Nature

Jarin etusivulle | Jarin kirjoituksia

Apua lasten kasvatukseen

 

 

Esipuhe

 

Lastenkasvatus on alue, johon ei usein saada kunnon valmennusta ja johon voidaan joutua melko valmistautumattomina. Monet saattavat käydä kouluja vuosikausia ja opiskella monia vähemmän tärkeitä asioita, mutta tällä alueella kuten avioliitossakin he voivat olla melko valmistautumattomia eivätkä ymmärrä, miten kussakin tilanteessa tulisi toimia.

   Seuraavilla riveillä on tarkoitus pohtia lastenkasvatuksen eri puolia ja miten kukin voisi toimia paremmin vanhemman osassaan. Tarkoitus on käydä lävitse tavanomaisimpia vääriä malleja ja toimintatapoja, joihin saatetaan helposti syyllistyä. Monet näistä haitallisista toimintatavoista ovat juurtuneet niin syvälle jokaiseen itseensä, ettei niitä edes kunnolla tiedosteta ja havaita. Niitä ei huomata ja siksi niitä saatetaan toistaa, koska ei osata toimia muullakaan tavalla.

   Tulevissa kappaleissa yritetään löytää poispääsy näistä vääristä malleista ja lisäksi yritetään löytää käytännöllisiä tapoja sille, miten vanhempi voi osoittaa hyväksyntäänsä lapsilleen sekä ohjata näitä oikeaan käytökseen. Joillekin nämä asiat voivat olla ennestään tuttuja ja he voivat luonnostaan olla hyviä kasvattajan roolissaan, mutta useimmat vanhemmista lienevät kuitenkin sellaisia, jotka tuntevat tarvitsevansa parempia toimintamalleja tällä alueella. Näitä toimintamalleja yritetään tulevissa kappaleissa ottaa vähän esille.

 

 

 

LUKU 1 - Osoita hyväksyntää!
LUKU 2 - Jos esiintyy käytösongelmia
LUKU 3 - Lasten jumalasuhde

 

 

 

 

LUKU 1 - Osoita hyväksyntää!

  

Muutu itse! Kun perheen lapsilla esiintyy käytösongelmia ja -häiriöitä, on hyvin tavallista, että etsitään syitä pelkästään lapsesta. Saatamme ajatella lapsen huonosta käytöksestä, että hän on silloin "tuhma", "ongelmalapsi", "häiriintynyt" ja "sopeutumaton", mutta emme tule lainkaan pohtineeksi sitä, mistä tällainen käytös johtuu; saatamme keskittyä vain seurauksiin eli senhetkiseen sopimattomaan käytökseen, mutta emme ymmärrä syitä siihen, mistä se johtuu.

   On kuitenkin hyvä huomata, että hyvin suuri osa lasten huonosta käytöksestä on usein vain oire jostain muusta. Se voi olla oire siitä, että vanhemmat itse ovat jollakin tavalla laiminlyöneet lapsensa. Ehkä he omalla kiireellään, välinpitämättömyydellään, etteivät ole antaneet aikaa ja olleet kiinnostuneita lapsestaan tai myös omalla keskinäisellä riitelyllään (hyvin tavallinen syy käytösongelmiin!) ovat saaneet lapsensa kapinalliseksi ja hankalaksi. Tai ehkä he itse ovat tehneet ja yrittäneet parhaansa, mutta lapsi itse on kuitenkin kokenut, etteivät hänen tunne-elämänsä tarpeet ole kunnolla täyttyneet. Ehkä hänen "tunne-elämänsä akku" - tähän viittaa seuraava lainaus - on voinut jäädä vajaaksi ja se on voinut ilmetä mitä erilaisimpana oireiluna:

 

Toinen avainasia, joka vanhempien tulisi ymmärtää, on se, että lapsella on eräänlainen tunne-elämän akku. Tämä akku on tietenkin mielikuvitusta, mutta silti hyvin todellinen. Jokaisella lapsella on tunne-elämän tarpeita, ja moni asia riippuu siitä, onko nämä emotionaaliset tarpeet tyydytetty (rakastamalla, ymmärtämällä, ohjaamalla jne.). Tarpeiden täyttäminen vaikuttaa ensiksikin siihen, miltä lapsesta tuntuu: onko hän tyytyväinen, vihainen, masentunut, iloinen. Toiseksi se vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä: onko hän tottelevainen, tottelematon, kitisevä, pirteä, leikkiikö hän vai vetäytyykö syrjään. Kuta täydempi akku, sitä myönteisemmät tunteet ja parempi käytös.

   Ja nyt seuraa yksi tämän kirjan tärkeimmistä lauseista. Voimme odottaa että lapsen kanssa on kaikkein helpointa tulla toimeen ja hän kehittyy parhaiten silloin, kun hänen tunne-elämänsä akku on täynnä. Entä ketkä ovat vastuussa siitä, että tämä akku pysyy täynnä? Vanhemmat. Lapsen käytös ilmaisee, miten tyhjä tai täysi hänen akkunsa on... (1)

 

Miten sitten tämä ongelma - hyväksynnän tunteen puuttumisesta johtuva huono käytös - voidaan korjata, niin on hyvä huomata, ettei lähdetä sen korjaamisessa väärästä päästä eli kurista. Tämänlaatuiset ongelmat eivät katoa kurinpitoa lisäämällä (paitsi pieniin lapsiin se voi lyhytaikaisesti tehota) tai vanhemman huudolla ja uhkailulla, vaan sillä, että perussyy laitetaan ensin kuntoon. Rankaisutoimet tässä tilanteessa voivat vain pahentaa tilannetta, koska vanhemmathan rankaisevat lasta vihasta ja käytöksestä, johon he itse saattavat olla suurimpia syyllisiä!

   On sen tähden hyvä ymmärtää, että tilanteen korjaaminen lähtee aina suhteen hoitamisesta, ei kurinpidosta, joka käsittelee vain seurauksia, mutta ei itse perusongelmaa. Se lähtee siitä, että vanhemmat itse pyrkivät uudestaan osoittamaan kiinnostusta, huomiota ja myötätuntoa lapsiaan kohtaan. Sillä jos huonon käytöksen syynä on rakkaudellisen siteen puuttuminen, on tämän asian ensin korjaannuttava, että edistystä voi tapahtua. Monet käytösongelmat katoavat pelkästään sitä kautta, kun lapsiin aletaan kiinnittää huomiota myönteisillä tavoilla.

   Seuraava lainaus viittaa samanlaiseen tilanteeseen. Siinä on kyse hyvin tyypillisestä tapauksesta, sisarussuhteista perheessä. Usein se lapsi, joka tuntuu saavan vähiten myönteistä huomiota vanhemmiltaan, voi käyttäytyä "tuhman" lapsen tavoin:

 

Kun ajattelen noiden kolmen sanan merkitystä, muistan erään kodin. Perheessä oli kolme poikaa. Vanhin opiskeli arvostetussa korkeakoulussa, ja hän lateli sivistyssanoja koko illallisen ajan. Nuorin oli hauska viikari, joka toi mieleen Huckleberry Finnin. Ja sitten oli se keskimmäinen poika.

   Keskimmäinen oli 12-vuotias ja kovin hankala. Hän murjotti aamulla ja murjotti illalla eikä tullut toimeen kenenkään kanssa. Olin perheessä vierailulla saarnamatkalla, ja tämä poika nolasi vanhempansa kerran toisensa jälkeen. Vanhemmat yrittivät vaientaa hänet, mutta eivät onnistuneet.

   Kun pojat ruuan jälkeen nousivat pöydästä, isä sanoi minulle: "Huomaatko, mikä meidän ongelmamme on?"

   "En ollenkaan", vastasin tyhmänä.

   "Keskimmäinen."

   "Niin", vastasin. "Hänellä on tukala tilanne. Hän joutuu elämään kahden ääripään välissä. Isoveli hallitsee fiksut puheet ja pikkuveli valloittaa kaikki. Mutta tämä on veljiinsä verrattuna suunnilleen yhtä kiinnostava kuin suolaton perunamuusi. Hän on sellaisessa iässä. Siksi hän yrittää saada huomiota tempuillaan."

   Annoin vanhempien miettiä hetken ja jatkoin: "Sanotteko te koskaan tälle pojalle, että rakastatte häntä?"

   "No... ei meillä ole totuttu sellaiseen", he vastasivat.

   "En tarkoita, että teidän pitäisi ruveta hempeilemään hänen kavereittensa nähden. Mutta on tärkeää oppia sanomaan se lapselle. Teidän pitäisi kummankin joka päivä sanoa hänelle ymmärrettävällä kielellä, että rakastatte häntä. Sen voi tehdä monin tavoin. Voitte esimerkiksi nukkumaanmenoaikana istua hänen vuoteensa laidalle ja sanoa: 'Olen tässä miettinyt, että jos kaupungin kaikki 12-vuotiaat asettuisivat riviin, niin me ottaisimme siitä rivistä sinut. Tahdon kertoa sinulle jotakin: Minä rakastan sinua.' Ei hänellä ole mitään sitä vastaan, usko pois. Keksikää joka päivä jokin tapa kertoa se hänelle."

   Parin kolmen kuukauden kuluttua sain näiltä vanhemmilta kirjeen: "Jay, kiitos, kiitos. Sanoistasi on ollut paljon apua. Poika on muuttunut."(2)

 

Tunne-elämän tarpeiden täyttäminen. Kun tiedämme, että lapset tarvitsevat hyväksyntää ja että usein heidän huono käytöksensä johtuu sen puutteesta, on seuraava kysymys se, miten näitä tunne-elämän tarpeita voidaan täyttää. Onko mitään erityisiä tapoja ja keinoja, joita vanhempi voi käyttää ja joilla hän voi pyrkiä osoittamaan huomiota ja kiinnostusta lapsiaan kohtaan? Tähän yritämme löytää vastauksen tulevissa kappaleissa.

 

Sinä tarvitset rakkautta!

 

- (1 Kor 13:2,4) ... mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.

4. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,

 

- (Tiit 2:4) voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa

 

- (1 Tess 2:7,11) vaikka me Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia arvonantoa; vaan me olimme lempeät teidän keskuudessanne, niinkuin imettävä äiti, joka vaalii lapsiansa;

11. samoinkuin te tiedätte, kuinka me, niinkuin isä lapsiansa, kehoitimme itsekutakin teistä ja rohkaisimme teitä,

 

Ensimmäinen asia, johon kannattaa kiinnittää huomiota, on se, onko meillä rakkautta lapsia kohtaan. Varmasti kaiken ydin lasten kanssa elämisessä on se, että vanhemmalla on ystävällinen ja rakastava perusasenne lapsiansa kohtaan - asenne, joka pyrkii kaikin tavoin osoittamaan näille, että he ovat hyväksyttyjä sellaisenaan, ja asenne, joka Jumalalla on meitäkin kohtaan, eli armahtava ja rakkaudellinen asenne. Vain tällaisessa ilmapiirissä lasten on hyvä ja mukava elää:

 

- (Luuk 6:36) Olkaa armahtavaiset, niinkuin teidän Isänne on armahtavainen.

 

- (Kol 3:12) Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen...

 

Toisaalta jos meillä on kylmä ja rakkaudeton asenne, joka voi merkitä katseen ja äänensävyn kylmyyttä sekä jatkuvaa ärtyisyyttä ja kärsimättömyyttä lapsia kohtaan (lapset aistivat usein hyvin helposti sisäiset asenteemme ja ärtyisyytemme vaikka yrittäisimmekin peittää niitä), voimme saada apua tähän tilanteeseen. Raamattu osoittaa selvästi, että "mikä ihmisille on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista" (Luuk 18:27). Se merkitsee, että jos sinulla ei ole rakkautta eikä muita hyviä ominaisuuksia itselläsi, niin Jumala voi saada aikaan sen, mihin et itse pysty. Tämä kaikki on mahdollista Pyhän Hengen kautta, joka asuu meissä Kristuksen vastaanotettuamme. Jos käännyt Jumalan ja Kristuksen puoleen, voi se toteutua sinunkin kohdallasi:

 

- (Room 5:5) mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.

 

- (Fil 2:13) sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.

 

Ajan antaminen ja jakamattoman huomion osoittaminen lapsille on yksi tärkeimpiä tapoja osoittaa hyväksyntää. Aina kun vanhempi varaa aikaa lapsilleen, leikkii, puuhailee, pelailee ja pitää hauskaa heidän kanssaan tai lukee pikkulapsille, on se osoitus siitä, että lapsista ollaan kiinnostuneita. Se osoittaa kullekin lapselle, että hän on tärkeällä sijalla vanhempien arvoasteikossa. Tätä asiaa, aikaa ja huomionosoittamista lapsille, eivät voi korvata edes kaikenlaiset tavarat ja lahjat, joilla vanhemmat usein turhaan yrittävät hyvittää vähäistä ajanviettoaan pienempiensä kanssa. Ne eivät koskaan voi tulla jakamattoman huomion tilalle:

 

Koskettavimpia saamiani kirjeitä tuli seitsenvuotiaalta tytöltä, jonka isä oli kuollut, kun tämä oli viisivuotias:

   Äiti on selvinnyt kaikesta hämmästyttävän hyvin, ja olen valtavan ylpeä hänestä. Joskus olen kuitenkin surullinen, kun ajattelen, mikä minulta on jäänyt kokematta, varsinkin silloin, kun kuulen muiden isien puhuvan tärkeistä hetkistä perheensä kanssa. Mutta Jumala on kuitenkin minun Isäni ja jos oma isäni eläisi, hän olisi mahtava isä. Kaikkein eniten minua suututtavat ne isät, jotka ovat tehneet sellaisen valinnan, etteivät ole lastensa kanssa.(3)

 

Toisaalta on hyvä huomata, ettei ajan antamisen lapsille tarvitse aina tarkoittaa vain pelien pelaamista tai leikkien leikkimistä heidän kanssaan. Yhtä hyvin se voi merkitä sitä, että vanhemmat ovat läsnä, kun lapset itse leikkivät tai tekevät jotain - vanhempi voi esim. lukea jotain kirjaa lapsen vieressä samanaikaisesti. Tai sitten se voi tarkoittaa sitä, että vanhempi ottaa lapsen mukaan omiin toimintoihinsa ja harrastuksiinsa, joita hän joka tapauksessa muutenkin suorittaisi (kaupassa käyminen, siivoaminen, autolla ajo, ruuanlaitto, kalastus, retkelle meno, yhteiset harrastukset, kotiaskareet... ). Tällä tavoin yhdessäolo tapahtuu paljon luontevammalla tavalla.

 

Syliinotto ja koskettelu. Jos etsitään yksinkertaisia tapoja sille, miten vanhemmat voivat välittää huomiota lapsilleen, kuuluvat tähän joukkoon varmastikin fyysiset hellyydenosoitukset kuten syliinotto, turvallinen koskettaminen, halaaminen, tukan pörröttäminen ja suukottelu. Kaikki ne ovat melko yksinkertaisia tapoja, mutta useinkaan vanhemmat eivät ymmärrä niiden suurta arvoa. He eivät ymmärrä, että he näillä toimenpiteillä voivat saada suuria aikaan lasten tunne-elämän ja mielenterveyden kannalta. He voivat niillä vahvistaa lapsen turvallisuudentunnetta, luoda läheisyydentunnetta lapsen ja aikuisen välille sekä olla vahva perustus tulevien ihmissuhteiden varalle - ne voivat olla hyvää valmistusta siihen.

