LUKU
2 -
Jos esiintyy käytösongelmia
Kun lähdetään pohtimaan
sitä, miten puuttua lasten huonoon käytökseen, on hyvä vielä todeta, että
käytösongelmien syy on usein vanhemmissa; siinä, että he eivät ole täyttäneet
lasten jokapäiväisiä tunne-elämän tarpeita tai siinä, että he ehkä ovat
vahvistaneet näiden kielteisiä rooleja.
Sentähden on hyvä ymmärtää, että jos lasten käytöshäiriöt
johtuvat täyttymättömistä tunne-elämän tarpeista, korjaantuu asia parhaiten
siten, että vanhemmat itse muuttuvat ja alkavat osoittaa lapsia kohtaan enemmän
myönteisiä tunteita, jotka tähän mennessä ovat jääneet vähiin - pelkästään näin
katoaa moni hankala käytösongelma.
Mutta entä ne tilanteet, joissa lapset kokevat olevansa
rakastettuja, hyväksyttyjä, tunne-elämän tarpeet täytettyinä ja silti tekevät
väärin - miten silloin tulee menetellä? Tulevilla riveillä yritämme löytää
vastauksia tähän.
KESKUSTELUN MERKITYS. Eräs tapa, miten voidaan hoitaa käytösongelmia, on yksinkertaisesti
keskustelu lasten kanssa. Oikeanlaatuinen keskustelu, jossa arvostetaan lapsia,
on yksi parhaista tavoista ehkäistä huonoa käytöstä. Sitä on hyvä käyttää
silloinkin, kun jo esiintyy käytöksessä ongelmia. Katsomme allaolevilla
riveillä, mitä asioita kannattaa ottaa huomioon, jos halutaan päästä
oikeanlaatuiseen ja rakentavaan keskusteluun lasten kanssa.
Kunnioita lasten
näkemyksiä! Ensimmäinen huomioitava
piirre on, että kunnioitamme lasten näkemyksiä ja mielipiteitä, vaikka ne
poikkeaisivatkin omistamme tai eivät miellyttäisi meitä. Mitä paremmin pystymme
hyväksymään lasten ja nuorten erilaisia näkemyksiä emmekä kiihdy niistä, sitä
paremmin hekin arvostavat näkemyksiämme - he eivät silloin niin herkästi hylkää
meille tärkeitä asioita, jos edes vähän arvostamme heidän näkökantojaan.
Asian toinen puoli on, että jos olemme liian jyrkkiä,
tuomitsemme ja moitiskelemme lapsia sekä arvostelemme heidän ystäviään, on
tällä aina päinvastainen vaikutus. Se voi johtaa juuri siihen, mitä emme toivo:
lapset saattavat kääntää meille selkänsä ja ajautua asioihin, joita emme halua.
Niin tapahtuu melkein poikkeuksetta, jos vanhemmat ovat jyrkän erehtymättömiä.
Avainasia keskustelussa on se, että vanhemmat siirtyvät
arvostelemisesta ja tuomitsemisesta lasten ja nuorten arvostamiseen. Heidän ei
tarvitse pitää kaikesta siitä, mitä nämä sanovat ja tekevät, mutta ainakin he
voivat yrittää arvostaa näitä. Jos meillä on tällainen asenne lasten kanssa
keskustellessamme, ja jos myös kuuntelemalla yritämme päästä selville heidän
tarpeistaan, pääsemme todennäköisesti useista karikoista paljon helpommalla.
Anna lasten esittää
ratkaisuja! Kun vanhempien on hyvä
kunnioittaa lastensa näkemyksiä, on asian toinen puoli se, että he antavat
lastensa esittää ratkaisuja myös erilaisiin kodissa esiintyviin tilanteisiin (kotitöiden
jakaminen, ruoka-ajat, tietokoneen käyttö, lemmikkieläinten hoito, huoneitten
jakaminen sekä mitä erilaisimmat pulmat ja kiistat, joita kodissa voi esiintyä).
He voivat yhdessä lastensa kanssa miettiä ratkaisuja kaikenlaisiin kodissa
esiintyviin konflikteihin ja ongelmiin - ratkaisuja, joiden kautta sekä lapset
itse olisivat tyytyväisiä, mutta ettei vanhempienkaan tarvitsisi olla
pettyneitä. Tällaisiin ongelmanratkaisuihin ja keskusteluihin on syytä pyrkiä,
koska joskus se voi radikaalistikin vähentää ristiriitojen määrää kodissa.
Erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja voi kirjoittaa esim. paperille, joista sitten
yhdessä valitaan vaihtoehto, joka tyydyttää kaikkia.
Hyvin usein voidaan myös todeta, että jos vanhemmat eivät
koskaan keskustele lasten kanssa, kuuntele näiden käsityksiä ja antavat
pelkästään sanelupäätöksiä, johtaa tämä ennen pitkää siihen, että lasten on
hyvin vaikea totella vanhempiaan. Jos vanhempien ja lasten välinen suhde ei ole
ennestään lämmin eikä lapsia yleensä kuunnella, on heidän motivaationsa
tällaisessa tilanteessa todennäköisesti lähellä nollaa - heidän
yhteistyöhalunsa on vaikea nousta pelkillä sanelupäätöksillä.
Sensijaan asia muuttuu toisenlaiseksi heti, jos lapset saavat
itsekin esittää ratkaisuja pulmiin. Usein saatetaan nähdä, että jos lapset ja
nuoret saavat osallistua asioiden suunnittelun ja ratkaisuprosessiin, ovat he
silloin paljon motivoituneempia toteuttamaan syntyneitä ratkaisuja. He pitävät
siitä, että heihin luotetaan, että he saavat vastuuta, ja alkavat usein
muullakin tavalla ottamaan muita huomioon. Näin syntyneet ratkaisut ovat
tavallisesti myös pysyvämpiä, koska lapset ovat itsekin olleet mukana
päätöksenteossa.
Mitä tämä sitten sinun kannaltasi vanhempana merkitsee,
kannattaa sinun alkaa keskustella enemmän lastesi kanssa. Ota heidän kantansa
paremmin huomioon ja anna heidän myös olla apuna ratkaisujen löytämisessä.
Usein he ovat hyvin halukkaita muuttumaan, jos vanhemmat ensin osaavat arvostaa
heidän näkemyksiään.
REAGOI OIKEIN LAPSEN
KÄYTÖKSEEN! Kun lasten käytös
häiritsee tai ei miellytä meitä, on hyvin tavallista, että reagoimme siihen
haitallisilla tavoilla. Saatamme silloin esiintyä vihaisina, tiuskia, antaa
lapsille leimoja ja rooleja, esittää syytöksiä sekä toimia muutenkin väärillä
tavoilla. Emme tule aina edes ajatelleeksi, että toimintatapamme voisi olla
väärä tai että se olisi myöskään Jumalan tahdon vastainen, kuten seuraavat
jakeet osoittavat:
- (Ef 4:31) Kaikki
katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon
kaukana teistä.
- (Jaak 1:20) sillä
miehen viha ei tee sitä, mikä on oikein Jumalan edessä.
