkaltaista ns. rakentavaa kritiikkiä, on siitä hyvä kuitenkin tehdä
parannus. Siitä olisi tehtävä parannus, koska se niin helposti voi repiä lasten
itsetunnon hajalle, ja koska he tämän seurauksena kasvavat yleensä hyvin
epävarmoiksi aikuisiksi, joiden on vaikea hyväksyä itseään. Myös Jumalan
hyväksynnän löytyminen on tällaisen kokeneelle ihmiselle yleensä paljon
vaikeampaa, koska voi kulua vuosia ennen kuin hän oppii käsittämään Jumalan
armon.
Parempi malli edellisen tilalle on yksinkertaisesti se, että
lapsia ja nuoria autetaan ymmärtämään, ettei heidän tarvitse olla täydellisiä.
He voivat olla hyväksyttyjä sellaisenaan, ilman että aina onnistuisivat. Heidän
täytyy käsittää, että heidän hyväksymisensä ei riipu heidän saavutuksistaan ja
käytöksestään, vaan siitä, että he sattuvat olemaan meidän lapsiamme:
"Olen ylpeä
sinusta. Olet tehnyt kovasti töitä - ansaitset arvosanasi. Mutta haluan tälläisellä
hetkellä myös muistuttaa sinua siitä, minkä luulen sinun jo tietävänkin. En
rakasta sinua yhtään enempää sen takia, että onnistuit hyvin. Rakastan sinua
joka tapauksessa. Jos olisit tullut kotiin epäonnistuttuasi kaikissa kokeissa,
olisin ollut pettynyt, mutta en olisi rakastanut sinua yhtään vähempää. Et saa
koskaan unohtaa tätä. Se on meidän - sinun ja minun - elämämme
periaate." (8)
Epäterve läheisyys on yksi
mahdollinen tapa, jolla saatetaan vahingoittaa lapsia, ja jota esiintyy varsinkin
yksinhuoltajaperheissä tai perheissä, joissa vanhempien välit eivät ole
kunnossa.
Kun on kyseessä tällainen vääristynyt läheisyys, ilmenee se
tavallisimmin siten, että vanhempi puolisonsa sijasta kääntyy lapsiensa puoleen
ja tekee heistä uskottujaan ja ystäviään; hän tekee lapsistaan aivan
aviopuolison vertaisia ja jakaa heidän kanssaan asioita, jotka tavallisesti
kuuluvat vain aikuisille. Tai sitten yhtä mahdollista on, että vanhempi hakee
lapsistaan tukea ja turvaa sekä itkee näiden olkapäätä vasten - näin voi
tapahtua varsinkin alkoholistiperheissä. Näissä kummassakin tilanteessa
lapsesta tulee joko aviopuolison korvike tai melkein kuin huoltaja.
Mutta miten haitallista tällainen epäterve läheisyys ja roolien
kääntyminen ylösalaisin voi olla, käy ilmi seuraavasta esimerkistä. Siitä käy
ilmi, miten epäterve läheisyys voi vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen, aiheuttaen
mm. seksuaalista haluttomuutta:
Asiakkainani on
paljon aikuisia, jotka ovat joko avioerotilanteissa tai kuolemantapauksissa ryhtyneet
puuttuvaksi puolisoksi äidilleen tai isälleen. He ovat kantaneet vastuuta,
lohduttaneet vanhempiaan ja ottaneet vastaan tunteita ja asioita, jotka
kuuluvat aikuisille. Aina ei tarvita edes vanhemman fyysistä poissaoloa,
henkinenkin on riittänyt syyksi ryhtyä puolison korvikkeeksi.
Eräs mies kertoi siirtyneensä isän kuoleman
jälkeen nukkumaan äidin viereen vanhempien parivuoteeseen. Joka sunnuntaiaamu
he olivat äidin kanssa yhdessä miettineet, miten seuraavasta viikosta
selvittään. He olivat jakaneet vastuun kodin ja nuorempien sisarusten hoidosta.
Tämä mies tuli vastaanotolleni huolissaan siitä, ettei tuntenut seksuaalista
halua vaimoaan kohtaan. (9)
Leimojen ja roolien
antaminen sekä vertailu. Eräs tapa, miten voidaan vaikuttaa negatiivisesti lasten
itsetuntoon tai jopa vahvistaa heidän negatiivista käytöstään, on leimojen ja
roolien antaminen sekä vertailu lasten kesken. Se voi ilmetä seuraavanlaisina
vanhempien sanoina ja sanontoina:
tuhma, tyhmä,
sottapytty, vetelys, hankala, kiusanhenki, ujo, kömpelö
Kyllä sinä sitten
olet tyhmä. Etkö sinä ikinä opi mitään?
Sinä se olet aina
niin kunnollinen / kiltti / ahkera. Et koskaan käyttäydy niin kuin veljesi.
Katso nyt mallia
siskostasi! Mikset sinä osaa käyttäytyä niin kuin hän?
Veljelläsi ovat aina
kaikki tehtävät oikein. Sinun täytyy ottaa oppia hänestä.
Siskosi on kauniimpi
kuin sinä.