   Kun ovat kyseessä nämä pienet huomion- ja kiintymyksenosoitukset, ei niitä kannata rajoittaa vain välttämättömiin toimenpiteisiin kuten pukeutumiseen ja riisuuntumiseen tai kun lapsi pitää siirtää paikasta toiseen, vaan niitä kannattaa käyttää muulloinkin. Erityisen tärkeitä ne ovat alle 10-vuotiaille lapsille, mutta voi niitä myöhemminkin harrastaa. Liiallinen lääppiminen voi tosin murrosikäisestä tuntua kiusalliselta, mutta joissakin tilanteissa - esim. matkallelähtö ja -tulo, tai kun nuori on kokenut jotain iloista tai surullista ja kertoo kokemastaan - halaus, suukko, ohimennen koskettelu tai hipaisu olkapäälle voi olla ihan hyödyllistä. Hyvänä esimerkkinä on Jeesus, joka hänkin siunasi lapsia ja pani kätensä heidän päälleen:

 

- (Mark 10:16) Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.

 

Kuuntelu

 

- (San 18:13) Jos kuka vastaa, ennenkuin on kuullut, on se hulluutta ja koituu hänelle häpeäksi.

 

- (Jaak 1:19) Te tiedätte sen, rakkaat veljeni. Mutta olkoon jokainen ihminen nopea kuulemaan, hidas puhumaan, hidas vihaan.

 

Kun vanhempien tulisi varata aikaa lapsilleen, kuuluvat samaan alueeseen varmasti myös vastaaminen lapsen kysymyksiin kärsivällisesti sekä kuuntelu. Niihinkin täytyy varata aikaa, että ne voivat kunnolla onnistua. Jos vanhempi jatkuvasti sanoo: "Minulla on nyt tärkeämpää tekemistä, en ehdi kuunnella, mene pois!", tai on lapsen puhuessa täysin poissaoleva henkisesti, viestii hän vain välinpitämättömyyttä käyttäytymisellään.

   Tärkeätä onkin vanhemman oikea perusasenne, tarkkaavainen ja kiinnostunut asenne, lapsen puhuessa. Jos vanhempi keskittyy kuuntelemiseen, kääntyy lapsen puoleen, katsoo tätä silmiin, käyttää myönteisiä äännähtelyjä sekä rohkaisee tarvittaessa puhumaan lisää, osoittaa se vanhemman olevan kuuntelussa mukana. Se osoittaa lapselle, että hänen ajatuksensa ja mielipiteensä ovat tärkeitä, ja että hän on myös vanhempiensa arvoasteikossa tärkeällä sijalla. Se on myös hyvää valmistusta tulevaisuuden varalle, koska se kasvattaa lapsen tervettä itsetuntoa ja auttaa häntä paremmin luomaan hyviä ihmissuhteita.

   Yksi hyvä puoli kuuntelussa, kun siihen todella keskitytään, on se, että se voi vähentää lasten negatiivista käytöstä ja poistaa sen jopa kokonaan. Seuraava lainaus osoittaa hyvin, miten näin voi tapahtua:

 

Olen isänä kiitollinen siitä, että olen oppinut katsekontaktin merkityksen. Sillä on ollut valtava vaikutus omiin lapsiini. En koskaan unohda esimerkiksi muuttoa nykyiseen kotiimme. Poikani olivat silloin 6- ja 2-vuotiaita iloisia, reippaita, normaaleja ja oma-aloitteisia lapsia.

   Kun muutosta oli kulunut viikon verran, huomasimme molemmissa pojissa muutoksen. He marisivat, olivat aina meidän kimpussamme, kiukuttelivat, tappelivat keskenään, olivat jatkuvasti jaloissa ja pahalla tuulella. Vaimoni ja minä yritimme raivokkaasti järjestää taloa kuntoon, ennen kuin aloittaisin uudessa työpaikassani. Aloimme molemmat kiusaantua ja hermostua poikien käytökseen, mutta kuvittelimme kaiken johtuvan muutosta.

   Eräänä iltana ajattelin taas poikiani ja kuvittelin itseni heidän paikalleen. Syy heidän käytösongelmiinsa valkeni minulle äkkiä kuin salaman leimauksessa. Pat ja minä olimme poikien kanssa yötä päivää ja puhuimme paljon heidän kanssaan. Mutta olimme niin kiinni talon järjestämisessä, ettemme kuitenkaan kiinnittäneet heihin riittävästi huomiota, vaan he jäivät vaille katsekontakteja ja hyväilyä. Heidän tunneakkunsa olivat tyhjentyneet ja he kysyivät käyttäytymisellään: "Rakastatteko te meitä?"...

   Heti kun tajusin, mistä oli kysymys, kerroin ajatukseni Patille. Hän taisi aluksi olla hiukan epäileväinen, mutta oli jo kypsä koettamaan mitä keinoa hyvänsä.

   Seuraavana päivänä katsoimme poikiamme suoraan silmiin milloin ikinä pystyimme heidän puhuessaan meille (aktiivista kuuntelua) ja puhuessamme itse heille. Aina tilaisuuden tullen otimme heidät syliin ja keskitimme heihin koko huomiomme. Muutos oli hämmästyttävä. Kun heidän tunneakkunsa olivat täynnä, he kumpikin muuttuivat taas omaksi onnelliseksi, säteileväksi, riehakkaaksi itsekseen ja olivat pian vähemmän jaloissa, leikkivät keskenään eivätkä vaatineet meitä järjestämään heille ohjelmaa. Pat ja minä olimme molemmat sitä mieltä, että heidän kanssaan käytetty aika oli käytetty hyvin. Se korvautui pian, kun pojat olivat poissa jaloista, mutta mikä vielä tärkeämpää, he olivat taas onnellisia. (4)

 

Asetu toisen asemaan! Jos jatketaan kuuntelun alueella, saatamme siinäkin toimia hyvin taitamattomilla tavoilla lasten kanssa. Taitamattomuus voi ilmetä ainakin kahdella seuraavalla tavalla:

 

Tunteiden kieltäminen. Ensinnäkin on mahdollista, että jos lapsella esiintyy voimakkaita tunteita - itku ja kyyneleet, kiukku, murjottaminen, voimakas pelko tai myös ruumiillisesta kivusta seuraavia tunteita - niin saatetaan pyrkiä kieltämään ja tukahduttamaan nämä tunteet tai vähättelemään niitä. Toisin sanoen vanhemmat saattavat pyrkiä tukkimaan lapsensa suun mahdollisimman pian niin, ettei heidän tarvitsisi kuunnella vuodatuksia. Tavallisimmin se voi ilmetä seuraavanlaisina vanhempien sanontoina:

 

- Nyt heti hiljaa, lopeta tuo itku!

- Meillä ei puhuta tuolla tavalla! Poistu heti huoneeseesi!

- Lakkaa heti napisemasta ja valittamasta!     

- Totta kai sinä pidät meidän vauvastamme, ei ketään saa inhota!

- Sinulla ei ole mitään syytä tuntea noin!

- Ei mokomasta kannata välittää.

- Ei siinä ole mitään pelättävää.

- Voi, voi, kyllä se menee ohi.

 

On kuitenkin hyvä nähdä, että kun lapsella on huonoja mielialoja, kaipaavat he juuri sitä, että joku ymmärtäisi heidän tunteensa. He eivät kaipaa niinkään tyynnyttelyjä ja neuvoja, vaan että vanhemmat käsittäisivät heidän tilansa ja ymmärtäisivät sen. Jos lapselle ei koskaan anneta oikeutta huonoon päivään tai hänen kielteiset tunteensa aina tukahdutetaan, on se sama kuin jos häntä ei hyväksyttäisi lainkaan. Se osoittaa, että vanhemmat eivät todellisuudessa pidä tärkeinä lapsen tunteita, vaan vähättelevät niitä. Lisäksi se voi johtaa myöhemmin juuri siihen, mitä vanhemmat eivät lainkaan toivoisi: se voi purkautua esiin hankalana käytöksenä - käytöksenä, jota ei ehkä lainkaan ilmenisi, mikäli vanhemmat pyrkisivät ajoissa ymmärtämään lapsiaan.

   Etuna siitä, että vanhemmat pyrkivät ymmärtämään lastensa tunteita, on se, että usein pahin terä tunteista katoaa heti sen jälkeen, kun lapsi kokee tulleensa ymmärretyksi - se poistaa heti suurimman latauksen negatiivisista mielialoista.

   Seuraava esimerkki viittaa tällaiseen tapaukseen. Siinä on kyse hyvin tavallisesta asiasta, mustasukkaisuudesta perheessä - tilanteesta, jossa joku sisaruksista pelkää menettävänsä vanhempiensa huomion uuden lapsen myötä. Kuitenkin, kun äiti ymmärsi mustasukkaisen lapsensa tunteita ja otti ne puheeksi, poisti se heti pahimman latauksen niistä:

 

Olin seitsemättä kuukautta raskaana. Kun kerroin viisivuotiaalle Tarjalle, että saan vauvan, hän ei virkkanut mitään. Mutta viime viikolla hän kosketti vatsaani ja sanoi: - Minä vihaan sitä vauvaa. Järkytyin, mutta myös ilahduin, kun hän otti sen puheeksi. Sillä olin jo arvannut hänen kielteiset tunteensa, ja niiden paljastaminen osoitti hänen luottavan minuun. Vaikka olinkin valmistautunut - melkein odottanut sitä hetkeä - se oli kuin pieni pommi.

   Sanoin: - Olipa hyvä että kerroit. Pelkäätkö ettei äidillä ehkä riitä aikaa sinulle kun uusi vauva syntyy? Tarja nyökkäsi. Minä sanoin: - Tule kertomaan aina kun tuntuu siltä, niin minä varaan aikaa sinua varten.

   Pommista oli poistettu sytytin, eikä Tarja ole puhunut asiasta sen koommin. (5)

 

Myös toinen lainaus osoittaa, miten tunteiden ymmärtäminen voi nopeasti tehdä lopun lapsen negatiivisista tunteista. Avainasiana on se, että vanhempi yrittää ensin ymmärtää, miltä toisesta tuntuu:

 

"Angela, kolmipuolivuotias tyttäremme, kitisi ja kiljui kun hänen äitinsä jätti hänet minun kanssani autoon mennessään itse valintamyymälään. 'Minä tahdon äidin luo', hän sanoi ainakin kymmenen kertaa, vaikka kuinka selitin, että äiti tulee aivan pian. Sitten hän alkoi itkeä ääneen. 'Minä tahdon oman nuken. Minä tahdon nuken.' Kun kaikki lohduttamisyritykseni olivat epäonnistuneet, muistin aktiivisen kuuntelun. Sanoin epätoivoissani: 'Sinun on ikävä äitiä, kun hän menee pois.' Angela nyökkäsi. 'Sinä et tahdo, että äiti lähtee ilman sinua.' Hän nyökkäsi taas ja halasi yhtä lujasti 'lohtuhuopaansa'. Hän näytti aivan pieneltä säikähtäneeltä kissanpennulta käpertyessään sinne takapenkin nurkkaukseen. Minä jatkoin: 'Kun sinun on ikävä äitiä, tahtoisit nukkesi.' Hän nyökkäsi innokkaasti. 'Mutta nyt nukkekaan ei ole täällä, ja sinun on ikävä sitäkin.' Hän lakkasi kuin taikaiskusta itkemästä, tuli esiin nurkkauksestaan, kapusi etuistuimelle minun viereeni ja alkoi keskustella vilkkaasti ja hilpeästi parkkipaikalla näkemistään ihmisistä." (6)

 

Neuvominen ja ongelmien ratkaiseminen. Toinen mahdollinen väärä malli on, että aletaan heti kuulustella ja tentata lapsia, työntää neuvoja näille ja jaella ratkaisuja sen sijaan, että vain pystyisimme ymmärtämään heidän tunteitaan ja antaisimme heidän itse ratkaista heille kuuluvat ongelmat. On mahdollista, että kun lapsi kertoo ihmissuhde-, koulu- ja muista ongelmistaan tai mikä häntä suututtaa, vanhemmat alkavat heti puhumaan näissä tilanteissa sen sijaan, että vain kuuntelisivat myötätuntoisesti. He ryhtyvät jakelemaan neuvoja ja ratkomaan ongelmia, jotka tosiasiassa kuuluvat vain lapsille.

   Parempi vaihtoehto on kuitenkin se, että vain kuunnellaan lasten ongelmia, mutta annetaan heidän itse löytää ratkaisu niihin - koska kyseessähän ovat heidän ongelmansa. Kun lapsi puhuu ongelmistaan, tulee vanhemman silloin hillitä itsensä niin, ettei hän rupea heti ratkomaan toisen ongelmia ja esittämään kaikkitietävää. Hänen tulee ikään kuin pysytellä sivussa eikä rientää asioihin, joita hän ei kuitenkaan itse voi korjata. Esim. lasten kaveri- ja kouluongelmat, ei ole mitään tekemistä, lapsi ei pidä jostakin ruuasta tai ihmisestä... ovat juuri sellaisia asioita.

   Kuten edellä todettiin, ei lapsi kaipaa niinkään neuvoja, vaan että joku ymmärtäisi, miltä hänestä tuntuu. Kun hän kokee tulleensa ymmärretyksi - joku ymmärtää hänen voimakkaat tunteensa - poistaa pelkästään se jo suurimman latauksen kielteisistä mielialoista.

 

Asetu toisen asemaan! Kun edellä todettiin, ettei vanhempien tulisi pyrkiä tukahduttamaan lastensa tunteita eikä ratkaisemaan heille kuuluvia ongelmia, löytyy tilalle parempikin vaihtoehto: myönteinen asennoituminen näihin kahteen asiaan. Se tarkoittaa, että kun lapsi kertoo voimakkaista tunteistaan tai ongelmistaan, vanhemman tulee silloin ikään kuin asettua toisen asemaan ja yrittää tulkita, miltä toisesta tuntuu. Hänellä tulee olla myötämielinen asenne toisen tunteisiin ja ongelmiin. Seuraava erikoinen lainaus on myönteisestä asennoitumisesta hyvä esimerkki:

 

Amerikkalainen psykoterapeutti Richard Belson, joka on tutkinut huumorin käyttömahdollisuuksia terapiassa, kuvasi eräässä seminaarissa seuraavaa menettelytapaa. Koko perhe kerääntyy vatsakipuisen lapsen vuoteen ääreen ja vanhemmat pyytävät häntä kuvailemaan konkreettisesti, kuinka kipeältä vatsa tuntuu. He pyytävät lasta irvistämään, voihkimaan ja käpertymään kokoon yhtä voimakkaasti kuin kipu tuntuu. Jos lapsi näyttelee kivun kokemustaan laimeasti, vanhempien tulee innostaa häntä voimallisempaan suoritukseen. He voivat sanoa esimerkiksi, että ei tuollainen kipu vielä kovin paha ole, kyllä sen täytyy olla pahempi. Näytä ihan oikeasti kuinka sattuu. Näytöksen jälkeen koko perhe voi halata lasta ja silittää hänen päätään. Lopuksi vanhemmat sanovat, että he uskovat vatsan olevan huomenna jo paljon paremmassa kunnossa. Yleensä kipu häviää parissa kolmessa päivässä. Jos kyseessä on poika ja hänellä on siskoja, jotka halaavat ja lohduttavat, kipu hellittää vieläkin nopeammin. Tietynikäiset pojat tekevät mitä tahansa välttyäkseen siskojensa halauksilta. He vaikka paranevat mieluummin. (7)

 

Myös seuraavat käytännön esimerkit viittaavat tähän asiaan. Niissä vanhempi yrittää tulkita, miltä toisesta tuntuu - näinkö tunnet, ymmärsinkö oikein... - ja miten hän asiat kokee. Hän yrittää kertoa toiselle, mitä hän ymmärtää lapsen tuntevan ja kokevan:

 

Jos lapsi itkee kipeätä polveaan:

- Voi, voi, kylläpä polvi on kipeä. Sinuun sattuu varmaan hirveästi!