Mutta miten vanhempien
sitten kannattaa toimia, kun tarkoituksena on saada lapsi muuttamaan
senhetkistä käyttäytymistään? Mitä asioita heidän kannattaa välttää ja miten on
järkevää toimia, jos lasten käytös tuottaa ongelmia heille? Tähän yritämme
löytää vastauksen allaolevilla riveillä:
Vältä sinä-lauseita! Ensinnäkin kun vanhemmat puuttuvat lastensa
käytökseen, on heidän hyvä varoa lauseita, joissa esiintyy sinä-sana. Sillä
usein sinä-lauseet, kun ne lausutaan vihaisina, hyökkäävät lapsen persoonan
kimppuun. Ne koskettavat negatiivisesti hänen persoonaansa, koska niissä
tavallisesti esitetään syytöksiä ja myös leimoja ja rooleja, joita vanhemmat
antavat. Se voi ilmetä seuraavantyyppisinä vanhempien sanontoina:
- Kuinka sinä voit olla
noin ilkeä; mene heti huoneeseesi!
- Miksi sinun pitää
olla aina tuhma, etkö koskaan...
- Kyllä sinä sitten
olet mahdoton!
- Lopeta heti tuo häiritseminen!
- Sinä olet taas
myöhässä, mikset voinut tulla ajoissa kotiin?
- Sinä käyttäydyt kuin
pikku lapsi, kun...
- Sinä saisit
hävetä, kun...
- Ettekö te ikinä
opi siivoamaan jälkiänne!
- Älä ikinä tule
häiritsemään minua silloin, kun ompelen!
- Sinä saat luvan
olla hiljaa, tai muuten...
Mikä seuraus on sitten
edellisenkaltaisista sinä-lauseista, voimme ymmärtää, etteivät ne johda
mihinkään rakentavaan. Jos mukana on varsinkin kielteisiä leimoja, rooleja ja
huomautuksia lasten luonteesta, voivat ne helposti lannistaa lapsen, ja hän voi
kokea, ettei häntä arvosteta. Se voi johtaa myös siihen, että hän omaksuu
vanhempien antaman roolin ja leiman. Tämähän todettiin jo aiemmin.
Mutta sinä-lauseista voi olla myös toinen, lähes yhtä huono,
seuraus. Niiden ongelma voi olla siinä, etteivät ne synnytä yhteistyöhalua
lapsessa. Kun vanhempi lausuu sinä-viestejä, syytöksiä ja jatkuvia komentoja,
on lapsen motivaatio tällaisten lauseitten seurauksena varmasti vähäisempi kuin
jos vanhempi toimisi rakentavammilla kommunikaatiotavoilla. Se voi johtaa
siihen, että kun esitetään syytöksiä, niin siihenkin vastataan syytöksillä (Mikset
sinä... - et sinäkään...) eikä lapsi lopulta halua lainkaan kuunnella
vanhempiaan ja muuttaa käytöstään. Hänen motivaationsa pysyvään muutokseen on
todennäköisesti hyvin pieni, varsinkin jos vanhemmat eivät muutenkaan ole
välittäneet kuunnella ja antaa huomiota hänelle.
Esitä avunpyyntö! Kun edellisessä kappaleessa puhuttiin siitä, että sinä-viestit
voivat olla haitallisia, on sen ohella parempi tapa kommunikoida lapsille ja
puuttua heidän käytökseensä, joka vaivaa vanhempia. Sen sijasta, että vanhempi
hyökkäisi lapsen persoonan kimppuun, voi hän kertoa asiat omalta kannaltaan.
Vanhempi voi yksinkertaisesti kertoa, miltä hänestä tuntuu lapsen
häiritsevä käytös sekä selittää, miksi hän kokee niin (pitää tietysti
olla hyvä syy - lapset haluavat tietää, miksi heidän käytöksensä haittaa
vanhempien elämää). Kyseessä on tavallaan avunpyyntö, jossa vanhempi
tiedottaa ja kertoo tunteistaan (vanhempi voi olla väsynyt, kiireinen,
peloissaan, huolissaan, melu häiritsee häntä tai jokin muu asia harmittaa ja
ärsyttää häntä), joita lasten ja nuorten käytös hänessä herättää.
Huomioitavaa lisäksi on, että tämäntyyppisissä viesteissä, joissa vanhempi
kertoo tunteistaan ja mistä ne johtuvat, esiintyvät usein sanat
"minä" ja "minua"; ne siis poikkeavat sinä-viesteistä
siinä, että pronomini on vaihtunut toiseksi:
- Pelkään, että
kaadat ruukun, kun juokset niin lähellä sitä.
- Pelkään sinun
likaavan maton, kun käytät noita värejä.
- Olin hirveän peloissani
ja huolissani, kun tulit niin myöhään.
- Minua pelottaa ajaa
autoa, kun en pysty kunnolla keskittymään metelin takia.
- Minua kertakaikkiaan
harmittaa, kun sinä tuot aina hiekkaa mukana kengissäsi ja minä joudun
siivoamaan kaiken.
- Minä pelkään,
että vauva voi satuttaa itsensä, kun sinä kannat häntä reppuselässäsi.
- En jaksa potkia
palloa nyt, kun olen väsynyt.
- Minulla ei ole juuri
nyt mahdollisuutta leikkiä, kun minun täytyy valmistaa ruokaa.
- En pysty ompelemaan,
jos minut keskeytetään koko ajan.
- En pysty nukkumaan,
jos talossa pidetään kovaa melua.
- Minusta on todella
ikävää aina siivota teidän lelujanne keittiön lattialta, koska muuten en
pysty itse tekemään mitään.
- Minua aina
hermostuttaa kaupassa, kun te ette pysy aloillanne, niin että voisin itse
rauhassa tehdä ostoksia.
- Minua kertakaikkiaan
ärsyttää se, ettei kukaan tule ajoissa syömään silloin, kun ruoka on vielä
lämmintä.
Mikä sitten on etuna
minä-viestien käytöstä, niin voidaan mainita ainakin se, etteivät ne
varmastikaan herätä niin paljon vastarintaa kuin sinä-viestit ja syytökset.
Sillä kun vanhempi kertoo vain tunteistaan ja esittää tavallaan avunpyynnön
lapsille, ei se tunnu heistä läheskään niin uhkaavalta. Usein - ei välttämättä
aina - he ovat jopa halukkaita itse muuttamaan käytöstään, varsinkin jos he
ymmärtävät sen haittaavan toisia ja jos ymmärtävät miltä toisista tuntuu:
"Eräänä iltana
olin hyvin väsynyt ja Kaija oikutteli. Hän ei tahtonut mennä nukkumaan, itki
vain eikä mennyt edes pitkäkseen. Lopulta hän oli melkein hysteerinen. Kävin
alusta loppuun lävitse koko houkuttelu-pyytely-komentelu-listani. Aloitin
sanomalla: "Kuule Kaija kulta, nyt on nukkuma-aika, käypä nyt nukkumaan.
Käyhän pitkäksesi ja pane silmät kiinni, kyllä se uni tulee.' Hän vain itki ja
aloin tulla todella äkäiseksi. 'Kuule nyt sinä menet nukkumaan ja sillä siisti,
ei nyt enää leikitä!' Ääneni nousi ja viimein läimäytin häntä takamuksille ja
sanoin: 'Nyt sinä menet nukkumaan - minulle riittää jo!' Siitä ei ollut
apua. Hän itki yhä, minä olin epätoivoissani ja ihmettelin mitä minä nyt teen.