Jos vanhemmilla esiintyy
edellisenkaltaisia sanontoja, on hyvä kuitenkin huomata niiden haitallisuus. Ne
ovat kaikki haitallisia, olivat sitten kyseessä kielteiset leimat, myönteiset
leimat tai vertailu. Niiden huono vaikutus voi tulla ilmi ainakin seuraavilla
tavoilla:
Kielteiset leimat. Kun lapsille annetaan kielteisiä leimoja ja rooleja,
niin sen lisäksi, että se usein lannistaa lapsen, voi se lisätä hänen huonoa
käytöstään entisestään. Jos vanhemmat moittivat jotain lastaan ilkeäksi ja
tottelemattomaksi - siinä tarkoituksessa että voisivat parantaa tämän käytöstä
- se yleensä vain lisää hänen hankaluuttaan. Lapsi saattaa ajatella, että
"ollaan sitten sellaisia" kun kerran näin sanotaan, tai onhan edes
parempi saada huomiota huonolla tavalla kuin ettei saisi sitä ollenkaan. Toisin
sanoen kun vanhemmat pyrkivät ohjaamaan lasta oikeaan suuntaan moitiskelullaan,
voi se johtaa juuri päinvastaiseen. Vanhempien kielteiset leimat vaikuttavat
silloin ikäänkuin kirouksen tavoin.
Miten sitten edelläoleva leimaaminen ja roolien antaminen
voidaan välttää, niin liittyy siihen se, ettei koskaan pidä keskittyä lapsen persoonaan,
vaan käytökseen ja siihen, mitä vanhempi itse näkee. On
järkevämpää sanoa: "Tuo oli väärin tehty", kuin sanoa: "Sinä
olet aina niin tuhma". Samoin on järkevämpää sanoa: "Voi nyt maito
kaatui, voitko hakea rätin", kuin sanoa: "Sinä olet aina niin kömpelö".
On tehtävä ero käytöksen ja lapsen itsensä - jota rakastetaan - välillä.
Niinikään huomioitavaa on, että jos lapselle on jo muodostunut
jokin negatiivinen rooli, voidaan vedota siihen, että hän osaa kyllä toimia
päinvastoin eli myönteiselläkin tavalla. (Toinen mahdollinen tapa on se,
että lapselle annetaan velvoittava tehtävä juuri sillä alueella, missä hänet on
leimattu. Niinpä perheen "kiusanhenki" voidaan nimittää tuomariksi,
joka valvoo oikeutta ja oikeudenmukaisuutta lasten kesken. Perheen
"sottapytty", joka ei korjaa tavaroitaan, voidaan nimittää perheen
poliisiksi, joka valvoo siisteyttä lasten parissa.) Tästä on hyvänä
esimerkkinä seuraava lainaus:
- Viikon päästä Taavi
koetteli taas hermojani. Hän seurasi Anttia ympäri olohuonetta ja kiusasi tämän
kyyneliin. Mutta tällä kertaa en vaipunut epätoivoon. Sen sijaan tartuin Taavia
olkapäistä, kiepsautin hänet ympäri ja naulitsin katseeni häneen. Sanoin
vihaisesti: 'Taavi, sinä osaat vallan hyvin olla kiltti. Käytä sitä taitoa!'
-
Hän hymyili arasti. Ja kiusaaminen loppui. (10)
Myönteiset leimat. Kun kielteiset roolit tavallisesti vahvistavat huonoa
käytöstä, on myönteisistä rooleista, leimoista ja ylistyssanoista todettava,
että nekin voivat olla yhtä haitallisia. Jos jollekin sanotaan: "Olet aina
niin huolehtivainen, ihmeellinen, suuri runoilija, luotettavampi ja viisaampi
kuin sisaresi", ovat nämä kiusallisia leimoja ja asettavat vain paineita.
Lapsi ei silloin saa olla oma itsensä, vaan hänet yritetään asettaa rooliin,
jota hän ei itse välttämättä lainkaan kaipaa. Tällaisessa tilanteessa olisi
paljon parempi keskittyä vain käytökseen ja sanoa esim.: "Teit hienosti
kun...", eikä sanoa: "Olet aina niin ihmeellinen".
Vertailu. Kolmas asia listalla on vertailu, joka voi olla yhtä
haitallista kuin kielteiset leimat. Jos jossakin perheessä toista lasta
kehutaan ja hänet asetetaan malliksi - "Veljelläsi ovat aina kaikki
tehtävät oikein; mikset sinä voi olla niinkuin hän?" - johtaa se yleensä
samanlaiseen käytökseen kuin kielteisten leimojen antaminenkin. Se voi johtaa
siihen, että lapsi omaksuu juuri päinvastaisen roolin kuin mitä vanhempi
odottaa, ja että hän lisäksi alkaa käyttäytyä huonosti ja hyökkäävästi sitä
sisarustaan kohtaan, joka tuntuu saavan vanhempien kaiken hyväksynnän ja
arvostuksen - tästä syystä johtuvat useat sisarusten väliset konfliktit.
Vanhempien vertailu voi lisätä ja ylläpitää lasten huonoa käytöstä sekä
aiheuttaa turhia säröjä sisarusten välille; siksi se voi olla niin haitallista.
Parempi tapa toimia kyseisessä tilanteessa on se, etteivät
vanhemmat lainkaan vertaile sisaruksia keskenään, koska eihän lapsen omalla
käytöksellä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä toinen tekee tai jättää
tekemättä. Vanhempien tulisi kohdella lapsia vain yksilöinä ja antaa kunkin
kokea, että he ovat hyväksyttyjä juuri sellaisenaan, ainutlaatuisina yksilöinä.