 

Jos lapsi itkee äidin kauppaan menoa:

- Sinun taitaa olla hirveän ikävä äitiä, kun hän menee kauppaan.

 

Jos lapsi tai nuori kertoo, miten häntä on haukuttu:

- On varmaan masentavaa, kun saa moitteita toiselta.

 

Jos lapsi pelkää pimeää:

- Sinä varmaan toivoisit, että olisi valoisampaa, koska sinua pelottaa.

 

Jos nuori kertoo ihmissuhteistaan:

- Sinä siis tahtoisit olla kaunis ja pidetty.

 

Lapsilla ei ole mitään tekemistä:

- Onpa kurjaa, että ette keksi mitään tekemistä.

 

Lapsi kertoo vihaavansa pikkuveljeään:

- Olet vihainen veljellesi.

 

Lapsi kiukkuaa äidille, joka ei anna suklaata:

- Taidat olla kauhean vihainen minulle.

 

Jos perheeseen on syntynyt vauva ja perheen 2-vuotias alkaa purkaa kiukkuaan häneen, koska tämä tuntuu saavan kaiken huomion:

- On varmaan rankkaa sinulle, kun vauva on täällä ja äiti viettää niin paljon aikaa hänen kanssaan.

 

Nuori pelkää epäonnistuvansa koulussa:

- Olet siis huolissasi, että nolaat itsesi.

 

Lapsi ei pidä jostakin ruuasta:

- Tämä ei taida olla sinun herkkuruokaasi. Vaatii varmasti rohkeutta syödä sitä.

 

Lapsi kertoo vihaavansa koulua ja opettajia:

- On varmasti ikävää, kun ei pidä kaikesta koulussa.

 

Lapsi kiukkuaa eikä halua mennä nukkumaan:

- Sinua ei yhtään innosta mennä nukkumaan.

 

Vääristä toimintamalleista  luopuminen. Eräs tapa, miten voidaan täyttää lasten tunne-elämän tarpeita, on vääristä asenteista ja toimintamalleista luopuminen. Hyvin usein meillä voi olla haitallisia toimintatapoja ilman että edes huomaamme niitä, ja jotka voivat suuresti vahingoittaa lasta. Seuraavaksi käydään lävitse joitakin vääriä tapoja, joihin saatetaan syyllistyä:

 

Ns. rakentava kritiikki arvosteluineen, jossa huomautellaan lasten puutteista sekä osoitellaan jatkuvasti näiden virheitä, on yksi haitallisimmista malleista, joita aikuisilla voi olla lapsia kohtaan, koska se niin helposti voi tuhota lasten terveen itsetunnon. Usein siinä on taustalla vanhempien kunnianhimo (mm. lapsen kautta eläminen jossa vanhemmat toteuttavat omia unelmiaan ja pätemisentarvettaan lastensa välityksellä) tai huoli lapsen kehityksestä ja pärjäämisestä muiden parissa, ja että suorituksia siksi pyritään parantamaan jatkuvalla kritiikillä. Se voi ilmetä seuraavanlaisina vanhemman sanontoina:

 

- Katso, mitä aiheutat meille, jos epäonnistut!

- Tuo tuossa on väärin, tuossakin on väärin... etkö opi tätä?

- Hienoa Kalle, mutta...

- Etkö pysty parempaan?

- Tuo näyttää hyvältä, mutta...

 

Jos vanhemmilla esiintyy edellisenkaltaista ns. rakentavaa kritiikkiä, on siitä hyvä kuitenkin tehdä parannus. Siitä olisi tehtävä parannus, koska se niin helposti voi repiä lasten itsetunnon hajalle, ja koska he tämän seurauksena kasvavat yleensä hyvin epävarmoiksi aikuisiksi, joiden on vaikea hyväksyä itseään. Myös Jumalan hyväksynnän löytyminen on tällaisen kokeneelle ihmiselle paljon vaikeampaa, koska voi kulua vuosia ennen kuin hän oppii käsittämään Jumalan armon.

   Parempi malli edellisen tilalle on yksinkertaisesti se, että lapsia ja nuoria autetaan ymmärtämään, ettei heidän tarvitse olla täydellisiä. He voivat olla hyväksyttyjä sellaisenaan, ilman että aina onnistuisivat. Heidän täytyy käsittää, että heidän hyväksymisensä ei riipu heidän saavutuksistaan ja käytöksestään, vaan siitä, että he sattuvat olemaan meidän lapsiamme:

 

"Olen ylpeä sinusta. Olet tehnyt kovasti töitä - ansaitset arvosanasi. Mutta haluan tälläisellä hetkellä myös muistuttaa sinua siitä, minkä luulen sinun jo tietävänkin. En rakasta sinua yhtään enempää sen takia, että onnistuit hyvin. Rakastan sinua joka tapauksessa. Jos olisit tullut kotiin epäonnistuttuasi kaikissa kokeissa, olisin ollut pettynyt, mutta en olisi rakastanut sinua yhtään vähempää. Et saa koskaan unohtaa tätä. Se on meidän - sinun ja minun - elämämme periaate." (8)

 

Epäterve läheisyys on yksi mahdollinen tapa, jolla saatetaan vahingoittaa lapsia, ja jota esiintyy varsinkin yksinhuoltajaperheissä tai perheissä, joissa vanhempien välit eivät ole kunnossa.

   Vääristynyt läheisyys ilmenee tavallisimmin siten, että vanhempi puolisonsa sijasta kääntyy lapsiensa puoleen ja tekee heistä uskottujaan ja ystäviään. Hän tekee lapsistaan aviopuolison vertaisia ja jakaa heidän kanssaan asioita, jotka tavallisesti kuuluvat vain aikuisille. Tai sitten mahdollista on, että vanhempi hakee lapsistaan tukea ja turvaa sekä itkee näiden olkapäätä vasten - näin voi tapahtua varsinkin alkoholistiperheissä. Näissä kummassakin tilanteessa lapsesta tulee joko aviopuolison korvike tai melkein kuin huoltaja. 

   Mutta miten haitallista tällainen epäterve läheisyys ja roolien kääntyminen ylösalaisin voi olla, käy ilmi seuraavasta esimerkistä. Siitä käy ilmi, miten epäterve läheisyys voi vaikuttaa pitkälle aikuisuuteen, aiheuttaen mm. seksuaalista haluttomuutta:

 

Asiakkainani on paljon aikuisia, jotka ovat joko avioerotilanteissa tai kuolemantapauksissa ryhtyneet puuttuvaksi puolisoksi äidilleen tai isälleen. He ovat kantaneet vastuuta, lohduttaneet vanhempiaan ja ottaneet vastaan tunteita ja asioita, jotka kuuluvat aikuisille. Aina ei tarvita edes vanhemman fyysistä poissaoloa, henkinenkin on riittänyt syyksi ryhtyä puolison korvikkeeksi.

   Eräs mies kertoi siirtyneensä isän kuoleman jälkeen nukkumaan äidin viereen vanhempien parivuoteeseen. Joka sunnuntaiaamu he olivat äidin kanssa yhdessä miettineet, miten seuraavasta viikosta selvitään. He olivat jakaneet vastuun kodin ja nuorempien sisarusten hoidosta. Tämä mies tuli vastaanotolleni huolissaan siitä, ettei tuntenut seksuaalista halua vaimoaan kohtaan. (9)

 

Leimojen ja roolien antaminen sekä vertailu. Eräs tapa, miten voidaan vaikuttaa negatiivisesti lasten itsetuntoon tai jopa vahvistaa heidän negatiivista käytöstään, on leimojen ja roolien antaminen sekä vertailu lasten kesken. Se voi ilmetä vanhempien sanoina ja sanontoina kuten:

 

tuhma, tyhmä, sottapytty, vetelys, hankala, kiusanhenki, ujo, kömpelö

 

Kyllä sinä sitten olet tyhmä. Etkö sinä ikinä opi mitään?

 

Sinä se olet aina niin kunnollinen / kiltti / ahkera. Et koskaan käyttäydy niin kuin veljesi.

 

Katso nyt mallia siskostasi! Mikset sinä osaa käyttäytyä niin kuin hän?

 

Veljelläsi ovat aina kaikki tehtävät oikein. Sinun täytyy ottaa oppia hänestä.

 

Siskosi on kauniimpi kuin sinä.

 

Jos vanhemmilla esiintyy edellisenkaltaisia sanontoja, on hyvä kuitenkin huomata niiden haitallisuus. Ne ovat kaikki haitallisia, olivat sitten kyseessä kielteiset leimat, myönteiset leimat tai vertailu. Niiden huono vaikutus voi tulla ilmi monilla tavoilla:

 

Kielteiset leimat. Kun lapsille annetaan kielteisiä leimoja ja rooleja, voi se sekä lannistaa lapsen että lisätä hänen huonoa käytöstään entisestään. Jos vanhemmat moittivat jotain lastaan ilkeäksi ja tottelemattomaksi - tarkoituksena parantaa lapsen käytöstä - se yleensä vain lisää hänen hankaluuttaan. Lapsi saattaa ajatella, että "ollaan sitten sellaisia" kun kerran niin sanotaan, tai onhan edes parempi saada huomiota huonolla tavalla kuin ettei saisi sitä ollenkaan. Toisin sanoen kun vanhemmat pyrkivät ohjaamaan lasta oikeaan suuntaan moitiskelullaan, voi se johtaa juuri päinvastaiseen. Vanhempien kielteiset leimat vaikuttavat silloin kuin kirouksen tavoin.

   Miten leimaaminen ja roolien antaminen voidaan välttää? Siihen liittyy se, ettei koskaan pidä keskittyä lapsen persoonaan, vaan käytökseen ja siihen, mitä vanhempi itse näkee. On järkevämpää sanoa: "Tuo oli väärin tehty", kuin sanoa: "Sinä olet aina niin tuhma". Samoin on järkevämpää sanoa: "Voi nyt maito kaatui, voitko hakea rätin", kuin sanoa: "Sinä olet aina niin kömpelö". On tehtävä ero käytöksen ja lapsen itsensä - jota rakastetaan - välillä.

   Huomioitavaa myös on, että jos lapselle on jo muodostunut jokin negatiivinen rooli, voidaan vedota siihen, että hän osaa kyllä toimia päinvastoin eli myönteiselläkin tavalla. (Toinen mahdollinen tapa on se, että lapselle annetaan velvoittava tehtävä juuri sillä alueella, missä hänet on leimattu. Perheen "kiusanhenki" voidaan nimittää tuomariksi, joka valvoo oikeutta ja oikeudenmukaisuutta lasten kesken. Perheen "sottapytty", joka ei korjaa tavaroitaan, voidaan nimittää perheen poliisiksi, joka valvoo siisteyttä lasten parissa.) Tästä on hyvänä esimerkkinä seuraava lainaus:

 

- Viikon päästä Taavi koetteli taas hermojani. Hän seurasi Anttia ympäri olohuonetta ja kiusasi tämän kyyneliin. Mutta tällä kertaa en vaipunut epätoivoon. Sen sijaan tartuin Taavia olkapäistä, kiepsautin hänet ympäri ja naulitsin katseeni häneen. Sanoin vihaisesti: 'Taavi, sinä osaat vallan hyvin olla kiltti. Käytä sitä taitoa!'

   - Hän hymyili arasti. Ja kiusaaminen loppui. (10)

 

Myönteiset leimat. Kun kielteiset roolit tavallisesti vahvistavat huonoa käytöstä, voivat myönteiset roolit, leimat ja ylistyssanat olla yhtä haitallisia. Jos jollekin sanotaan: "Olet aina niin huolehtivainen, ihmeellinen, suuri runoilija, luotettavampi ja viisaampi kuin sisaresi", ovat nämä kiusallisia leimoja ja asettavat vain paineita. Lapsi ei saa olla oma itsensä, vaan hänet yritetään asettaa rooliin, jota hän ei itse välttämättä lainkaan kaipaa. Tällaisessa tilanteessa olisi paljon parempi keskittyä vain käytökseen ja sanoa esim.: "Teit hienosti kun...", eikä sanoa: "Olet aina niin ihmeellinen".

 

Vertailu. Kolmas asia listalla on vertailu, joka voi olla yhtä haitallista kuin kielteiset leimat. Jos jossakin perheessä toista lasta kehutaan ja hänet asetetaan malliksi - "Veljelläsi ovat aina kaikki tehtävät oikein; mikset sinä voi olla niin kuin hän?" - johtaa se yleensä samanlaiseen käytökseen kuin kielteisten leimojen antaminen. Se voi johtaa siihen, että lapsi omaksuu juuri päinvastaisen roolin kuin mitä vanhempi odottaa, ja että hän alkaa käyttäytyä huonosti ja hyökkäävästi sitä sisarustaan kohtaan, joka tuntuu saavan vanhempien kaiken hyväksynnän ja arvostuksen - tästä syystä johtuvat useat sisarusten väliset konfliktit. Vanhempien vertailu voi lisätä ja ylläpitää lasten huonoa käytöstä sekä aiheuttaa turhia säröjä sisarusten välille. Siksi se voi olla niin haitallista.

   Parempi tapa toimia kyseisessä tilanteessa on se, etteivät vanhemmat lainkaan vertaile sisaruksia keskenään, koska eihän lapsen omalla käytöksellä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä toinen tekee tai jättää tekemättä. Vanhempien tulisi kohdella lapsia vain yksilöinä ja antaa kunkin kokea, että he ovat hyväksyttyjä juuri sellaisenaan, ainutlaatuisina yksilöinä.

 

 

 

 

LUKU 2 - Jos esiintyy käytösongelmia

  

Kun lähdetään pohtimaan sitä, miten puuttua lasten huonoon käytökseen, on hyvä vielä todeta, että käytösongelmien syy on usein vanhemmissa; siinä, että he eivät ole täyttäneet lasten jokapäiväisiä tunne-elämän tarpeita tai siinä, että he ehkä ovat vahvistaneet näiden kielteisiä rooleja.

   Sen tähden, jos lasten käytöshäiriöt johtuvat täyttymättömistä tunne-elämän tarpeista, korjaantuu asia parhaiten siten, että vanhemmat itse muuttuvat ja alkavat osoittaa lapsia kohtaan enemmän myönteisiä tunteita, jotka tähän mennessä ovat jääneet vähiin - pelkästään näin katoaa moni hankala käytösongelma.

   Mutta entä ne tilanteet, joissa lapset kokevat olevansa rakastettuja, hyväksyttyjä, tunne-elämän tarpeet täytettyinä ja silti tekevät väärin - miten silloin tulee menetellä? Tulevilla riveillä yritämme löytää vastauksia tähän.

 

Keskustelun merkitys. Eräs tapa, miten voidaan hoitaa käytösongelmia, on yksinkertaisesti keskustelu lasten kanssa. Oikeanlaatuinen keskustelu, jossa arvostetaan lapsia, on yksi parhaista tavoista ehkäistä huonoa käytöstä. Sitä on hyvä käyttää silloinkin, kun jo esiintyy käytöksessä ongelmia. Katsomme allaolevilla riveillä, mitä asioita kannattaa ottaa huomioon, jos halutaan päästä oikeanlaatuiseen ja rakentavaan keskusteluun lasten kanssa.

 

Kunnioita lasten näkemyksiä! Ensimmäinen huomioitava piirre on, että kunnioitamme lasten näkemyksiä ja mielipiteitä, vaikka ne poikkeaisivatkin omistamme tai eivät miellyttäisi meitä. Mitä paremmin pystymme hyväksymään lasten ja nuorten erilaisia näkemyksiä emmekä kiihdy niistä, sitä paremmin hekin arvostavat näkemyksiämme. He eivät niin herkästi hylkää meille tärkeitä asioita, jos arvostamme heidän näkökantojaan.