Sitten ajattelin: Yritetäänpä minä-sanomaa. Menin takaisin lastenhuoneeseen,
halasin Kaijaa, mutten ottanut pois sängystä. Sanoin: 'Isi ja minä emme saa
olla paljon yhdessä. Minä olen koko päivän melkein sinun kanssasi. Minä
tahtoisin olla vähän aikaa isin kanssa kahden kesken. Meidän pitää levätä
illalla ja jutella keskenämme. Ja joskus meistä on mukava mennä aikaisin nukkumaan.
Mutta me emme voi mennä nukkumaan jos sinä itket.' Kaija sanoi: 'En minä enää
äiti.' Ei muuta. Se tuntui uskomattomalta. Sen jälkeen hän ei ole itkenyt tai
raivonnut vaikkei saisikaan heti unta mentyään sänkyyn." (11)
"Eräänä iltana sanoit
että ruoka on valmis, mutta kukaan ei tullut. Annoit oikein hyvän minä-sanoman.
'Nyt minä olen tosi turhautunut. Olen tehnyt toista tuntia töitä, että saisin
meille oikein maittavan päivällisen, ja nyt pelkään että kaikki jäähtyy ja
menee pilalle.' Se sanoma meni perille. Minusta se kuulosti jotenkin niin
aidolta, ja se sai aikaan liikettä - minusta oli kiinnostavaa nähdä miten se
vaikutti lapsiin. He huomasivat, että sinun huolestumisessasi oli todella
järkeä, ja tulivat. Muistan toivoneeni, että osaisin itsekin sanoa tuollaisia
minä-sanomia. Sinä käytät niitä useammin kuin huomaatkaan." (12)
ÄLÄ VAHVISTA LASTEN
HUONOA KÄYTÖSTÄ! Kun vanhemmat
voivat kommunikoida lasten kanssa haitallisilla tavoilla, on yhtä mahdollista
se, että he vahvistavat näiden huonoa käytöstä. Näin voi tapahtua ilman, että
sitä edes tiedostetaan. Tavallisimmin se voi ilmetä tilanteissa, joissa lapsi
mankuaa jotain, eikä pysytä alkuperäisen päätöksen takana, vaan pyörretään se.
Tai sitten se voi ilmetä siinä, että huomioidaan vain lasten kielteinen käytös
- esim. puhuminen epänormaalilla äänellä, kiukkukohtaus... - ja näin
vahvistetaan sitä.
Katsomme asiaa seuraavien esimerkkien valossa. Samalla yritämme
löytää poispääsyn haitallisista toimintamalleista, joita meillä voi olla:
Lapsen mankuminen. Eräs alue, jossa saatamme vahvistaa lasten huonoa
käytöstä, on mankuminen. Hyvin tavallista on, että jos lapsi on pyytänyt jotain
ja vanhemmat ovat vastanneet kielteisesti, niin ei pysytäkään päätöksessä.
Tällöin saatetaan pyörtää alkuperäinen päätös yksinkertaisesti siksi, koska ei
kestetä lasten itkua, huutoa ja jatkuvaa mankumista. Annamme lasten
negatiivisten tunteiden vaikuttaa itseemme ja näin muutamme mieltämme.
On kuitenkin hyvä nähdä, että tämänlaatuinen epäjohdonmukaisuus
lisää lasten huonoa käytöstä. Jos lapsi on kerran tai useammin saanut tahtonsa
läpi jatkuvalla mankumisella, on todennäköistä, että hänen taipumuksensa
järjestää samanlaisia tilanteita lisääntyy entisestään. Hän on alkanut huomata,
että vanhempien "ei" tarkoittaakin todellisuudessa "ehkä",
ja siksi hän voi turvautua samoihin tapoihin yhä uudestaan, ellei asiaan tule
muutosta.
Miten tämä asia sitten voidaan korjata, on siihen olemassa
yksinkertainen keino. Se on se, että vanhemman tulee pysyä siinä kielteisessä
päätöksessä, mihin hän alunperin on päätynyt (Tämä ei tarkoita, että kaikkeen
pitäisi sanoa ei. Joskus lasten ja nuorten toivomukset voivat olla ihan
realistisia.) Sillä jos vanhempi pysyy johdonmukaisesti alkuperäisessä
päätöksessään, vaikka lapsen huuto ja mankuminen alussa lisääntyisi (se
lisääntyy melko todennäköisesti), saa hän yleensä jossain vaiheessa huomata,
että lapsen hankala käytös tällä alueella vähenee. Se vähenee, koska lapsi
huomaa hyödyttömäksi vaikuttaa vanhempiensa päätökseen näillä kielteisillä
tavoilla.
Kun tämä asia ei käytännössä ole aina niin helppo toteuttaa,
kannattaa ottaa huomioon muutamia lisävinkkejä. Nämä käytännön vinkit voivat
ehkä antaa lisäapua niihin tilanteisiin, joissa lapset ja nuoret esittävät
vaatimuksiaan:
Pyydä lisäaikaa
miettimiseen! Lisäaika ei ole
koskaan pahitteeksi. Jos nuori tai lapsi tulee pyytämään lupaa päästä johonkin
tai pyytää jotain tavaraa, ei siihen heti kannata vastata "kyllä" tai
"ei" - paitsi tietenkin jos on jo etukäteen varma suhtautumisestaan.
Sensijaan kannattaa pyytää lisäaikaa (minuutti, tunti, päivä, viikko...) asian
miettimiseen tai että voi ensin keskustella jonkin toisen aikuisen - esim.
puolison - kanssa.
Etuna miettimisestä on, ettei silloin tule niin helposti tehtyä
hätiköityjä päätöksiä, ja kun päätöksiä sitten lopulta tehdään, on niiden
takana yleensä paljon helpompi pysyä. Yksi positiivinen mahdollisuus voi olla
lisäksi se, että lapsi tai nuori voi itsekin tänä aikana pohtia uudelleen asiaa
ja päätyä omatoimisesti johonkin järkevään ratkaisuun.
Älä ala väitellä! Toinen huomioitava asia, kun lapsi mankuu ja esittää
vaatimuksiaan, on se, ettei sekaannuta väittelyyn. Hyvin usein kun lapsi
syyttää tai haukkuu meitä tällaisissa tilanteissa, tulemme ärtyisiksi ja alamme
puolustella itseämme ("Enkä ole") tai sitten esittää edelleen
syytöksiä toista kohtaan ("Senkin kiittämätön lurjus"). Äänen
korottaminen samassa tilanteessa, oman suuttumuksemme takia, on myös
mahdollista.
Parempi vaihtoehto tässä tilanteessa on kuitenkin se, että
lapselle puhutaan kuin parhaalle ystävälle. Kun puhumme kuin parhaalle
ystävälle emme silloin varmastikaan tiuski ja huuda, vaan puhumme melko
rauhallisesti. Tarvittaessa voimme jopa alentaa ääntämme aivan kuiskauksen
tasolle, kun lapsi itse kohottaa ääntään. Kun näin puhumme aluksi hiljaa ja
tarvittaessa toistamme saman asian vielä hiljempaa, voi sillä olla dramaattinen
vaikutus lapsiin:
- (San 16:24) Lempeät
sanat ovat mesileipää; ne ovat makeat sielulle ja lääkitys luille.
- (Kol 4:6) Olkoon
puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee
itsekullekin vastata.
Asetu toisen asemaan! Eräs tärkeä asia on huomata, että mikäli lapsi ei saa
myönteistä vastausta pyyntöönsä, saattavat hänen kiukunpurkauksensa lisääntyä
ja vahvistua. Ne lisääntyvät lähes aina joksikin aikaa kunnes lapsi tai nuori
huomaa, etteivät ne johda mihinkään.
Niinpä kun tunteenpurkaukset ovat odotettavissa, on hyvä tietää,
että ne kuuluvat osana prosessiin ja kestävät jonkin aikaa. Niitä ei kannata
sentähden yrittää tukahduttaa ja lopettaa - ne eivät noin vain katoa lasten
mielestä - tai vastata lasten kiukkuun kiukulla, koska se ei kuitenkaan rakenna
mitään.
Sensijaan paljon parempi tapa on se, että pyrkii ymmärtämään,
miten kurjalta toisesta voi tuntua, kun tämä ei saakaan haluamaansa asiaa.
Toisin sanoen vanhemman tulee silloin eläytyä toisen osaan ja asettua hänen
asemaansa niin, että pystyy paremmin käsittämään lapsen negatiiviset tunteet ja
kiukun. Usein kun nuori tai lapsi tulee tällä tavalla paremmin ymmärretyksi,
vie se heti suurimman latauksen hänen negatiivisista tunteistaan:
- On varmaan rankkaa
sinulle, kun sinulla on niin tiukat vanhemmat, etkä saa lupaa lähteä siihen
konserttiin.
- On varmaan kurjaa sinulle,
kun sinulla on niin köyhät vanhemmat, ettet voi saada sitä leninkiä.
Ruinaaminen
epänormaalilla äänellä. Jos mennään
eteenpäin siinä, miten saatamme ylläpitää lasten huonoa käytöstä, kuuluvat
tähän joukkoon luultavasti sellaiset tavat kuin että lapsi ruinaa, kitisee tai
pyytää jotakin epänormaalilla ja huutavalla äänellä. Hyvin todennäköisesti nämä
haitalliset toimintatavat johtuvat juuri siitä, että vanhemmat itse ovat
opettaneet heidät siihen, koska eivät ole vastanneet normaaliäänellä esitettyihin
pyyntöihin, vaan vasta niihin pyyntöihin, kun lapsi puhuu jotain epänormaalilla
äänellä.
Miten tämä asia sitten voidaan korjata, on siihen olemassa
yksinkertainen keino, ja se on se, että vanhemmat "kuulevat" vain
myönteisen mutta eivät kielteistä tapaa puhua - tämä edellyttää yleensä
yhteistyötä vanhemmilta ja muilta, koska jos joku edelleen reagoi kielteiseen
puheeseen, jatkuu huono käytös todennäköisesti edelleen. He voivat esim. sanoa:
"Meidän on vaikea kuulla tuollaisia pyyntöjä, sinun täytyy puhua
normaalilla äänellä", ja olla sitten reagoimatta ollenkaan asiaan.
Sensijaan jos lapsi puhuu normaalilla äänellä, tulisi vanhempien heti osoittaa
kuulevansa ja vastata näihin pyyntöihin.
Seuraava lainaus on hyvä esimerkki siitä, miten huonot toimintatavat
voivat kadota, kun niihin ei kiinnitä huomiota. Kyseessä on epäselvä puhe, joka
ei johtunut synnynnäisestä viasta, vaan oli itse hankittu tapa:
Monta vuotta sitten
me otimme kotiimme kymmenvuotiaan tytön, joka oli sitä ennen ollut sijoitettuna
vajaamielisten laitokseen. Hänen käytöksessään oli joitakin kehitysvammaisille
tyypillisiä piirteitä (laahustava kävelytyyli, leuan painaminen lähelle kaulaa,
hieman epäselvä puhe). Kaksi kuukautta työskentelimme hänen puheensa kimpussa
käyttämällä sammutusmenetelmää. Me sanoimme: "Valitettavasti me emme
kuule, mitä sinä sanot, Maria." Sitten me jätimme hänet täysin huomiotta.
Kun me emme enää vieneet korvaamme hänen suunsa eteen kuullaksemme hänen
puheensa - kuten toiset olivat tehneet - hän alkoi puhua normaalin kuuluvalla
ja selkeällä äänellä. Vaimoni joutui sappirakkoleikkaukseen, ja äitini tuli
hoitamaan taloutta siksi aikaa. Minä olin paljon poissa työni ja sairaalassa
käyntien takia, joten en huomannut, mitä Maria teki hyvää tarkoittavalle
äidilleni. Kun eräänä iltana näin äitini vievän korvansa Marian suun eteen,
minä selostin hänelle tilanteen myöhemmin. Sen jälkeen äitini ei reagoinut enää
Marian kuiskailuun ja Maria alkoi puhua normaalisti hänellekin. (13)
Pikkulapsen
kiukkukohtaus on samanlainen asia
kuin puhuminen epänormaalilla äänellä. Sekin voi johtua siitä, että vanhemmat
eivät ole kiinnittäneet huomiota hyvään käytökseen, mutta huomioivat heti
lapsen huonon käytöksen ja kiukuttelun. Sillä lapsi voi kiukutella ja
heittäytyä lattialle vain siksi, että joku reagoi asiaan ja huomaa sen. Jos hän
olisi pelkästään yksin eikä kukaan olisi paikalla näkemässä, ei todennäköisesti
tapahtuisi mitään.
Miten tämä asia sitten voidaan korjata, niin lähtee tavallisin
malli yleensä siitä, että kukaan muu paikallaolija ei reagoi kiukutteluun, vaan
antaa lapsen olla yksinkertaisesti rauhassa. (Muita vaihtoehtoja voivat olla
mm. se, että vanhemmat itsekin heittäytyvät lattialle ja alkavat kiukutella!
Tai sitten se, että he pyytävät lasta toistamaan tai suurentamaan ongelmakäyttäytymistään
- esim. huutamaan kovempaa - ikäänkuin tarkkaillakseen asiaa! Tällaiset tavat
tuovat tavallisesti uuden näkökulman asiaan ja poistavat siitä palkinnon. Lapsi
voi kyllästyä siihen, kun huomaa, ettei enää saakaan toivomaansa huomiota.)
Sillä jos vanhemmat ja muut paikallaolijat ovat täysin "apaattisia"
ja välinpitämättömiä lapsen kiukuttelun suhteen, menettävät kiukkukohtaukset
yleensä hyvin pian merkityksensä ilman kiinnostunutta yleisöä. Lapsi voi
kylläkin alussa lisätä ääntään ja kiukutteluaan, mutta jos muut antavat hänen
vain olla rauhassa, loppuu tällainen käytös yleensä aikanaan. Asiaan voi
liittyä myös se, että vanhemmat palkitsevat lasta silloin, kun hän käyttäytyy
hyvin. Se voi motivoida häntä käyttäytymään yhä paremmin:
Joskus ekstinktio eli
sammuttaminen tapahtuu vahingossa, kuten nelivuotiaan Markuksen kohdalla kävi.
Hänen vanhempansa olivat huolissaan pojan ärsyttävistä pahantuulenpuuskista.
Tällä oli tapana valita käytökselleen aika, jota hänen vanhempansa eniten
pelkäsivät. Kun heillä esimerkiksi oli vieraita, räjähdystä saattoi odottaa
nukkumaanmenoaikana, jollei jo aikaisemmin...
Lopulta vanhemmat menettivät toivonsa.