   Asian toinen puoli on, että jos olemme liian jyrkkiä, tuomitsemme ja moitiskelemme lapsia sekä arvostelemme heidän ystäviään, on tällä aina päinvastainen vaikutus. Se voi johtaa juuri siihen, mitä emme toivo: lapset saattavat kääntää meille selkänsä ja ajautua asioihin, joita emme halua. Niin tapahtuu melkein poikkeuksetta, jos vanhemmat ovat jyrkän erehtymättömiä.

   Avainasia keskustelussa on se, että vanhemmat siirtyvät arvostelemisesta ja tuomitsemisesta lasten ja nuorten arvostamiseen. Heidän ei tarvitse pitää kaikesta siitä, mitä lapset sanovat ja tekevät, mutta ainakin he voivat yrittää arvostaa lapsiaan. Jos meillä on tällainen asenne lasten kanssa keskustellessamme, ja jos myös kuuntelemalla yritämme päästä selville heidän tarpeistaan, pääsemme todennäköisesti useista karikoista paljon helpommalla.

 

Anna lasten esittää ratkaisuja! Kun vanhempien on hyvä kunnioittaa lastensa näkemyksiä, on asian toinen puoli se, että he antavat lastensa esittää ratkaisuja myös erilaisiin kodissa esiintyviin tilanteisiin (kotitöiden jakaminen, ruoka-ajat, tietokoneen käyttö, lemmikkieläinten hoito, huoneitten jakaminen sekä mitä erilaisimmat pulmat ja kiistat, joita kodissa voi esiintyä). He voivat yhdessä lastensa kanssa miettiä ratkaisuja kaikenlaisiin kodissa esiintyviin konflikteihin ja ongelmiin - ratkaisuja, joiden kautta lapset itse olisivat tyytyväisiä, mutta ettei vanhempienkaan tarvitsisi olla pettyneitä. Ongelmanratkaisuihin ja keskusteluihin on syytä pyrkiä, koska joskus se voi radikaalistikin vähentää ristiriitojen määrää kodissa. Erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja voi kirjoittaa paperille, joista sitten yhdessä valitaan vaihtoehto, joka tyydyttää kaikkia.

   Hyvin usein voidaan todeta, että jos vanhemmat eivät koskaan keskustele lasten kanssa, kuuntele näiden käsityksiä ja antavat pelkästään sanelupäätöksiä, johtaa tämä ennen pitkää siihen, että lasten on hyvin vaikea totella vanhempiaan. Jos vanhempien ja lasten välinen suhde ei ole ennestään lämmin eikä lapsia kuunnella, on heidän motivaationsa tällaisessa tilanteessa todennäköisesti lähellä nollaa - heidän yhteistyöhalunsa on vaikea nousta pelkillä sanelupäätöksillä.

   Sen sijaan asia muuttuu toisenlaiseksi, jos lapset saavat itse esittää ratkaisuja pulmiin. Usein saatetaan nähdä, että jos lapset ja nuoret saavat osallistua asioiden suunnittelun ja ratkaisuprosessiin, ovat he silloin paljon motivoituneempia toteuttamaan syntyneitä ratkaisuja. He pitävät siitä, että heihin luotetaan, että he saavat vastuuta, ja alkavat usein muullakin tavalla ottamaan muita huomioon. Näin syntyneet ratkaisut ovat tavallisesti myös pysyvämpiä, koska lapset ovat itse olleet mukana päätöksenteossa.

   Mitä tämä sitten sinun kannaltasi vanhempana merkitsee, kannattaa sinun alkaa keskustella enemmän lastesi kanssa. Ota heidän kantansa paremmin huomioon ja anna heidän myös olla apuna ratkaisujen löytämisessä. Usein he ovat halukkaita muuttumaan, jos vanhemmat ensin osaavat arvostaa heidän näkemyksiään.

 

Reagoi oikein lapsen käytökseen! Kun lasten käytös häiritsee tai ei miellytä meitä, on hyvin tavallista, että reagoimme siihen haitallisilla tavoilla. Saatamme esiintyä vihaisina, tiuskia, antaa lapsille leimoja ja rooleja, esittää syytöksiä sekä toimia muutenkin väärillä tavoilla. Emme tule edes ajatelleeksi, että toimintatapamme voisi olla väärä tai että se olisi myöskään Jumalan tahdon vastainen, kuten seuraavat jakeet osoittavat:

 

- (Ef 4:31) Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.

 

- (Jaak 1:20) sillä miehen viha ei tee sitä, mikä on oikein Jumalan edessä.

 

Mutta miten vanhempien kannattaa toimia, kun tarkoituksena on saada lapsi muuttamaan senhetkistä käyttäytymistään? Mitä asioita heidän kannattaa välttää ja miten on järkevää toimia, jos lasten käytös tuottaa ongelmia heille? Tähän yritämme löytää vastauksen alla olevilla riveillä:

 

Vältä sinä-lauseita! Kun vanhemmat puuttuvat lastensa käytökseen, on heidän hyvä varoa lauseita, joissa esiintyy sinä-sana. Sillä usein sinä-lauseet, kun ne lausutaan vihaisina, hyökkäävät lapsen persoonan kimppuun. Ne koskettavat negatiivisesti hänen persoonaansa, koska niissä tavallisesti esitetään syytöksiä, leimoja ja rooleja, joita vanhemmat antavat. Se voi ilmetä seuraavantyyppisinä vanhempien sanontoina:

 

- Kuinka sinä voit olla noin ilkeä; mene heti huoneeseesi!

- Miksi sinun pitää olla aina tuhma, etkö koskaan...

- Kyllä sinä sitten olet mahdoton!

- Lopeta heti tuo häiritseminen!

- Sinä olet taas myöhässä, mikset voinut tulla ajoissa kotiin?

- Sinä käyttäydyt kuin pikku lapsi, kun...

- Sinä saisit hävetä, kun...

- Ettekö te ikinä opi siivoamaan jälkiänne!

- Älä ikinä tule häiritsemään minua silloin, kun ompelen!

- Sinä saat luvan olla hiljaa, tai muuten...

 

Mikä seuraus on edellisenkaltaisista sinä-lauseista, voimme ymmärtää, etteivät ne johda mihinkään rakentavaan. Jos mukana on kielteisiä leimoja, rooleja ja huomautuksia lasten luonteesta, voivat ne helposti lannistaa lapsen, ja hän voi kokea, ettei häntä arvosteta. Se voi johtaa myös siihen, että hän omaksuu vanhempien antaman roolin ja leiman. Tämähän todettiin jo aiemmin.

   Sinä-lauseista voi olla myös toinen, lähes yhtä huono seuraus. Niiden ongelma voi olla siinä, etteivät ne synnytä yhteistyöhalua lapsessa. Kun vanhempi lausuu sinä-viestejä, syytöksiä ja jatkuvia komentoja, on lapsen motivaatio tällaisten lauseitten seurauksena varmasti vähäisempi kuin jos vanhempi toimisi rakentavammilla kommunikaatiotavoilla. Se voi johtaa siihen, että kun esitetään syytöksiä, niin siihenkin vastataan syytöksillä (Mikset sinä... - et sinäkään...) eikä lapsi lopulta halua lainkaan kuunnella vanhempiaan ja muuttaa käytöstään. Hänen motivaationsa pysyvään muutokseen on todennäköisesti hyvin pieni, varsinkin jos vanhemmat eivät muutenkaan ole kuunnelleet ja antaneet huomiota hänelle.

 

Esitä avunpyyntö! Kun edellisessä kappaleessa puhuttiin siitä, että sinä-viestit voivat olla haitallisia, on sen ohella parempi tapa kommunikoida lapsille ja puuttua heidän käytökseensä, joka vaivaa vanhempia. Sen sijasta, että vanhempi hyökkäisi lapsen persoonan kimppuun, voi hän kertoa asiat omalta kannaltaan. Vanhempi voi yksinkertaisesti kertoa, miltä hänestä tuntuu lapsen häiritsevä käytös sekä selittää, miksi hän kokee niin (pitää tietysti olla hyvä syy - lapset haluavat tietää, miksi heidän käytöksensä haittaa vanhempien elämää). Kyseessä on tavallaan avunpyyntö, jossa vanhempi tiedottaa ja kertoo tunteistaan (vanhempi voi olla väsynyt, kiireinen, peloissaan, huolissaan, melu häiritsee häntä tai jokin muu asia harmittaa ja ärsyttää häntä), joita lasten ja nuorten käytös hänessä herättää. Huomioitavaa on, että tämäntyyppisissä viesteissä, joissa vanhempi kertoo tunteistaan ja mistä ne johtuvat, esiintyvät usein sanat "minä" ja "minua". Ne poikkeavat sinä-viesteistä siinä, että pronomini on vaihtunut toiseksi:

 

- Pelkään, että kaadat ruukun, kun juokset niin lähellä sitä.

- Pelkään sinun likaavan maton, kun käytät noita värejä.

- Olin hirveän peloissani ja huolissani, kun tulit niin myöhään.

- Minua pelottaa ajaa autoa, kun en pysty kunnolla keskittymään metelin takia.

- Minua kertakaikkiaan harmittaa, kun sinä tuot aina hiekkaa mukana kengissäsi ja minä joudun siivoamaan kaiken.

- Minä pelkään, että vauva voi satuttaa itsensä, kun sinä kannat häntä reppuselässäsi.

- En jaksa potkia palloa nyt, kun olen väsynyt.

- Minulla ei ole nyt mahdollisuutta leikkiä, kun minun täytyy valmistaa ruokaa.

- En pysty ompelemaan, jos minut keskeytetään koko ajan.

- En pysty nukkumaan, jos talossa pidetään kovaa melua.

- Minusta on todella ikävää aina siivota teidän lelujanne keittiön lattialta, koska muuten en pysty itse tekemään mitään.

- Minua aina hermostuttaa kaupassa, kun te ette pysy aloillanne, niin että voisin itse rauhassa tehdä ostoksia.

- Minua kertakaikkiaan ärsyttää se, ettei kukaan tule ajoissa syömään silloin, kun ruoka on vielä lämmintä.

 

Mikä on etuna minä-viestien käytöstä? Ainakaan ne eivät herätä niin paljon vastarintaa kuin sinä-viestit ja syytökset. Kun vanhempi kertoo vain tunteistaan ja esittää avunpyynnön lapsille, ei se tunnu heistä läheskään niin uhkaavalta. Usein - ei välttämättä aina - he ovat jopa halukkaita itse muuttamaan käytöstään, varsinkin jos he ymmärtävät sen haittaavan toisia ja jos ymmärtävät miltä toisista tuntuu:

 

"Eräänä iltana olin hyvin väsynyt ja Kaija oikutteli. Hän ei tahtonut mennä nukkumaan, itki vain eikä mennyt edes pitkäkseen. Lopulta hän oli melkein hysteerinen. Kävin alusta loppuun lävitse koko houkuttelu-pyytely-komentelu-listani. Aloitin sanomalla: "Kuule Kaija kulta, nyt on nukkuma-aika, käypä nyt nukkumaan. Käyhän pitkäksesi ja pane silmät kiinni, kyllä se uni tulee.' Hän vain itki ja aloin tulla todella äkäiseksi. 'Kuule nyt sinä menet nukkumaan ja sillä siisti, ei nyt enää leikitä!' Ääneni nousi ja viimein läimäytin häntä takamuksille ja sanoin: 'Nyt sinä menet nukkumaan - minulle riittää jo!' Siitä ei ollut apua. Hän itki yhä, minä olin epätoivoissani ja ihmettelin mitä minä nyt teen. Sitten ajattelin: Yritetäänpä minä-sanomaa. Menin takaisin lastenhuoneeseen, halasin Kaijaa, mutten ottanut pois sängystä. Sanoin: 'Isi ja minä emme saa olla paljon yhdessä. Minä olen koko päivän melkein sinun kanssasi. Minä tahtoisin olla vähän aikaa isin kanssa kahden kesken. Meidän pitää levätä illalla ja jutella keskenämme. Ja joskus meistä on mukava mennä aikaisin nukkumaan. Mutta me emme voi mennä nukkumaan jos sinä itket.' Kaija sanoi: 'En minä enää äiti.' Ei muuta. Se tuntui uskomattomalta. Sen jälkeen hän ei ole itkenyt tai raivonnut vaikkei saisikaan heti unta mentyään sänkyyn." (11)

 

"Eräänä iltana sanoit että ruoka on valmis, mutta kukaan ei tullut. Annoit oikein hyvän minä-sanoman. 'Nyt minä olen tosi turhautunut. Olen tehnyt toista tuntia töitä, että saisin meille oikein maittavan päivällisen, ja nyt pelkään että kaikki jäähtyy ja menee pilalle.' Se sanoma meni perille. Minusta se kuulosti jotenkin niin aidolta, ja se sai aikaan liikettä - minusta oli kiinnostavaa nähdä miten se vaikutti lapsiin. He huomasivat, että sinun huolestumisessasi oli todella järkeä, ja tulivat. Muistan toivoneeni, että osaisin itsekin sanoa tuollaisia minä-sanomia. Sinä käytät niitä useammin kuin huomaatkaan." (12)

 

Älä vahvista lasten huonoa käytöstä! Kun vanhemmat voivat kommunikoida lasten kanssa haitallisilla tavoilla, on yhtä mahdollista se, että he vahvistavat näiden huonoa käytöstä. Näin voi tapahtua ilman, että sitä edes tiedostetaan. Tavallisimmin se voi ilmetä tilanteissa, joissa lapsi mankuu jotain, eikä pysytä alkuperäisen päätöksen takana, vaan pyörretään se. Tai sitten se voi ilmetä siinä, että huomioidaan vain lasten kielteinen käytös - esim. puhuminen epänormaalilla äänellä, kiukkukohtaus... - ja näin vahvistetaan sitä.

   Katsomme asiaa seuraavien esimerkkien valossa. Samalla yritämme löytää poispääsyn haitallisista toimintamalleista, joita meillä voi olla:

 

Lapsen mankuminen. Eräs alue, jossa saatamme vahvistaa lasten huonoa käytöstä, on mankuminen. Hyvin tavallista on, että jos lapsi on pyytänyt jotain ja vanhemmat ovat vastanneet kielteisesti, niin ei pysytäkään päätöksessä. Saatetaan pyörtää alkuperäinen päätös, koska ei kestetä lasten itkua, huutoa ja jatkuvaa mankumista. Annamme lasten negatiivisten tunteiden vaikuttaa itseemme ja näin muutamme mieltämme.

   Tämänlaatuinen epäjohdonmukaisuus lisää kuitenkin lasten huonoa käytöstä. Jos lapsi on kerran tai useammin saanut tahtonsa läpi jatkuvalla mankumisella, on todennäköistä, että hänen taipumuksensa järjestää samanlaisia tilanteita lisääntyy entisestään. Hän on alkanut huomata, että vanhempien "ei" tarkoittaakin todellisuudessa "ehkä", ja siksi hän voi turvautua samoihin tapoihin yhä uudestaan, ellei asiaan tule muutosta.

   Asian korjaamiseen on olemassa yksinkertainen keino: vanhemman tulee pysyä siinä kielteisessä päätöksessä, mihin hän alunperin on päätynyt. (Tämä ei tarkoita, että kaikkeen pitäisi sanoa ei. Joskus lasten ja nuorten toivomukset voivat olla ihan realistisia.) Jos vanhempi pysyy johdonmukaisesti alkuperäisessä päätöksessään, vaikka lapsen huuto ja mankuminen alussa lisääntyisi (se lisääntyy melko todennäköisesti), saa hän yleensä jossain vaiheessa huomata, että lapsen hankala käytös vähenee. Se vähenee, koska lapsi huomaa hyödyttömäksi vaikuttaa vanhempiensa päätökseen näillä kielteisillä tavoilla.