Heidän keinonsa olivat loppuneet. Tämän toteamisen aikoihin tapahtui niin, että
vanhemmat olivat lukemassa sanomalehtiään olohuoneessa. He olivat sanoneet
jotakin, joka suututti poikaa ja tämä heittäytyi tavan mukaan lattialle
raivoissaan. Hän huusi ja löi päätään mattoon potkien ja viuhtoen
pikkukäsillään. Vanhemmat eivät enää tienneet mitä tehdä, niinpä he eivät
tehneet mitään. He vain jatkoivat lehden lukemista.
Sellaista reaktiota pahantuulinen Markus ei
ollut osannut odottaa. Hän nousi ylös, katsoi isäänsä ja heittäytyi maahan
seuraavaa näytöstä varten. Vieläkään vanhemmat eivät kiinnittäneet häneen
huomiota. Pojan huutaminen päättyi yhtäkkisesti. Hän meni äitinsä luo, ravisti
hänen kättään ja ryhtyi kolmanteen näytökseen. Vieläkään he eivät tehneet
liikettäkään hänen suuntaansa. Poika ilmeisesti tunsi itsensä niin typeräksi
maatessaan lattialla, ettei hän enää koskaan sen jälkeen toistanut
kiukunpuuskiaan. (14)
Lapsi ei päästä
vanhempia pois läheisyydestään. Eräs
ongelma, joka on vähän samantyyppinen kuin kaksi edellistä, on se, kun
pikkulapsi vaatii vanhempiaan läheisyyteensä eikä päästäisi näitä hetkeksikään
poistumaan. Usein asiaan voi liittyä myös lapsen voimakas itku ja peloissaanolo
heti, kun vanhempi alkaa poistua läheisyydestä tai kun lapsi pitäisi jättää
esim. päivähoitoon.
On kuitenkin hyvä huomata, että tällainenkin käytös on yleensä opittua,
koska vanhemmat itse ovat antaneet periksi lapselle. Tavallisesti lapsi ei
välttämättä ole pohjimmiltaan niin peloissaan kuin miltä näyttää, vaan itku ja
pelko ovat vain vaikuttamiskeino vanhempiin. Ne ovat vaikuttamiskeino, joilla
lapsi yrittää pitää vanhemmat koko ajan läheisyydessään.
Miten tämä asia voidaan sitten korjata, lähtee se tietysti
siitä, ettemme anna lasten valitusten liikaa vaikuttaa itseemme. Jos lapsi
alkaa itkeä ja huutaa, kun vanhemmat poistuvat läheisyydestä tai eivät tule hänen
luokseen, voidaan yksinkertaisesti vakuuttaa lapselle rakkautta sekä sanoa:
"Minulla on nyt muuta tekemistä, ja jos huudat, en aio vastata".
Seurauksena tästä voi tosin olla aluksi vain huudon ja itkun lisääntyminen,
mutta kun sitä tiedetään odottaa, ei siitä kannata hämmentyä. Yleensä jossain
vaiheessa, kun lapsi huomaa itkunsa hyödyttömäksi ja turhaksi, loppuvat hänen
kiukuttelunsa siihen.
KANNATTAAKO ASIOIHIN
PUUTTUA? Kun halutaan lasten
käytöksen muuttuvan positiivisempaan suuntaan, voi sen edistämiseksi löytää
mitä erilaisimpia keinoja ja tapoja. Useat näistä tavoista ovat sellaisia, että
muutos lähtee ensin vanhemmista itsestään; kun he muuttuvat ja ehkä parantavat
kommunikaatiotaan, voi lapsikin sitä kautta muuttua.
Toisaalta on myös tilanteita, joissa on hyvä kysyä, kannattaako
niihin puuttua ollenkaan. Joskus vanhempien liika jyrkkyys, liika huomio tai
asioihin sekaantuminen voi vain pahentaa asiaa tai ei ainakaan edistä sitä.
Tällaisia tilanteita saattavat olla ainakin seuraavanlaiset seikat:
Vähemmän tärkeät asiat.
Ensinnäkin on hyvä huomata, ettemme
tee sivuasioista pääasioita. Jos vanhemmat ovat liian jyrkkiä sellaisissa
asioissa kuin nuorten pukeutuminen, hiusmuoti, musiikki, nuoren ystävät,
millaista lasten huoneessa on, eli asioissa, joilla ei ole suoranaista
vaikutusta heihin itseensä tai muihin, eivät he varmastikaan menettele
järkevästi. Nämä asiat eivät ole senarvoisia, että niistä kannattaisi tehdä
kovin suurta numeroa; varsinkin kun vanhemmilla usein on taustalla ajatus
"Mitä muut tästä ajattelevat", joka sellaisenaan on varsin huono
motiivi. Huomioitavaa lisäksi on, että monet edelläolevista asioista ovat vain
väliaikaisia lasten ja nuorten elämässä - ne katoavat usein itsestään kun he
varttuvat vähän suuremmiksi.
Jos kaikesta huolimatta reagoimme pontevasti näihin asioihin,
paheksumme niitä voimakkaasti tai esiinnymme jyrkän määräilevinä, voi se johtaa
juuri siihen, mitä emme toivo; lapset kääntävät meille selkänsä ja ajautuvat
asioihin, joita emme halua. Näin tapahtuu melkein poikkeuksetta, jos vanhemmat
esiintyvät jyrkän erehtymättöminä. Sensijaan jos he vain malttavat pysyä
rauhallisina, säilyy suhde yleensä parempana ja monet murrosiän karikot
ohittuvat helpommin.
Monet huonot tavat. Kun ovat kyseessä monet huonot tavat - lasten
peukalon imeminen, kynsien pureskelu, vuoteen- ja housujenkastelu,
liioiteltujen juttujen kertominen sekä muut ikävät tavat - joissa vanhemmat
vaativat lapsiansa muuttumaan, on merkittävää, että useat niistä voivat kadota
pelkästään sillä, ettei niihin kiinnitetä mitään huomiota. Useat edelläolevista
tavoista ovat asioita, joita ylläpitää vanhempien huomio, jota lapset saavat.
Kun vanhemmat kiinnittävät huomionsa näihin asioihin ja ovat huolissaan niistä,
niin lapset nauttivat tästä ja jatkavat asioiden tekemistä juuri sentähden.
Sentähden kun näitä asioita lähdetään korjaamaan, on usein paras
tapa se, ettei tee yhtään mitään. Toisin sanoen vanhempien tulee antaa lastensa
itse hoitaa rauhassa omia ongelmiaan eikä puuttua niihin. Tällä tavalla moni ongelma
katoaa usein itsestään, ilman mitään asioihin puuttumista:
Minä joudun yhä
uudelleen hämmästelemään sitä, kuinka monia ongelmia lapsista voidaan karsia
pelkästään olemalla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Tavallisia lasten harrastamia
asioita, joita voidaan tehokkaasti hoitaa sammutusmenetelmällä, ovat
esimerkiksi kiukuttelukohtaukset, ruinaaminen ostosmatkoilla, liioiteltujen
juttujen kertominen, jatkuva aneleminen senkin jälkeen kun isä tai äiti on
sanonut "ei", alituinen kiinni tarraaminen, kitiseminen, "tuota
minä en ainakaan tee" -huudahdukset sekä toisten ihmisten keskustelujen
keskeyttäminen. Ne ovat kaikki tapoja, joita ylläpitää lapsissa vanhempien
huomio. (15)
Lasten koulunkäynti. Eräs alue, jossa vanhempien sekaantuminen on
kyseenalaista, on lasten koulunkäynti. Hyvin usein he saattavat ottaa turhia
paineita tästä alueesta ja kokea velvollisuudekseen, että lapset menestyvät ja
lukevat hyvin läksynsä. He saattavat voimakkaasti toivoa näiden pärjäämistä ja
kokevat epäonnistuneensa, jos näin ei tapahdu. Samoin asiaan voi liittyä, että
vanhemmat yrittävät nalkuttamalla ja painostamalla saada heitä parempiin
suorituksiin ja että tekisivät hyvin läksynsä. Joskus taas kun lapset eivät ole
tehneet ajoissa tehtäviään, kokevat vanhemmat kiusausta puuttua asiaan ja tehdä
niitä heidän puolestaan. He yrittävät pelastaa nämä pinteestä, johon he ovat
joutuneet.