   Kun tämä asia ei käytännössä ole aina niin helppo toteuttaa, kannattaa ottaa huomioon muutamia lisävinkkejä. Nämä käytännön vinkit voivat antaa lisäapua tilanteisiin, joissa lapset ja nuoret esittävät vaatimuksiaan:

 

Pyydä lisäaikaa miettimiseen! Lisäaika ei ole koskaan pahitteeksi. Jos nuori tai lapsi tulee pyytämään lupaa päästä johonkin tai pyytää jotain tavaraa, ei siihen heti kannata vastata "kyllä" tai "ei" - paitsi tietenkin jos on jo etukäteen varma suhtautumisestaan. Sen sijaan kannattaa pyytää lisäaikaa (minuutti, tunti, päivä, viikko...) asian miettimiseen tai että voi ensin keskustella jonkin toisen aikuisen - esim. puolison - kanssa.

   Etuna miettimisestä on, ettei silloin tule niin helposti tehtyä hätiköityjä päätöksiä, ja kun päätöksiä sitten lopulta tehdään, on niiden takana yleensä helpompi pysyä. Yksi positiivinen mahdollisuus voi olla se, että lapsi tai nuori voi itsekin pohtia uudelleen asiaa ja päätyä omatoimisesti johonkin järkevään ratkaisuun.

 

Älä ala väitellä! Toinen huomioitava asia lapsen mankuessa ja esittäessä vaatimuksiaan on olla sekaantumatta väittelyyn. Usein kun lapsi syyttää tai haukkuu meitä, tulemme ärtyisiksi ja alamme puolustella itseämme ("Enkä ole") tai sitten esittää edelleen syytöksiä toista kohtaan ("Senkin kiittämätön lurjus"). Äänen korottaminen samassa tilanteessa, oman suuttumuksemme takia, on myös mahdollista.

   Parempi vaihtoehto on kuitenkin se, että lapselle puhutaan kuin parhaalle ystävälle. Kun puhumme kuin parhaalle ystävälle emme silloin varmastikaan tiuski ja huuda, vaan puhumme melko rauhallisesti. Tarvittaessa voimme jopa alentaa ääntämme aivan kuiskauksen tasolle, kun lapsi itse kohottaa ääntään. Kun näin puhumme aluksi hiljaa ja tarvittaessa toistamme saman asian vielä hiljempaa, voi sillä olla dramaattinen vaikutus lapsiin:

 

- (San 16:24) Lempeät sanat ovat mesileipää; ne ovat makeat sielulle ja lääkitys luille.

 

- (Kol 4:6) Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itsekullekin vastata.

 

Asetu toisen asemaan! On tärkeää huomata, että mikäli lapsi ei saa myönteistä vastausta pyyntöönsä, saattavat hänen kiukunpurkauksensa lisääntyä ja vahvistua. Ne lisääntyvät lähes aina joksikin aikaa, kunnes lapsi tai nuori huomaa, etteivät ne johda mihinkään.

   Kun tunteenpurkaukset ovat odotettavissa, on hyvä tietää, että ne ovat osa prosessia ja kestävät jonkin aikaa. Niitä ei siksi kannata yrittää tukahduttaa ja lopettaa - ne eivät noin vain katoa lasten mielestä - tai vastata lasten kiukkuun kiukulla, koska se ei kuitenkaan rakenna mitään.

   Sen sijaan parempi tapa on se, että pyrkii ymmärtämään, miten kurjalta toisesta voi tuntua, kun tämä ei saakaan haluamaansa asiaa. Toisin sanoen vanhemman tulee eläytyä toisen osaan ja asettua hänen asemaansa niin, että pystyy paremmin käsittämään lapsen negatiiviset tunteet ja kiukun. Kun nuori tai lapsi tulee paremmin ymmärretyksi, vie se heti suurimman latauksen hänen negatiivisista tunteistaan:

 

- On varmaan rankkaa sinulle, kun sinulla on niin tiukat vanhemmat, etkä saa lupaa lähteä siihen konserttiin.

 

- On varmaan kurjaa sinulle, kun sinulla on niin köyhät vanhemmat, ettet voi saada sitä leninkiä.

 

Ruinaaminen epänormaalilla äänellä. Me saatamme ylläpitää lasten huonoa käytöstä monella tavalla. Tähän joukkoon kuuluvat luultavasti sellaiset tavat kuin että lapsi ruinaa, kitisee tai pyytää jotakin epänormaalilla ja huutavalla äänellä. Hyvin todennäköisesti nämä haitalliset toimintatavat johtuvat juuri siitä, että vanhemmat itse ovat opettaneet lapset siihen. He eivät ole vastanneet normaaliäänellä esitettyihin pyyntöihin, vaan vasta niihin pyyntöihin, kun lapsi puhuu jotain epänormaalilla äänellä.

   Tämän asian korjaamiseen on olemassa yksinkertainen keino, ja se on se, että vanhemmat "kuulevat" vain myönteisen mutta eivät kielteistä tapaa puhua - tämä edellyttää yleensä yhteistyötä vanhemmilta ja muilta, koska jos joku edelleen reagoi kielteiseen puheeseen, jatkuu huono käytös todennäköisesti edelleen. He voivat esim. sanoa: "Meidän on vaikea kuulla tuollaisia pyyntöjä, sinun täytyy puhua normaalilla äänellä", ja olla sitten reagoimatta ollenkaan asiaan. Sen sijaan, jos lapsi puhuu normaalilla äänellä, tulisi vanhempien heti osoittaa kuulevansa ja vastata näihin pyyntöihin.

   Seuraava lainaus on hyvä esimerkki siitä, miten huonot toimintatavat voivat kadota, kun niihin ei kiinnitä huomiota. Kyseessä on epäselvä puhe, joka ei johtunut synnynnäisestä viasta, vaan oli itse hankittu tapa:

 

Monta vuotta sitten me otimme kotiimme kymmenvuotiaan tytön, joka oli sitä ennen ollut sijoitettuna vajaamielisten laitokseen. Hänen käytöksessään oli joitakin kehitysvammaisille tyypillisiä piirteitä (laahustava kävelytyyli, leuan painaminen lähelle kaulaa, hieman epäselvä puhe). Kaksi kuukautta työskentelimme hänen puheensa kimpussa käyttämällä sammutusmenetelmää. Me sanoimme: "Valitettavasti me emme kuule, mitä sinä sanot, Maria." Sitten me jätimme hänet täysin huomiotta. Kun me emme enää vieneet korvaamme hänen suunsa eteen kuullaksemme hänen puheensa - kuten toiset olivat tehneet - hän alkoi puhua normaalin kuuluvalla ja selkeällä äänellä. Vaimoni joutui sappirakkoleikkaukseen, ja äitini tuli hoitamaan taloutta siksi aikaa. Minä olin paljon poissa työni ja sairaalassa käyntien takia, joten en huomannut, mitä Maria teki hyvää tarkoittavalle äidilleni. Kun eräänä iltana näin äitini vievän korvansa Marian suun eteen, minä selostin hänelle tilanteen myöhemmin. Sen jälkeen äitini ei reagoinut enää Marian kuiskailuun ja Maria alkoi puhua normaalisti hänellekin. (13)

 

Pikkulapsen kiukkukohtaus on samanlainen asia kuin puhuminen epänormaalilla äänellä. Sekin voi johtua siitä, että vanhemmat eivät ole kiinnittäneet huomiota hyvään käytökseen, mutta huomioivat heti lapsen huonon käytöksen ja kiukuttelun. Sillä lapsi voi kiukutella ja heittäytyä lattialle vain siksi, että joku reagoi asiaan ja huomaa sen. Jos hän olisi pelkästään yksin eikä kukaan olisi paikalla näkemässä, ei todennäköisesti tapahtuisi mitään.

   Tavallisin malli asian korjaamiseen lähtee yleensä siitä, että kukaan muu paikallaolija ei reagoi kiukutteluun, vaan antaa lapsen olla yksinkertaisesti rauhassa. (Muita vaihtoehtoja voivat olla se, että vanhemmat itsekin heittäytyvät lattialle ja alkavat kiukutella! Tai sitten se, että he pyytävät lasta toistamaan tai suurentamaan ongelmakäyttäytymistään - esim. huutamaan kovempaa – ikään kuin tarkkaillakseen asiaa! Tällaiset tavat tuovat tavallisesti uuden näkökulman asiaan ja poistavat siitä palkinnon. Lapsi voi kyllästyä siihen, kun huomaa, ettei enää saakaan toivomaansa huomiota.) Jos vanhemmat ja muut paikallaolijat ovat täysin "apaattisia" ja välinpitämättömiä lapsen kiukuttelun suhteen, menettävät kiukkukohtaukset yleensä hyvin pian merkityksensä ilman kiinnostunutta yleisöä. Lapsi voi kylläkin alussa lisätä ääntään ja kiukutteluaan, mutta jos muut antavat hänen olla rauhassa, loppuu tällainen käytös yleensä aikanaan. Asiaan voi liittyä myös se, että vanhemmat palkitsevat lasta silloin, kun hän käyttäytyy hyvin. Se voi motivoida häntä käyttäytymään yhä paremmin:

 

Joskus ekstinktio eli sammuttaminen tapahtuu vahingossa, kuten nelivuotiaan Markuksen kohdalla kävi. Hänen vanhempansa olivat huolissaan pojan ärsyttävistä pahantuulenpuuskista. Tällä oli tapana valita käytökselleen aika, jota hänen vanhempansa eniten pelkäsivät. Kun heillä esimerkiksi oli vieraita, räjähdystä saattoi odottaa nukkumaanmenoaikana, jollei jo aikaisemmin...

   Lopulta vanhemmat menettivät toivonsa. Heidän keinonsa olivat loppuneet. Tämän toteamisen aikoihin tapahtui niin, että vanhemmat olivat lukemassa sanomalehtiään olohuoneessa. He olivat sanoneet jotakin, joka suututti poikaa ja tämä heittäytyi tavan mukaan lattialle raivoissaan. Hän huusi ja löi päätään mattoon potkien ja viuhtoen pikkukäsillään. Vanhemmat eivät enää tienneet mitä tehdä, niinpä he eivät tehneet mitään. He vain jatkoivat lehden lukemista.

   Sellaista reaktiota pahantuulinen Markus ei ollut osannut odottaa. Hän nousi ylös, katsoi isäänsä ja heittäytyi maahan seuraavaa näytöstä varten. Vieläkään vanhemmat eivät kiinnittäneet häneen huomiota. Pojan huutaminen päättyi yhtäkkisesti. Hän meni äitinsä luo, ravisti hänen kättään ja ryhtyi kolmanteen näytökseen. Vieläkään he eivät tehneet liikettäkään hänen suuntaansa. Poika ilmeisesti tunsi itsensä niin typeräksi maatessaan lattialla, ettei hän enää koskaan sen jälkeen toistanut kiukunpuuskiaan. (14)

 

Lapsi ei päästä vanhempia pois läheisyydestään. Eräs ongelma, joka on samantyyppinen kuin kaksi edellistä, on se, kun pikkulapsi vaatii vanhempiaan läheisyyteensä eikä päästä näitä hetkeksikään poistumaan. Asiaan voi liittyä myös lapsen voimakas itku ja peloissaan olo heti, kun vanhempi alkaa poistua läheisyydestä tai kun lapsi pitäisi jättää esim. päivähoitoon.

   On kuitenkin hyvä huomata, että myös tällainen käytös on yleensä opittua, koska vanhemmat ovat antaneet periksi lapselle. Lapsi ei välttämättä ole pohjimmiltaan niin peloissaan kuin miltä näyttää, vaan itku ja pelko ovat vaikuttamiskeino vanhempiin. Ne ovat vaikuttamiskeino, joilla lapsi yrittää pitää vanhemmat koko ajan läheisyydessään.

   Tämän asian korjaaminen lähtee siitä, ettemme anna lasten valitusten liikaa vaikuttaa itseemme. Jos lapsi alkaa itkeä ja huutaa, kun vanhemmat poistuvat läheisyydestä tai eivät tule hänen luokseen, voidaan yksinkertaisesti vakuuttaa lapselle rakkautta sekä sanoa: "Minulla on nyt muuta tekemistä, ja jos huudat, en aio vastata". Seurauksena tästä voi olla aluksi huudon ja itkun lisääntyminen, mutta kun sitä tiedetään odottaa, ei siitä kannata hämmentyä. Yleensä jossain vaiheessa, kun lapsi huomaa itkunsa hyödyttömäksi ja turhaksi, loppuvat hänen kiukuttelunsa siihen.

 

Kannattaako asioihin puuttua? Kun halutaan lasten käytöksen muuttuvan positiivisempaan suuntaan, voi sen edistämiseksi löytää mitä erilaisimpia keinoja ja tapoja. Useat näistä tavoista ovat sellaisia, että muutos lähtee ensin vanhemmista itsestään; kun he muuttuvat ja parantavat kommunikaatiotaan, voi lapsikin sitä kautta muuttua.

   Toisaalta on tilanteita, joissa on hyvä kysyä, kannattaako niihin puuttua ollenkaan. Joskus vanhempien liika jyrkkyys, liika huomio tai asioihin sekaantuminen voi vain pahentaa asiaa tai ei ainakaan edistä sitä. Tällaisia tilanteita saattavat olla seuraavat seikat:

 

Vähemmän tärkeät asiat. Sivuasioista ei tule tehdä pääasioita. Jos vanhemmat ovat liian jyrkkiä sellaisissa asioissa kuin nuorten pukeutuminen, hiusmuoti, musiikki, nuoren ystävät, millaista lasten huoneessa on, eli asioissa, joilla ei ole suoranaista vaikutusta heihin itseensä tai muihin, eivät he varmastikaan menettele järkevästi. Nämä asiat eivät ole sen arvoisia, että niistä kannattaisi tehdä kovin suurta numeroa; varsinkin kun vanhemmilla usein on taustalla ajatus "Mitä muut tästä ajattelevat", joka sellaisenaan on varsin huono motiivi. Huomioitavaa myös on, että monet edellisistä asioista ovat vain väliaikaisia lasten ja nuorten elämässä - ne katoavat usein itsestään, kun he varttuvat vähän suuremmiksi.

   Jos reagoimme pontevasti näihin asioihin, paheksumme niitä voimakkaasti tai esiinnymme jyrkän määräilevinä, voi se johtaa juuri siihen, mitä emme toivo; lapset kääntävät meille selkänsä ja ajautuvat asioihin, joita emme halua. Näin tapahtuu melkein poikkeuksetta, jos vanhemmat esiintyvät jyrkän erehtymättöminä. Sen sijaan, jos vanhemmat malttavat pysyä rauhallisina, säilyy suhde lapsiin yleensä parempana ja monet murrosiän karikot ohittuvat helpommin.

 

Monet huonot tavat - lasten peukalon imeminen, kynsien pureskelu, vuoteen- ja housujen kastelu, liioiteltujen juttujen kertominen sekä muut ikävät tavat - joissa vanhemmat vaativat lapsiansa muuttumaan, voivat kadota pelkästään sillä, ettei niihin kiinnitetä mitään huomiota. Useat edellisistä tavoista ovat asioita, joita ylläpitää vanhempien huomio, jota lapset saavat. Kun vanhemmat kiinnittävät huomionsa niihin ja ovat huolissaan niistä, lapset nauttivat tästä ja jatkavat asioiden tekemistä juuri siksi.

   Kun näitä asioita lähdetään korjaamaan, on usein paras tapa se, ettei tee yhtään mitään. Vanhempien tulee antaa lastensa itse hoitaa rauhassa omia ongelmiaan eikä puuttua niihin. Tällä tavalla moni ongelma katoaa usein itsestään, ilman mitään asioihin puuttumista:

 

Minä joudun yhä uudelleen hämmästelemään sitä, kuinka monia ongelmia lapsista voidaan karsia pelkästään olemalla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Tavallisia lasten harrastamia asioita, joita voidaan tehokkaasti hoitaa sammutusmenetelmällä, ovat esimerkiksi kiukuttelukohtaukset, ruinaaminen ostosmatkoilla, liioiteltujen juttujen kertominen, jatkuva aneleminen senkin jälkeen kun isä tai äiti on sanonut "ei", alituinen kiinni tarraaminen, kitiseminen, "tuota minä en ainakaan tee" -huudahdukset sekä toisten ihmisten keskustelujen keskeyttäminen. Ne ovat kaikki tapoja, joita ylläpitää lapsissa vanhempien huomio. (15)

 

Lasten koulunkäynti. Eräs alue, jossa vanhempien sekaantuminen on kyseenalaista, on lasten koulunkäynti. Hyvin usein he saattavat ottaa turhia paineita siitä ja kokea velvollisuudekseen, että lapset menestyvät ja lukevat hyvin läksynsä. He saattavat voimakkaasti toivoa lasten pärjäämistä ja kokevat epäonnistuneensa, jos niin ei tapahdu. Samoin vanhemmat saattavat yrittää nalkuttamalla ja painostamalla saada lapsia parempiin suorituksiin ja että nämä tekisivät hyvin läksynsä. Joskus taas, kun lapset eivät ole tehneet ajoissa tehtäviään, kokevat vanhemmat kiusausta puuttua asiaan ja tehdä niitä heidän puolestaan. He yrittävät pelastaa nämä pinteestä, johon he ovat joutuneet.

   Jos meillä on edellisenkaltaisia tapoja, emme silloin varmastikaan toimi järkevällä tavalla. Koulunkäynti ja läksyjenluku on nimenomaan lasten, ei vanhempien velvollisuus, koska vanhemmat eivät voi käydä koulua heidän puolestaan. Vanhempien tulee pitää huolta siitä, että lapsilla on kotonaan sopivat puitteet ja edellytykset tehtävien tekoon - siihen päättyy heidän velvollisuutensa - mutta lasten itsensä tulee huolehtia siitä, että he menevät ajoissa kouluun sekä suorittavat läksynsä ja tehtävänsä. Jos he epäonnistuvat, on se heidän ja opettajan välinen asia, ei vanhempien. Jos tätä järjestystä ei noudateta, tulee varmasti sekaannuksia.

   Asian toinen puoli on, että jos vanhemmat kiinnittävät kohtuuttomasti huomiota lastensa koulunkäyntiin, voi se vain pahentaa tilannetta. Usein juuri se lapsi, joka saa kotoaan vähiten myönteistä huomiota tai jonka "huonoutta" on verrattu muihin "etevimpiin" lapsiin, voi huonolla koulunkäynnillään pyrkiä maksamaan tämän laiminlyönnin. Hän voi ajatella, että parempi saada huomiota edes tällä tavalla kuin olla saamatta sitä lainkaan. Hän saattaa jatkaa menettelyään edelleen, ellei vanhempien kurssissa tapahdu muutosta.

   Tämän asian korjaaminen lähtee tietysti siitä, että vanhempien tulee olla puuttumatta lastensa koulunkäyntiin. Heidän tulee ymmärtää oman vastuunsa rajat ja olla sekaantumatta toisen asioihin - heidän tulee ikään kuin vaihtaa vapaalle tällä alueella. Toiseksi vanhempien kannattaa pyrkiä osoittamaan enemmän myönteistä huomiota - ajan antamista, kuunteluun keskittymistä... - sitä lastaan ja nuortaan kohtaan, joka on kiinni näissä ongelmissa. Se on tärkeää, koska usein juuri myönteisen huomion puute on ongelmien taustalla.

 

Harri oli neljäntoista, ja jo vuosikausia hän oli tuonut kotiin pelkkiä "välttäviä". Hänen vanhempansa nalkuttivat ja varoittelivat, ettei hän pääsisi mihinkään korkeakouluun eikä menestyisi elämässä. He yrittivät pelotella hänet parempiin suorituksiin ja lahjoa häntä saamaan parempia numeroita - kaikki turhaan. Kun he tajusivat, että vanhempien vastuu ulottui vain tiettyyn rajaan saakka ja että luonnollisten seurausten oli paras antaa toteutua, he päättivät jättää Harrin rauhaan. He sanoivat pojalle: "Anteeksi, että olemme niin paljon jankuttaneet huonoista numeroistasi. Kouluasiathan ovat sinun vastuullasi. Jos haluat menestyä paremmin, niin hyvä on, mutta jos mieluummin jatkat vanhaa rataa, niin omapa on valintasi." Seuraavassa todistuksessa kaikki Harrin numerot olivat "tyydyttäviä"! Mitä oli tapahtunut? Harri oli tietämättään rangaissut vanhempiaan huonoilla numeroilla. Kun äiti ja isä pääsivät voitolle syyllisyydentunteistaan ja kieltääntyivät loukkaantumasta lapsensa huonoista numeroista, Harrilla ei ollut enää aihetta menestyä heikosti. Itse asiassa epäonnistuminen tuntui hänestä pahalta, koska hän todellisuudessa kaipasi toverien ja opettajan hyväksymistä. Vanhempiensa mielenmuutokseen asti Harri kuitenkin oli ollut valmis kantamaan huonojen numeroiden seuraukset, koska saattoi niillä haavoittaa vanhempiaan!

   Syyllisyydentunteen vuoksi vanhemmat kantavat lapsilleen kuuluvan vastuun ja estävät heitä kasvamasta kypsiksi ihmisiksi. Seuraukset ovat tuhoisat vanhempien mielenterveydelle ja vievät koko kasvatuksen vinoon.(16)

 

Píkkulasten syömättömyys. Asia, josta vanhemmat usein ovat huolissaan, on pikkulasten syömättömyys (tässä ei käsitellä nuorten syömishäiriöitä kuten anorexiaa, jolla on usein täysin toisenlainen tausta). He saattavat olla huolissaan siitä, ettei lapsi syö riittävästi ja pyrkivät nalkuttamalla ja painostamalla korjaamaan asian. He ajattelevat, että heidän tehtävänsä on saada lapsi kunnolla syömään, ja jos he eivät siinä onnistu, saattavat he tuntea syyllisyyttä. He voivat myös ajatella, että jos lapsi ei syö kunnolla, niin hän voi sairastua.

   Syömättömyys on kuitenkin samanlainen asia kuin lasten koulunkäynnin laiminlyöminen - sitäkin ylläpitää usein vanhempien huomio ja huolestuneisuus. Kyseessä on myös lasten vastuualue, ei vanhempien. Niinpä tämän asian korjaaminen lähtee siitä, ettei vanhempien tule sekaantua asiaan, vaan antaa lastensa olla rauhassa. Vanhempien vastuu rajoittuu vain siihen, että heidän tulee tarjota lapsilleen ruokaa aterioiden yhteydessä, mutta lasten itsensä vastuulla on heidän syömisensä. Jos lapsi ei syö joillakin aterioilla (terve ihminen voi kestää jopa kymmeniä päiviä ilman ruokaa), ei siitä kannata tehdä liian suurta numeroa, vaan vanhempien tulee silloin korjata ruokapöytä tyhjäksi eikä tarjota mitään ennen seuraavaa ateriaa. Jos he tarjoavat jotain sitä ennen "säälistä", ei lapsi ehkä opi kokemuksistaan mitään. Yleensä jossain vaiheessa, kun lapsi on tarpeeksi nälkäinen, hän varmasti syö. Tämä on aivan ilmeistä, koska jokaisella on hyvä muistuttaja, nälkä, joka saa meidät ennemmin tai myöhemmin syömään.

 

Sisarusten riitely. Sisarusten välinen riitely ja kinastelu kuuluvat siihen joukkoon asioita, joihin ei yleensä kannata puuttua. Jos lasten välit eivät ole kovin myrkyttyneet - esim. vanhempien suorittaman jatkuvan vertailun tai epäoikeudenmukaisen suosimisen takia (joka hoituu sillä, että vanhemmat osoittavat yksilöllistä rakkautta ja huomiota jokaiselle lapselle: esim. "Sinä olet ainoa Pekkani, Tarjani, Paavoni... - maailmassa ei ole toista samanlaista) - hoituvat nämä riidat useimmiten pelkästään siten, ettei niihin kiinnitetä mitään huomiota.

   Lasten riitelyä ylläpitää useimmiten juuri vanhempien huomio. Nämä kiistat käydään pääasiassa huomion takia, ja siksi toinen lapsista - usein näennäisesti heikompi - voi härnätä toista vain, jotta saisi vanhemmat sekaantumaan asiaan. Sen sijaan, jos vanhemmat eivät ole paikalla ja lapset ovat kahdestaan, saattavat lapset leikkiä aivan hiljaa ja sovussa, ilman että mitään kiistoja esiintyy. Se jos mikä osoittaa riitojen johtuvan vain huomion tavoittelusta silloin, kun vanhemmat ovat paikalla.

   Paras tapa näissä kiistoissa on se, että pysyttelee niiden ulkopuolella. Jos lapset tulevat kantelemaan toisistaan, voivat vanhemmat kyllä kuunnella lastensa kantoja asioista, mutta kehottaa heitä itse hoitamaan kiistansa, koska onhan kysymys heidän välisestä ongelmastaan - usein jo pienetkin lapset kykenevät siihen.

   Jos tilanne meinaa muuttua väkivaltaiseksi, voivat vanhemmat käskeä lapsia poistumaan omiin huoneisiinsa tai määrätä kummallekin jonkin seurauksen, mutta silloinkaan vanhempien ei kannata asettua tuomariksi tai kysellä kuka aloitti riidan ja kuka oli syyllinen, koska tämä ei johda mihinkään. Ainut keino ratkaista tämä asia on se, että vanhempi pysyy täysin kiistojen ulkopuolella ja kehottaa lapsia itse ratkaisemaan riitansa, vaikka nämä tulisivat valittamaan toisistaan:

 

Asioihin sekaantumisemme perustuu kahteen väärään olettamukseen. Ensiksikin siihen ajatukseen, että toinen lapsi on syytön. Näennäisesti hiljainen, heikko, viaton lapsi on tavallisesti viekkaasti ärsyttänyt isompaansa. Eräässä vanhemmille järjestetyssä seminaarissa kolmetoistavuotiaan pojan ja kymmenvuotiaan tytön äiti kysyi, luulinko hänen poikansa yrittävän herättää huomiota kiusaamalla jatkuvasti sisartaan. "Aivan varmasti", sanoin. "Mitähän tyttärenne sitten mahtaa tehdä saadakseen pojan suuttumaan?" "Ei yhtään mitään", äiti vastasi. "Kati on oikea enkeli." Minun on jokseenkin vaikea uskoa kenenkään kymmenvuotiaan olevan enkeli, joten vastasin: "Älkäähän nyt, ei kai hän niin täydellinen ole!" "Kyllä hän on", äiti totesi. "Hän istuu vieressäni sohvalla, ja Vesa tulee ja lyö häntä ilman mitään syytä." Koska huomasin "viattoman" Katin huomiontavoittelumenetelmät, vastasin: "Mistä syystä tyttärenne istuu teidän vieressänne?" Äiti vastasi: "Koska meillä on niin hyvät välit." Yhtäkkiä äiti tajusi. Huoneessa oli hiirenhiljaista. Lopulta hän sanoi: "Huomaan sen nyt. Vesa tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja kaipaa huomiota. Kati saa huomiota olemalla kiltti, joten Vesan on hankittava sitä olemalla tuhma."

   Sama äiti alkoi nähdä tyttärensä muunkin "viattoman" käytöksen läpi. Kun Vesa suututti äitiä, Kati totesi: "Jätä äiti rauhaan. Sinä sitten olet hoopo! Aina sinä hermostutat äitiä!" Myöhemmin äiti kertoi minulle: "Tyttö sumutti kaikkia, koska hän joka tilanteessa asettui minun puolelleni. Ajattelin aina, että hän on harvinaisen kiltti lapsi, ja että on sääli, ettei Vesa ole yhtä hyvätapainen. Nyt käsitän, että tyttö teki juuri sitä, mikä raivostuttaa kolmetoistavuotiasta. Kuka haluaisi kuulla kymmenvuotiaalta sisareltaan, mikä sopii ja mikä ei?"

   Tämä perheriita osoittaa, miten vaikeaa syyllisen löytäminen on. "Pata kattilaa soimaa - musta kylki kummallakin." Jos toinen lapsi olisi todella syytön käsirysyjä syntyisi hyvin harvoin. (17)

 

Reagoi myös myönteiseen käytökseen ja edistymiseen! Kun haluamme lasten käytöksen muuttuvan, on tavallista, että yritämme muuttaa sitä puuttumalla huonoon käytökseen ja antamalla siitä kielteistä palautetta. Reagoimme vasta sitten, kun on tapahtunut jotain negatiivista, ja kun lapsi on ollut hankala ja huonokäytöksinen. Silloin me heti huomaamme lapsen, kiinnitämme häneen huomiota ja ehkä sanomme, miten hankala ja tottelematon tämä on.

   Kuitenkin on parempikin tapa ohjata lasten elämää ja vaikuttaa siihen: vanhempien tulee vähentää turhan kritiikin määrää ja alettava reagoida myönteisiinkin asioihin ja edistymiseen sekä antamaan niistä myönteistä palautetta. On monia asioita, joihin vanhemmat voivat reagoida ja joista kiittää lasta. Varsinkin jos lapsi tai nuori on tehnyt jotain positiivista tai edistyy jossakin, kannattaa siihen toisinaan kiinnittää huomiota - "Minä iloitsen siitä, että sinä teit..." - ja vähentää samalla kielteisen palautteen määrää.

   Seuraavantyyppiset asiat ovat sellaisia, joihin kannattaa reagoida. Niistä kannattaa antaa myönteistä palautetta ja vähentää samalla turhan kritiikin määrää. Aina palkinnon ei tarvitse olla sanallinen. Joskus se voi olla myös yllätyslahja, lupa valvoa tunnin pitempään, lapsen herkkujälkiruoka tai jokin muu lapselle mieluinen asia. Nekin voivat toimia myönteisenä palautteena.

 

• Jos havaittavissa edistymistä tai pieniäkin muutoksia.

- Jos lapsi on käyttäytynyt reilusti toista kohtaan tai toiminut oikein.

• Jos on tultu ajoissa kotiin, ruokapöytään...

• Jos on havaittavissa edistymistä huoneen siisteydessä tai jos jäljet on siivottu.

• Kun lapsi opettelee uutta käytöstä ja on havaittavissa edistymistä; esim. pukeutuminen ja syöminen ilman apua.

• Vaivannäön, osallistumisen sekä myös yrityksen arvostaminen.

• Asiat, joita vanhempi itse arvostaa: "Minusta on mukavaa, että osaat leikkiä omin päin".

 

Kun vanhemmat lisäävät myönteisen palautteen määrää sekä vähentävät samalla negatiivista, on siitä yleensä kahtalainen etu: se vahvistaa lapsen itsetuntoa paremmin kuin kritiikki sekä lisää positiivisen käytöksen määrää. Seuraava lainaus on esimerkki siitä, mitä positiivinen palaute voi parhaimmillaan saada aikaan:

 

Kenties Janen piti koulussa joutua pahaan pulaan voidakseen koetella meitä. Kun hän huomasi meidän rakastavan häntä kaikesta huolimatta ja olevan valmiita seisomaan hänen rinnallaan, hän rentoutui ja hänen käyttäytymisongelmansa lakkasivat. Siitä huolimatta huomasin hänen karkeutensa ja kotitöistä pinnaamisensa saavan minut niin vihaiseksi, etten halunnut edes rukoilla hänen puolestaan. Kun kerroin Herralle tästä, hän sanoi: "Älä sitten enää rukoile hänen puolestaan, ylistä vain minua hänestä." Aluksi se oli kaikkea muuta kuin helppoa, sen voin vakuuttaa, mutta sen jo sujuessa helpommin Jumala osoitti minulle, että kielteinen, arvosteleva asennoitumiseni häneen oli tuhoamassa suhteemme.