Jos meillä on edellisenkaltaisia tapoja, on hyvä kuitenkin
nähdä, ettemme silloin varmastikaan toimi järkevällä tavalla. Kun on kyseessä
koulunkäynti ja läksyjenluku, on se nimenomaan lasten, ei vanhempien
velvollisuus, koska vanhemmat eivät voi käydä koulua heidän puolestaan.
Vanhempien tulee vain pitää huolta siitä, että lapsilla on kotonaan sopivat
puitteet ja edellytykset tehtävien tekoon - siihen päättyy heidän
velvollisuutensa - mutta lasten itsensä tulee huolehtia siitä, että he menevät
ajoissa kouluun sekä suorittavat läksynsä ja tehtävänsä. Jos he epäonnistuvat,
on se heidän ja opettajan välinen asia, ei vanhempien. Jos tätä järjestystä ei
noudateta, tulee siitä varmasti sekaannuksia.
Lisäksi asian toinen puoli on, että jos vanhemmat kiinnittävät
kohtuuttomasti huomiota lastensa koulunkäyntiin, voi se vain pahentaa asiaa.
Usein juuri sellainen lapsi, joka saa kotoaan vähiten myönteistä huomiota tai
jonka "huonoutta" on verrattu muihin "etevimpiin" lapsiin,
voi huonolla koulunkäynnillään pyrkiä maksamaan tämän laiminlyönnin. Hän voi
ajatella, että parempi saada huomiota edes tällä tavalla kuin olla saamatta
sitä lainkaan; sentähden hän saattaa jatkaa menettelyään edelleen, ellei
vanhempien kurssissa sitä ennen tapahdu muutosta.
Miten tämä asiaa sitten voidaan korjata, niin lähtee se tietysti
siitä, että vanhempien tulee yksinkertaisesti olla puuttumatta lastensa koulunkäyntiin.
Heidän tulee ymmärtää oman vastuunsa rajat ja olla sekaantumatta toisen
asioihin - heidän tulee ikäänkuin vaihtaa vapaalle tällä alueella. Asian toinen
puoli on se, että vanhempien kannattaa pyrkiä osoittamaan enemmän myönteistä
huomiota - ajan antamista, kuunteluun keskittymistä... - sitä lastaan ja
nuortaan kohtaan, joka on kiinni näissä ongelmissa. Se on tärkeää, koska usein
juuri myönteisen huomion puute on ongelmien taustalla.
Harri oli
neljäntoista, ja jo vuosikausia hän oli tuonut kotiin pelkkiä
"välttäviä". Hänen vanhempansa nalkuttivat ja varoittelivat, ettei
hän pääsisi mihinkään korkeakouluun eikä menestyisi elämässä. He yrittivät
pelotella hänet parempiin suorituksiin ja lahjoa häntä saamaan parempia
numeroita - kaikki turhaan. Kun he tajusivat, että vanhempien vastuu ulottui
vain tiettyyn rajaan saakka ja että luonnollisten seurausten oli paras antaa
toteutua, he päättivät jättää Harrin rauhaan. He sanoivat pojalle:
"Anteeksi, että olemme niin paljon jankuttaneet huonoista numeroistasi.
Kouluasiathan ovat sinun vastuullasi. Jos haluat menestyä paremmin, niin hyvä
on, mutta jos mieluummin jatkat vanhaa rataa, niin omapa on valintasi."
Seuraavassa todistuksessa kaikki Harrin numerot olivat "tyydyttäviä"!
Mitä oli tapahtunut? Harri oli tietämättään rangaissut vanhempiaan huonoilla
numeroilla. Kun äiti ja isä pääsivät voitolle syyllisyydentunteistaan ja
kieltääntyivät loukkaantumasta lapsensa huonoista numeroista, Harrilla ei ollut
enää aihetta menestyä heikosti. Itse asiassa epäonnistuminen tuntui hänestä
pahalta, koska hän todellisuudessa kaipasi toverien ja opettajan hyväksymistä.
Vanhempiensa mielenmuutokseen asti Harri kuitenkin oli ollut valmis kantamaan
huonojen numeroiden seuraukset, koska saattoi niillä haavoittaa vanhempiaan!
Syyllisyydentunteen vuoksi vanhemmat
kantavat lapsilleen kuuluvan vastuun ja estävät heitä kasvamasta kypsiksi
ihmisiksi. Seuraukset ovat tuhoisat vanhempien mielenterveydelle ja vievät koko
kasvatuksen vinoon.(16)
Píkkulasten
syömättömyys. Eräs asia, josta
vanhemmat usein ovat huolissaan, on pikkulasten syömättömyys (tässä ei
käsitellä nuorten syömishäiriöitä kuten anorexiaa, jolla on usein täysin
toisenlainen tausta). He saattavat olla huolissaan siitä, ettei lapsi syö
riittävästi ja pyrkivät sentähden nalkuttamalla ja painostamalla korjaamaan
asian. He voivat ajatella, että heidän tehtävänsä on saada lapsi kunnolla
syömään, ja jos he eivät tässä onnistu, saattavat he tuntea syyllisyyttä. He
voivat myös ajatella, että jos lapsi ei syö kunnolla, niin hän voi sairastua.
On kuitenkin hyvä huomata, että syömättömyys on vähän
samanlainen asia kuin lasten koulunkäynnin laiminlyöminen - sitäkin ylläpitää
usein vanhempien huomio ja huolestuneisuus, ja kyseessä on myös lasten
vastuualue, ei vanhempien. Niinpä kun tätä asiaa yritetään korjata, lähtee se
ensin siitä, ettei vanhempien tule sekaantua asiaan, vaan antaa lastensa
yksinkertaisesti olla rauhassa. Vanhempien vastuu rajoittuu vain siihen, että
heidän tulee tarjota lapsilleen ruokaa aterioiden yhteydessä, mutta lasten
itsensä vastuulla on heidän syömisensä. Jos lapsi ei syö joillakin aterioilla (on
hyvä ymmärtää, että terve ihminen voi kestää jopa kymmeniä päiviä ilman
ruokaa), ei siitä kannata tehdä liian suurta numeroa, vaan vanhempien tulee
silloin vain korjata ruokapöytä tyhjäksi eikä tarjota mitään ennen seuraavaa
ateriaa. Tai jos he tarjoavat jotain sitä ennen "säälistä", ei lapsi
ehkä opi kokemuksistaan mitään. Yleensä jossain vaiheessa, kun lapsi on
tarpeeksi nälkäinen, hän varmasti syö. Tämä on aivan ilmeistä, koska jokaisella
on hyvä muistuttaja, nälkä, joka saa meidät ennemmin tai myöhemmin syömään.