   "Mutta Herra", sanoin, "kun aina löytyy jotakin, mihin voi suhtautua vain kielteisesti tai arvostellen."

   "Voit kiittää minua, joten kiitä nyt häntäkin", hän vastasi. No, se oli vielä vaikeampaa, mutta liioitellessani kiitoksiani ja suorastaan hukuttaessani hänet huomionosoituksiini aina kun hän teki jotakin mikä oli edes vähän avuksi, hänestä tuli paljon vastaanottavaisempi. Muut lapset näyttivät melkoisen loukkaantuneilta kaikesta epätavallisesta tohinasta hänen ympärillään muistuttaen minua tuhlaajapojan vanhemmasta veljestä. Sillä välin Jane kukoisti tästä rohkaisusta, ja hänestä on kehittynyt suorastaan upea kokki ja todellinen apu ja ilo meille, ja välimme ovat läheisemmät nyt kuin koskaan aiemmin. (18)

 

Seurausten käyttäminen. Seurausten määrääminen huonosta käytöksestä voi olla yksi tapa vaikuttaa lasten elämään ja ohjata heidän käytöstään. Jos on esiintynyt huonoa käytöstä ja lapsi on toiminut sopimattomasti, voi vanhempi antaa lapsen kokea siitä negatiivisia seurauksia, jotka saattavat vähentää hänen haluaan käyttäytyä samalla tavalla. Tavallisimmin se voi tapahtua ns. loogisten seurausten ja vitsan käytön muodossa. Katsomme molempia asioita erikseen:

 

Loogiset seuraukset. Kun lapsi käyttäytyy huonosti ja rikkoo sääntöjä, on yksi mahdollinen vaihtoehto, että vanhempi määrää säännön rikkomisesta jonkin sellaisen negatiivisen seurauksen, josta lapsi ei pidä, joka on epämieluisa hänelle ja jolla on jotain loogista yhteyttä itse tehtyyn rikkomukseen. Oli kyseessä mikä tahansa huono käytös, voi vanhempi siitä määrätä negatiivisen seurauksen, joka jollakin tavalla liittyy rikkomukseen ja on kohtuullinen lapsille.

   Tämä menetelmä perustuu siihen yleiseen havaintoon, että ihmisen käyttäytyminen määräytyy paljolti hänen käyttäytymisensä seurausten mukaan: jos seuraukset tehdystä teosta ovat positiivisia, taipumus tehdä samoin yleensä lisääntyy, mutta jos seuraukset ovat epämiellyttäviä, ei ihminen halua enää tehdä samoin. Hän päinvastoin yrittää välttää sen tekemistä, koska siitä ei ollut seurannut mitään positiivista.

   Kun tätä samaa sovelletaan lasten kasvatukseen, on vanhempien huolehdittava siitä, että hekin toisinaan sallivat lapsilleen negatiivisia seurauksia, jos nämä tekevät väärin ja ovat harkitusti rikkoneet sääntöjä. Heidän tulisi antaa jokin epämieluisa looginen seuraus siitä tahallisesta väärinteosta, johon lapsi on syyllistynyt. Yleensä se voi merkitä jonkin edun tai mukavuuden poisottamista tai sitten jonkin epämieluisan asian antamista - niiden kaikkien tulisi kuitenkin olla loogisessa yhteydessä itse tehtyyn rikkomukseen.

   Tavallisimmin tätä menetelmää, joka perustuu loogisuuteen, voidaan käyttää seuraavantyyppisissä tilanteissa:

 

• Jos lapsi käyttäytyy liian häiritsevästi, on liian äänekäs tai ei halua lopettaa, on loogista lähettää hänet jäähylle ja istuttaa nurkassa jonkun hetken ajan. Jos rikkomus tapahtuu sisällä, ulkona tai kaupassa, voi lapsen lähettää toiseen huoneeseen, sisälle tai jättää pois ostoksilta ensi kerralla. Silti pitäisi aina antaa valinnan mahdollisuus: "Voit jäädä, jos olet hiljaa".

 

• Jos nuori ei ole tullut sovittuun aikaan kotiin, yhden viikon kotiaresti voi olla sopiva vaihtoehto.

 

• Jos lapsi heittää lumipalloja talon seinään, vaikka se on kielletty ikkunoiden särkymistä peläten, voi parin päivän pakollinen sisälläolo sopia tilanteeseen.

 

• Jos lapsi ei ole tullut sovittuun syömäaikaan, on loogista, että hän saa ruokaa vasta seuraavalla perusaterialla.

 

• Mikäli lapsi ei syö ruokaa aterialla, ei hänelle tule tarjota ennen seuraavaa perusateriaa mitään välipaloja tai makeisia.

 

• Jos lapsi ei ole pessyt käsiään ennen ruokaa, ei häntä voi ottaa samaan ruokapöytään.

 

• Jos lapsi ei pese hampaitaan, olisi syytä lopettaa makeisten antaminen, koska sokeri tuhoaa hampaat.

 

• Jos lapset häiritsevät melullaan autolla ajoa, voi vanhempi ajaa tien sivuun ja olla siinä, kunnes rauha on palannut.

 

• Jos lapsi on jättänyt tavaransa asiattomiin paikkoihin eikä kerää niitä, voi vanhempi korjata tavarat lukolliseen laatikkoon ja antaa ne vasta sitten, kun lapsi esim. viidentoista minuutin ajan auttaa äitiään työssä.

 

• Tilanteessa, jossa lapsi on laiminlyönyt tehtäviään, voi olla syytä rajoittaa joitakin etuisuuksia kuten syöminen (vrt. 2 Tess 3:10,11) tai ulos leikkimään meno, kunnes työt on tehty. Mikäli lapsi ei myöskään pidä huonetta siistinä tai vie roskia ulos, voidaan hänet sulkea pois samasta ruokapöydästä.

 

• Mikäli lapsi ei suostu menemään kouluun laiskuutensa takia, voidaan häneltä kieltää tietokoneen ja tv:n käyttö, eikä hänelle tarvitse antaa ruokaa.

 

• Jos tapahtuu muita rikkomuksia, voi vanhempi antaa rajoituksia tai ottaa pois etuisuuksia niillä alueilla, joilla rikkomus on tapahtunut.

 

• Jos yksi lapsi käyttäytyy ryhmässä häiritsevästi, on joskus hyvä kohdella koko ryhmää samalla tavalla, eli määräämällä koko ryhmälle saman loogisen seurauksen. Siten, jos esiintyy epäsopua ja häiritsevää käytöstä, voidaan koko joukkoa pyytää poistumaan yhtä aikaa tai määrätä sille sama seuraus. Tämänkaltainen toiminta, jossa lapsia kohdellaan ryhmänä, poistaa henkilökohtaisen huomiontavoittelun ja kilpailun lasten väliltä sekä lopettaa usein tehokkaasti häiritsevää käytöstä.

 

• Loogista vaihtoehtoa voidaan soveltaa myös viikkorahaan ja lasten suorittamiin töihin ja velvollisuuksiin kodissa. Jos vanhemmat laativat yhdessä lastensa kanssa - on hyvä ottaa lapset suunnitteluun mukaan - listan kodissa suoritettavista töistä (sen voi kiinnittää esim. seinälle), niin voidaan sopia siitä, että vanhempi vähentää viikkorahasta aina tietyn summan yhden laiminlyönnin takia. Jos laiminlyöntejä kuitenkin sattuu olemaan esim. kaksi tai useampia viikkoa kohden, voi vanhempi silloin velottaa koko viikkorahan.

   Tehtäviä, joihin lapset voivat osallistua, on kodeissa useita. Jo 3-4-vuotiaat voivat kerätä leluja ja tavaroita lattialta. Vähän sitä vanhemmat voivat siivota huoneensa, sijata vuoteensa, kattaa pöydän, tyhjentää roskakoreja... Muita tehtäviä, joita voi tulla iän myötä, voivat olla tiskivuorot, ruuanlaitto, imurointi, siivous, vaatteiden pesu, nuorempien sisarusten vartiointi, puutarhatyöt, auton pesu sekä monet muut asiat. Joistakin erikoisemmista töistä, jotka eivät kuulu normaalivelvollisuuksiin, vanhemmat voivat maksaa ylimääräistä.

 

Rakkaus ja kurinpito. Toinen mahdollinen malli seurauksien käytössä on vitsan käyttö. Se ei aina ole loogisessa yhteydessä tehtyyn rikkomukseen, mutta sen käyttö kuitenkin perustuu samaan periaatteeseen: tottelemattomasta käytöksestä ja harkitusta säännön rikkomisesta on huonoja seurauksia, joiden tarkoitus on estää vääriä tekoja toistumasta.

   Valitettavasti tämä menetelmä on joutunut huonoon huutoon länsimaissa, koska se on usein yhdistetty lasten pahoinpitelyyn, jonka kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Onpa saatettu asettaa vastakkain rakkaus ja kurinpito, eikä ole ymmärretty, että ne ovat saman asian eri puolia ja täydentävät toisiaan. Usein lapsi itsekin voi kokea, että jos kodissa kukaan ei valvo ja välitä hänen tekemisistään, ei hänestäkään silloin välitetä - hän voi kokea sen hylkäämisenä.

   Vitsan käyttö voi siis joissakin tilanteissa olla yksi hyvä menetelmä - ainahan sitä ei edes tarvita; joidenkin lasten kohdalla ei kenties koskaan. Jos ottaa huomioon sen rajoitukset (ei alle 1- eikä yleensä yli 10-vuotiaille, sen pitäisi tapahtua mahdollisimman pian itse rikkomuksesta, vain lapsen takamus on hyvä paikka ja eikä se saa vahingoittaa - paitsi sen on hyvä tuottaa edes vähän kipua, jotta sillä olisi jotain merkitystä), se voi hyvinkin ohjata hankalasti käyttäytyvää lasta parempaan suuntaan ja auttaa häntä hylkäämään huonon käytöksen. Arvo Ylppö, edesmennyt arkkiatri ja lastenhoidon uranuurtaja Suomessa, on todennut sen merkityksestä seuraavasti:

 

Lapsen kasvatuksessa on tietyllä ankaruudellakin merkityksensä. On lapsia joihin täytyy saada pieni pelko ja kunnioitus kasvattajaa kohtaan. Ei sen tarvitse olla sen kummempi kuin autoilijalla liikenteessä poliisia tai lappuliisaa kohtaan. Kun on muutamia sakkoja saanut, se opettaa vähän pelkäämään.

   Tässä maassa ei taida olla yhtään psykologia tai lapsipsykiatria, joka nykyisin uskaltaisi sanoa, että vanhempien täytyy antaa lapselle joskus vähän selkäänkin. Minä uskallan näin sanoa.

   Tarkoitan tällä sitä, että jos lapsi tahallaan ja uusiutuvasti tekee pahaa vastoin kieltoja, on vanhempien käytettävä tiukkaa kieltä, jopa annettava pieni läimäyskin. Vaikka kaikki tällainen katsotaankin nyt täysin sopimattomaksi, luulen kuitenkin tuntevani sen verran lapsen olemusta, että uskon tämänkin menettelyn joskus olevan tarpeen. (19)

 

Seuraava esimerkki osoittaa, mihin tämä menetelmä voi parhaimmillaan johtaa, jos vanhempien ja lasten välisen suhteen muut edellytykset ovat kunnossa. Se voi nopeasti vähentää hankalaa käytöstä tai poistaa sen jopa kokonaan:

 

   Anne oli heidän yhdeksänvuotias tyttärensä. Hän oli ollut erityisen hankalasti käsiteltävissä jo hieman yli vuoden ajan. He olivat yrittäneet kaikkia mahdollisia tapoja hänen taltuttamisekseen, mutta mikään ei ollut auttanut.

   "Kun sitten aloitte puhua ruumiillisesta kurituksesta, emme tienneet mitä olisimme ajatelleet. Me emme olleet käyttäneet sitä koskaan. Mutta kun mikään muu ei auttanut, niin me päätimme kokeilla sitä."

   "Ensin me kerroimme heille mistä oli kysymys", Priscilla täydensi.

   "Niin, me kerroimme heille, että emme olleet toimineet heidän vanhempinaan oikealla tavalla, ja että tästä lähtien me aioimme tehdä niin kuin Raamattu sanoo. Selitimme heille, mitä me heiltä odotimme, ja jos he kapinoisivat tai eivät tottelisi, tulisi selkäsauna."

   "No, Annella se meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Me olimme yrittäneet hänen kanssaan jo neljääkymmentäyhdeksää lähestymistapaa ja hänelle tämä oli sitten vain 'numero 50'."

   "Kunnes Jerry käski hänen auttaa sisartaan päivällisastioiden pesemisessä", Priscilla sanoi.

   "Niin. Minä panin hänet työhön, ja kun se oli puoliksi tehty, hän otti ja lähti ulos leikkimään ystävänsä kanssa. Minä hain hänet takaisin, vein hänet omaan huoneeseensa, ja annoin hänelle isän kädestä."

   Priscillan silmät suorastaan sädehtivät hänen palauttaessaan mieleensä tuon tapauksen. "Tiedättekö, pastori, meidän ja Annen välillä on nyt ollut enemmän rakkautta näiden kuuden päivän aikana kuin meillä oli aikaisemmin kuuteen kuukauteen. Sitä on ihan vaikea uskoa. Hän on aivan kuin eri tyttö." (20)

 

Vaikka vitsan käyttö voi olla yksi hyvä menetelmä kasvatuksessa, on senkin käytössä edellisten rajoitusten lisäksi muutamia seikkoja, jotka kannattaa huomioida. Jos emme ota niitä huomioon, emme silloin varmastikaan voi onnistua sen käytössä:

 

Vanhempien laiminlyönnit. Kuten aiemmin todettiin, ei lasten käyttäytymistä ole aina helppoa ymmärtää. Joskus heidän huono käytöksensä tai kiukuttelunsa voi olla vain oire jostain muusta; se voi olla oire siitä, että vanhemmat itse ovat jollakin tavoin laiminlyöneet heitä. Ehkäpä vanhemmat eivät ole antaneet aikaa ja olleet kiinnostuneita lapsistaan, tai ehkä he ovat olleet muulla tavalla kiireisiä ja välinpitämättömiä, joka sitten on johtanut oireiluun ja huonoon käytökseen.

   On siksi hyvä ymmärtää, ettei tällaista asetelmaa voida ratkaista kurinpitoa lisäämällä. Se ei sillä hoidu, vaan voi jopa pahentaa asiaa ja lapset saattavat muuttua hankalammiksi. Sen sijaan parempi ja ainoa kunnollinen tapa kyseisessä tilanteessa on se, että vanhempi itse muuttuu ja alkaa korjata laiminlyöntejään. Hänen tulee itse pyrkiä siihen, että kiinnittää enemmän huomiota lapsiinsa, antaa heille aikaa ja huomiota sekä yrittää kuunnella heitä. Jos näin todella tapahtuu, voidaan olettaa, että useat käytösongelmat katoavat saman tien, eikä silloin tarvita enää muita menetelmiä ongelman poistamiseksi.

 

Vahinko, lapsellisuus tai jos lapsi on aidosti pahoillaan. Toinen asia kurinpidossa on, ettei sitä saisi käyttää silloin, kun kyseessä on vahinko, lapsellisuus tai jos lapsi on aidosti pahoillaan. Jos vanhemmat rankaisevat lasta tämäntyyppisissä tilanteissa tai epäoikeudenmukaisesti, liian ankarasti suhteessa rikkomuksen laatuun ja harjoittavat muutenkin kohtuuttoman kovaa kuria, aiheuttavat he sillä vain vahinkoa, lannistavat lasta ja saavat hänet vihaan ja kapinaan vanhempiaan kohtaan. On mahdollista, että vanhemmat kiihottavat lapsensa vihaan ja sitten rankaisevat heitä samasta vihasta, jonka ovat itse aiheuttaneet! Tämä on mahdollista, jos vanhemmat toimivat epäoikeudenmukaisesti tai eivät huomioi lapsiaan:

 

- (Kol 3:21) Isät, älkää kiihoittako lapsianne, etteivät he kävisi aroiksi.

 

- (Ef 6:4) Ja te isät, älkää kiihoittako lapsianne vihaan, vaan kasvattakaa heitä Herran kurissa ja nuhteessa.

 

Jos vanhempi purkaa omaa suuttumustaan. Kolmas huono malli kurinpidossa on se, että vanhempi purkaa siinä omaa suuttumustaan ja toimii kiihtyneessä tilassa. Jos vanhempi toimii kostaakseen lapsilleen ja rangaistakseen näitä - "Kyllä minä näytän hänelle" - aiheuttaa hän sillä vain vahinkoa. Se ei saa aikaan mitään positiivista, koska hänen oma vihansa yleensä herättää lapsissakin samanlaisia negatiivisia tunteita - tunteita, jotka yleensä vain lisäävät huonoa käytöstä ja pitävät yllä huonoa kierrettä.

   Ainut oikea tapa toimia kyseisessä tilanteessa on se, että vanhemmat ovat vapaat omasta vihastaan. Kurinpitoa eivät saisi koskaan ohjata vanhemman omat tunteet - milloin hän sattuu olemaan suutuksissaan - vaan lapsen huono käytös. Jos kurinpito pohjautuu tähän periaatteeseen, tapahtuu se vain silloin oikealla tavalla. On tärkeää erottaa lapsi - jota rakastetaan joka hetki - ja hänen käytöksensä toisistaan:

 

Vanhempien on päästävä vapaaksi valheellisista syyllisyydentunteista lastensa kurittamisen suhteen. Meidän perheemme ilmapiiri muuttui hetkessä kun tajusimme yhden asian: Jumala edellyttää, että annatte selkään lapsillenne kun he kapinoivat tai ovat tottelemattomia. Minulle selvisi, että antaessani lapsille selkään olin yrittänyt saada heitä mukautumaan omaan tahtooni. Sen vuoksi olin ollut epäjohdonmukainen, kaunainen ja olin käyttänyt selkäsaunaa vasta viimeisenä keinona. Kun tajusin, että Jumalan sana määrittelee, milloin selkäsauna on tarpeen - ei oma vihastukseni - opin lähestymään asiaa aivan eri hengessä. Enää ei ollut vallitsevana vihastuminen lasta kohtaan vaan kuuliaisuus Jumalalle. Koko ilmapiiri muuttui välittömästi - ja lapset tiedostivat sen heti. Selkäsaunat olivat varmempia, lujempia - ja niitä oli harvemmin... Tästä kasvoi uusi rakkauden tunne, joka ei vallannut vain kuuliaisuuden ja kurinpidon aluetta vaan levisi perheemme elämän jokaiseen sopukkaan. (21)

 

Muut vaihtoehdot. Kun huonoa käytöstä esiintyy, on useitakin tapoja, joilla vanhempi voi puuttua siihen, ja joista vitsan käyttö on vain yksi vaihtoehto. Katsomme seuraavassa kuin yhteenvetona ja kertauksena tavallisimpia tapoja, joita vanhempi voi käyttää, mikäli huonoa käytöstä esiintyy. Jotkut näistä tavoista ovat ennaltaehkäiseviä, toisia voidaan käyttää vasta huonon käytöksen jälkeen; lisäksi jotkut tavat soveltuvat paremmin vain tiettyihin erityistilanteisiin. Vanhemman tulee itse miettiä, mikä tapa on kussakin tilanteessa paras vaihtoehto:

 

1. Jos pelkkä katse tai keskustelu lapsen kanssa riittää, on kurinpitokin silloin tarpeeton. Usein enempää ei tarvita käytöksen korjaamiseksi.

 

2. Joissakin tilanteissa ei ole syytä puuttua ollenkaan asiaan. Tähän kuuluvat sellaiset huonot käytösmuodot, joita ylläpitää vanhempien huomio.

 

3. Jos vanhemmat ovat laiminlyöneet lapsiaan, voi hyväksynnän ja myönteisten tunteiden osoittaminen poistaa huonon käytöksen. Tämä on usein paras tapa ennaltaehkäisemään huonoa käytöstä.

 

4. Jotkut tilanteet voivat ratketa siten, että vanhempi tiedottaa miltä hänestä itsestään tuntuu eli käyttää minä-sanomia sinä-sanomien eli syytösten sijaan. Hän ei hyökkää lapsen persoonaa ja käytöstä vastaan, vaan kertoo asiat omalta kannaltaan - "nyt minua harmittaa, koska..." - ja miksi hän kokee niin.

 

5. Jos lapsella on voimakkaita tunteita - kiukku (myös vanhempaa kohtaan), itku ja kyyneleet, murjottaminen, voimakas pelko ym. - on yksi vaihtoehto se, ettei vanhempi yritä kieltää ja tukahduttaa näitä tunteita, vaan että hän asettuu toisen asemaan. Lapset kaipaavat sitä, että joku ymmärtää, miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä. Jos vanhempi pystyy asettumaan toisen asemaan - näinkö tunnet, ymmärsinkö oikein... - poistuvat ja laimenevat kielteiset tunteet usein itsestään.

 

6. Se, että vanhempi etukäteen reagoi myönteiseenkin käytökseen ja joskus palkitsee sen, poistaa huonoa käytöstä. Tämä voi tapahtua sanallisessa muodossa tai sitten vanhempi voi joskus antaa jonkun yllätyslahjan.

 

7. Eräs tapa toimia on looginen vaihtoehto, jonkin negatiivisen seurauksen määrääminen huonosta käytöksestä. Seurauksella pitäisi olla selvä looginen yhteys tehtyyn rikkomukseen.

 

8. Vitsan käyttö voi joissakin tilanteissa olla hyvä vaihtoehto.

 

 

 

 

LUKU 3 - Lasten jumalasuhde

  

Kun ovat kyseessä hengelliset asiat, voi vanhempien toiveena olla se, että he saisivat myös lapsensa kiinnostumaan niistä. He saattavat voimakkaasti tahtoa lastensa tulevan osalliseksi hengellisestä elämästä ja pelastuksesta, mutta eivät aina tiedä, miten heidän tulisi toimia. He eivät käsitä, miten he saisivat välitetyksi samat asiat myös lapsilleen.

   Aiomme seuraavaksi käsitellä tätä aluetta. Aiomme käsitellä varsinkin sitä, mitä asioita vanhemman kannattaa välttää ja mihin hänen kannattaa pyrkiä, jos haluaa saada lapsensa kiinnostumaan hengellisistä asioista. Nämä kaikki seikat, joita luettelemme, ovat tärkeitä siksi, ettei lapsi myöhemmin kääntäisi selkäänsä Jumalalle.

 

Esimerkin vaikutus on yksi suurimpia tekijöitä siihen, kiinnostuvatko lapset hengellisestä elämästä vai eivät. Yksi teko puhuu usein enemmän kuin tuhat sanaa, ja jos vanhempi itse ei noudata oikeita periaatteita omassa elämässään tai osoittaa huonoa esimerkkiä - on epärehellinen, ei rakasta puolisoaan lasten nähden, juoruaa toisten selän takana, rikkoo liikennesääntöjä tai viettää kaikki illat tv:n parissa - on epätodennäköistä, että lapsetkaan myöhemmin antaisivat arvoa oikeille periaatteille ja hengelliselle elämälle. He päinvastoin voivat kääntää selkänsä sille, jos näkevät vanhempien välinpitämättömän asenteen tai jopa tekopyhyyden.

   Toisaalta jos vanhemmat osoittavat hyvää esimerkkiä - mm. arvostavat muita ihmisiä sekä haluavat rukoilla näiden puolesta - voi se vaikuttaa lapsiin positiivisella tavalla. Se tehoaa heihin varmasti paremmin kuin mitkään kehotukset ja neuvot yksinään.

 

Vältä lakihenkisyyttä! Joskus vanhemmilla voi olla väärä käsitys kristillisyydestä. He saattavat pitää sitä sääntökokoelmana ja saattavat siksi esittää hengellisiä vaatimuksia - "sinun pitää, sinun täytyy" - itselleen mutta myös lapsilleen (Vrt Jes 28:12,13). He saattavat pitää Jumalan rakkautta ehdollisena ja ajatella sen riippuvan siitä, miten hyvin he ovat elämässään onnistuneet.

   Jumalan rakkaus ei kuitenkaan ole koskaan ehdollinen, vaan ehdoton. Hän on Jeesuksen kautta rakastava Isä silloinkin, kun lankeamme emmekä ole täydellisiä. Samoin me pelastumme yksinomaan Jumalan armosta ja olemme senkin jälkeen koko ajan Jumalan armossa. Itse asiassa koko evankeliumin ydin on siinä, että saamme rakkautta, jota meidän ei tarvitse ansaita - se tulee Jeesuksen Kristuksen kautta.

   Niinpä lasten kasvatuksessakin on hyvä pitäytyä Jumalan rakkaudessa, armossa ja huolenpidossa eikä vaatimuksissa, jotka on jo Jeesuksen kautta täytetty. Meidän on enemmän keskityttävä Jumalan lunastavaan ja armahtavaan puoleen eikä synteihin ja virheisiin, koska vain silloin pysymme oikeilla linjoilla:

 

Moni äiti antaa lapselleen väärän ja harhaanjohtavan kuvan Jumalasta. Useasti olen kuullut vanhempien sanovan lapselle: "Jumala rakastaa sinua, jos olet kiltti, mutta jos olet häijy, niin hän ei rakasta sinua." Sellainen opetus on väärä. Jumala rakastaa lasta aina. Havaitsemme, että lapsi, joka kasvaessaan saa tuollaisen väärän käsityksen Jumalasta, joutuu, kun on tullut mieheksi, jolla on vaikeita kiusauksia ja taipumuksia, pitämään tätä todistuksena siitä, että Jumala vihaa häntä. Siksi että Jumala syntistä rakastaa, ei hän ole välinpitämätön hänen pahoista teistänsä. (22)

 

Kunnioita lastesi mielipiteitä! Edellä puhuttiin jo siitä, että vanhempien tulee kunnioittaa lastensa mielipiteitä ja näkemyksiä, vaikka ne poikkeaisivatkin heidän omistaan tai eivät miellyttäisi heitä. Tavallisesti mitä kunnioittavammin suhtaudumme lasten ja nuorten mielipiteisiin, sitä kunnioittavammin hekin suhtautuvat meidän näkemyksiimme. He eivät niin herkästi hylkää meille tärkeitä asioita, jos pystymme arvostamaan heidän näkökantojaan.

   Toisaalta jos vanhempi tuomitsee lastensa näkemykset, heidän kaverinsa tai kiinnittää kohtuuttoman suuren huomion pikkuasioihin - tukkamuoti, pukeutuminen... - johtaa tämä usein päinvastaiseen ja että lapset kääntävät vanhemmille selkänsä. Näin tapahtuu helposti, mikäli emme osaa pysyä rauhallisina kyseisissä tilanteissa.

 

Varaa aikaa lapselle! Se että vanhempi varaa aikaa ja jakamatonta huomiota lapsilleen, on yksi tärkeä osa-alue. Se voi merkitä sitä, että vanhempi varaa aikaa leikkimiseen lasten kanssa, ottaa nämä mukaan omiin toimintoihinsa tai sitten sitä, että vanhempi kuuntelee keskittyneesti, kun lapsella on jotakin kerrottavaa ja kysyttävää.

   Päämääränä tällaisessa vanhempien toiminnassa pitäisi olla se, että lapsi kokisi olevansa varauksetta rakastettu ja hyväksytty. Jos hän näin kokee ja jos vanhempien ja lapsen välinen suhde on muutenkin hyvä, omaksuu lapsi paljon todennäköisemmin vanhempien tarjoamat mallit ja arvot.

 

Pyydä anteeksi! Yksi huono piirre monilla vanhemmilla on, että he eivät koskaan näe omia virheitään. He saattavat esiintyä täydellisinä ja tuomita muita, mutta eivät kuitenkaan huomaa malkaa omassa silmässään, vaikka heidän lapsensakin pystyvät sen näkemään. Lisäksi nämä vanhemmat saattavat pelätä tunnustaa virheitään ja pyytää anteeksi, koska pelkäävät menettävänsä viimeisenkin kunnioituksen ja arvostuksen itseään kohtaan.

   Asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Jos vanhempi puolustelee itseään ja esiintyy täydellisenä, vaikka ei sitä ole, on se yksi parhaista tavoista menettää arvovaltaa ja lasten kunnioitusta. Lapset tietävät varsin hyvin virheemme, ja jos kaikesta huolimatta esiinnymme täydellisinä, olemme silloin teeskentelijöitä heidän edessään.

   Asia muuttuu heti toiseksi, jos vanhemmat nöyrtyvät ja pyytävät lapsiltaan anteeksi - esim. kiivastumista tai jos on kohdellut lapsia väärin. Juuri tämä voittaa heidät paremmin puolelleen kuin mikään muu. Silloin kun emme yritä teeskennellä jotain sellaista, mitä emme ole, vaan myönnämme aidosti virheemme ja miten kamppailemme niiden kanssa, arvostavat lapset tällaista rehellisyyttä. He ottavat paljon herkemmin vastaan muutkin asiat, jotka ovat meille tärkeitä.

 

 

Viittaukset:

 

1. Ross Campbell: Rakkaudesta lapseen, s. 37

2. Kesler Jay: Avaimet käteen, s.87-88.

3. Rob Parsons: Tahdon rakastaa, kaikesta huolimatta, s.60-61.

4. Ross Campbell: Rakkaudesta lapseen, s. 48-49.

5. Adele Faber / Elaine Mazlish: Meillä on mukavaa, s. 53, 54

6. Thomas Gordon: Viisaat vanhemmat, s. 91,92

7. Keijo Tahkokallio: Myönteinen ajattelu lasten kasvatuksessa, s. 137

8. Rob Parsons: Kuudenkymmenen minuutin isä, s. 61

9. Irene Kristeri: Haavoittunut vanhemmuus, s. 50

10. Adele Faber / Elaine Mazlish: Meillä on mukavaa, s. 123, 124

11. Thomas Gordon: Viisaat vanhemmat kertovat, s. 131,132

12. Thomas Gordon: Viisaat vanhemmat kertovat, s. 132

13. Paul W. Robinson: Kenen käsissä perheen ohjat, s. 141,142

14. James Dobson: Rakastava kuri, s. 55,56

15. Paul W. Robinson: Kenen käsissä perheen ohjat, s. 140

16. Bruce Narramore: Mainio, mahdoton lapseni, s.156

17. Bruce Narramore: Mainio, mahdoton lapseni, s. 162,163

18. Jennifer Rees Larcombe: Minä en parantunut, s.143-144.

19. Kasvatusviisauden kirja, koonnut Janne Tarmio, s. 93

20. Larry ja Nordis Christenson: Kristitty koti, s.103-104.

21. Larry Christenson: Kristitty perhe, s.139-140.

22. D.L. Moody.: Kristinuskon rikkaus, s.88-89.