Sisarusten riitely. Jos menemme eteenpäin asioissa, joihin vanhempien
yleensä ei kannata puuttua, kuuluu tähän joukkoon sisarusten välinen riitely ja
kinastelu. Jos lasten välit eivät ole kovin myrkyttyneet - esim. vanhempien
suorittaman jatkuvan vertailun tai epäoikeudenmukaisen suosimisen takia (joka
hoituu vain sillä, että vanhemmat osoittavat yksilöllistä rakkautta ja huomiota
jokaiselle lapselle: esim. "Sinä olet ainoa Pekkani, Tarjani, Paavoni... -
maailmassa ei ole toista samanlaista) - niin hoituvat nämä riidat
useimmiten pelkästään siten, ettei niihin kiinnitetä mitään huomiota.
Sillä tosiasia on, että lasten riitelyä ylläpitää useimmiten juuri
vanhempien huomio. Nämä kiistat käydään pääasiassa vain huomion takia, ja siksi
toinen lapsista - usein näennäisesti heikompi - voi härnätä toista vain, jotta
saisi vanhemmat sekaantumaan asiaan. Sensijaan jos vanhemmat eivät ole paikalla
ja lapset ovat kahdestaan, saattavat he leikkiä aivan hiljaa ja sovussa, ilman
että mitään kiistoja esiintyy. Tämä jos mikä osoittaa riitojen johtuvan vain
huomion tavoittelusta silloin, kun vanhemmat ovat paikalla.
Paras tapa näissä kiistoissa on se, että pysyttelee niiden
ulkopuolella. Sillä jos lapset tulevat kantelemaan toisistaan, voivat vanhemmat
kyllä kuunnella lastensa kantoja asioista, mutta kehottaa heitä itse hoitamaan
kiistansa, koska onhan kysymys heidän välisestä ongelmastaan - usein jo
pienetkin lapset kykenevät siihen.
Jos tilanne taas meinaa muuttua väkivaltaiseksi, voivat
vanhemmat käskeä lapsia poistumaan omiin huoneisiinsa tai määrätä kummallekin
jonkin seurauksen, mutta silloinkaan vanhempien ei kannata asettua tuomariksi tai
kysellä kuka aloitti riidan ja kuka oli syyllinen, koska tämä ei johda
mihinkään. Ainut keino ratkaista tämä asia onkin se, että vanhempi pysyy täysin
kiistojen ulkopuolella ja kehottaa lapsia itse ratkaisemaan riitansa, vaikka
nämä tulisivat valittamaan toisistaan:
Asioihin
sekaantumisemme perustuu kahteen väärään olettamukseen. Ensiksikin siihen
ajatukseen, että toinen lapsi on syytön. Näennäisesti hiljainen, heikko, viaton
lapsi on tavallisesti viekkaasti ärsyttänyt isompaansa. Eräässä vanhemmille
järjestetyssä seminaarissa kolmetoistavuotiaan pojan ja kymmenvuotiaan tytön
äiti kysyi, luulinko hänen poikansa yrittävän herättää huomiota kiusaamalla
jatkuvasti sisartaan. "Aivan varmasti", sanoin. "Mitähän
tyttärenne sitten mahtaa tehdä saadakseen pojan suuttumaan?" "Ei yhtään
mitään", äiti vastasi. "Kati on oikea enkeli." Minun on
jokseenkin vaikea uskoa kenenkään kymmenvuotiaan olevan enkeli, joten vastasin:
"Älkäähän nyt, ei kai hän niin täydellinen ole!" "Kyllä hän
on", äiti totesi. "Hän istuu vieressäni sohvalla, ja Vesa tulee ja
lyö häntä ilman mitään syytä." Koska huomasin "viattoman" Katin
huomiontavoittelumenetelmät, vastasin: "Mistä syystä tyttärenne istuu
teidän vieressänne?" Äiti vastasi: "Koska meillä on niin hyvät
välit." Yhtäkkiä äiti tajusi. Huoneessa oli hiirenhiljaista. Lopulta hän
sanoi: "Huomaan sen nyt. Vesa tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja kaipaa
huomiota. Kati saa huomiota olemalla kiltti, joten Vesan on hankittava sitä
olemalla tuhma."
Sama äiti alkoi nähdä tyttärensä muunkin
"viattoman" käytöksen läpi. Kun Vesa suututti äitiä, Kati totesi:
"Jätä äiti rauhaan. Sinä sitten olet hoopo! Aina sinä hermostutat
äitiä!" Myöhemmin äiti kertoi minulle: "Tyttö sumutti kaikkia, koska
hän joka tilanteessa asettui minun puolelleni. Ajattelin aina, että hän on harvinaisen
kiltti lapsi, ja että on sääli, ettei Vesa ole yhtä hyvätapainen. Nyt käsitän,
että tyttö teki juuri sitä, mikä raivostuttaa kolmetoistavuotiasta. Kuka
haluaisi kuulla kymmenvuotiaalta sisareltaan, mikä sopii ja mikä ei?"
Tämä perheriita osoittaa, miten vaikeaa
syyllisen löytäminen on. "Pata kattilaa soimaa - musta kylki
kummallakin." Jos toinen lapsi olisi todella syytön käsirysyjä syntyisi
hyvin harvoin.(17)
REAGOI MYÖS MYÖNTEISEEN
KÄYTÖKSEEN JA EDISTYMISEEN! Kun
haluamme lasten käytöksen muuttuvan, on tavallista, että yritämme muuttaa sitä
puuttumalla huonoon käytökseen ja antamalla siitä kielteistä palautetta. Eli on
tavallista, että reagoimme vasta sitten, kun on tapahtunut jotain negatiivista,
ja kun lapsi on ollut hankala ja huonokäytöksinen. Silloin me heti kyllä
huomaamme lapsen, kiinnitämme häneen huomiota ja ehkä sanomme, miten hankala ja
tottelematon tämä on.
Kuitenkin on parempikin tapa ohjata lasten elämää ja vaikuttaa
siihen, ja se on se, että vanhemmat vähentävät turhan kritiikin määrää ja
alkavat reagoida myönteisiinkin asioihin ja edistymiseen sekä antamaan niistä
myönteistä palautetta. Sillä on monia asioita, joihin vanhemmat voivat reagoida
ja joista kiittää lasta. Varsinkin jos lapsi tai nuori on tehnyt jotain
positiivista tai edistyy jossakin, kannattaa siihen aina toisinaan kiinnittää
huomiota - "Minä iloitsen siitä, että sinä teit..." - ja vähentää
samalla kielteisen palautteen määrää.
Seuraavantyyppiset asiat ovat juuri sellaisia, joihin kannattaa
varmasti reagoida. Niistä kannattaa antaa myönteistä palautetta (Aina
palkinnon ei tarvitse olla sanallinen. Joskus se voi olla myös yllätyslahja,
lupa valvoa tunnin pitempään, lapsen herkkujälkiruoka tai jokin muu lapselle
mieluinen asia. Nekin voivat toimia myönteisenä palautteena.) ja vähentää
samalla turhan kritiikin määrää:
- Jos havaittavissa
edistymistä tai pieniäkin muutoksia.
- Jos lapsi on
käyttäytynyt reilusti toista kohtaan tai toiminut oikein.
- Jos on tultu ajoissa
kotiin, ruokapöytään...
- Jos on havaittavissa edistymistä
huoneen siisteydessä tai jos jäljet on siivottu.
- Kun lapsi opettelee
uutta käytöstä ja on havaittavissa edistymistä; esim. pukeutuminen ja syöminen
ilman apua.
- Vaivannäön,
osallistumisen sekä myös yrityksen arvostaminen.
- Asiat, joita vanhempi
itse arvostaa: "Minusta on mukavaa, että osaat leikkiä omin päin".
Joka tapauksessa, kun
vanhemmat lisäävät myönteisen palautteen määrää sekä vähentävät samalla
negatiivista, on siitä yleensä se kahtalainen etu, että se tavallisesti
vahvistaa lapsen itsetuntoa paremmin kuin kritiikki, että myös lisää
positiivisen käytöksen määrää. Seuraava lainaus on hyvä esimerkki siitä, mitä
positiivinen palaute voi parhaimmillaan saada aikaan:
Kenties Janen piti
koulussa joutua pahaan pulaan voidakseen koetella meitä. Kun hän huomasi meidän
rakastavan häntä kaikesta huolimatta ja olevan valmiita seisomaan hänen
rinnallaan, hän rentoutui ja hänen käyttäytymisongelmansa lakkasivat. Siitä
huolimatta huomasin hänen karkeutensa ja kotitöistä pinnaamisensa saavan minut
niin vihaiseksi, etten halunnut edes rukoilla hänen puolestaan. Kun kerroin
Herralle tästä, hän sanoi: "Älä sitten enää rukoile hänen puolestaan,
ylistä vain minua hänestä." Aluksi se oli kaikkea muuta kuin helppoa, sen
voin vakuuttaa, mutta sen jo sujuessa helpommin Jumala osoitti minulle, että
kielteinen, arvosteleva asennoitumiseni häneen oli tuhoamassa suhteemme.
"Mutta Herra", sanoin, "kun
aina löytyy jotakin, mihin voi suhtautua vain kielteisesti tai
arvostellen."
"Voit kiittää minua, joten kiitä nyt
häntäkin", hän vastasi. No, se oli vielä vaikeampaa, mutta liioitellessani
kiitoksiani ja suorastaan hukuttaessani hänet huomionosoituksiini aina kun hän
teki jotakin mikä oli edes vähän avuksi, hänestä tuli paljon
vastaanottavaisempi. Muut lapset näyttivät melkoisen loukkaantuneilta kaikesta
epätavallisesta tohinasta hänen ympärillään muistuttaen minua tuhlaajapojan
vanhemmasta veljestä. Sillä välin Jane kukoisti tästä rohkaisusta, ja hänestä
on kehittynyt suorastaan upea kokki ja todellinen apu ja ilo meille, ja välimme
ovat läheisemmät nyt kuin koskaan aiemmin.(18)
SEURAUSTEN KÄYTTÄMINEN. Jos menemme eteenpäin siinä, miten voimme vaikuttaa
lasten elämään ja ohjata heidän käytöstään, kuuluvat tähän alueeseen myös
erilaisten negatiivisten seurausten määrääminen huonosta käytöksestä. Sillä jos
on esiintynyt huonoa käytöstä ja lapsi on toiminut sopimattomasti, voi vanhempi
toisinaan antaa lapsen kokea siitä myös negatiivisia seurauksia, jotka
saattavat vähentää hänen haluaan käyttäytyä samalla tavalla edelleen.
Tavallisimmin se voi tapahtua ns. loogisten seurausten ja vitsan käytön
muodossa. Katsomme molempia asioita erikseen:
Loogiset seuraukset. Ensinnäkin kun lapsi käyttäytyy huonosti ja rikkoo
sääntöjä, on yksi mahdollinen vaihtoehto se, että vanhempi määrää säännön
rikkomisesta jonkin sellaisen negatiivisen seurauksen, josta lapsi ei pidä,
joka on epämieluisa hänelle ja jolla on lisäksi jotain loogista yhteyttä itse
tehtyyn rikkomukseen. Sillä oli kyseessä mikä tahansa huono käytös, voi
vanhempi siitä määrätä negatiivisen seurauksen, joka jollakin tavalla liittyy
rikkomukseen ja on kohtuullinen lapsille.
Tämä menetelmä perustuu siihen yleiseen havaintoon, että ihmisen
käyttäytyminen määräytyy paljolti hänen käyttäytymisensä seurausten mukaan: jos
seuraukset tehdystä teosta ovat positiivisia, taipumus tehdä samoin yleensä
lisääntyy, mutta jos seuraukset ovat epämiellyttäviä, ei ihmistä haluta enää
tehdä samoin. Hän päinvastoin yrittää välttää sen tekemistä, koska siitä ei
ollut seurannut mitään positiivista.
Kun tätä samaa yleistä havaintoa sovelletaan lasten
kasvatukseen, on vanhempien yksinkertaisesti huolehdittava siitä, että hekin
toisinaan sallivat lapsilleen negatiivisia seurauksia, jos nämä tekevät väärin
ja ovat harkitusti rikkoneet sääntöjä. Heidän tulisi toisin sanoen antaa jokin
epämieluisa looginen seuraus siitä tahallisesta väärinteosta, johon lapsi on
syyllistynyt. Yleensä se voi merkitä jonkin edun tai mukavuuden poisottamista
tai sitten jonkin epämieluisan asian antamista - niiden kaikkien tulisi
kuitenkin olla loogisessa yhteydessä itse tehtyyn rikkomukseen.
Tavallisimmin tätä menetelmää, joka perustuu loogisuuteen,
voidaan käyttää mm. seuraavantyyppisissä tilanteissa:
- Jos lapsi käyttäytyy
liian häiritsevästi, on liian äänekäs tai ei halua lopettaa, on loogista
lähettää hänet jäähylle ja istuttaa nurkassa jonkun hetken ajan. Jos rikkomus
tapahtuu sisällä, ulkona tai kaupassa, voi lapsen lähettää toiseen huoneeseen,
sisälle tai jättää pois ostoksilta ensi kerralla. Silti pitäisi aina antaa
valinnan mahdollisuus: "Voit jäädä jos olet hiljaa".
- Jos nuori ei ole tullut
sovittuun aikaan kotiin, yhden viikon kotiaresti voi olla sopiva vaihtoehto.
- Jos lapsi heittää
lumipalloja talon seinään, vaikka se on kielletty ikkunoiden särkymistä
peläten, voi parin päivän pakollinen sisälläolo sopia tilanteeseen.
- Jos lapsi ei ole tullut
sovittuun syömäaikaan, on loogista, että hän saa ruokaa vasta seuraavalla
perusaterialla.
- Mikäli lapsi ei syö ruokaa
aterialla, ei hänelle tule tarjota ennen seuraavaa perusateriaa mitään
välipaloja tai makeisia.
- Jos lapsi ei ole pessyt
käsiään ennen ruokaa, ei häntä voi ottaa samaan ruokapöytään.
- Jos lapsi ei pese
hampaitaan, olisi syytä lopettaa makeisten antaminen, koska sokeri tuhoaa
hampaat.
- Jos lapset häiritsevät
melullaan autolla ajoa, voi vanhempi ajaa tien sivuun ja olla siinä kunnes
rauha on palannut.
- Jos lapsi on jättänyt
tavaransa asiattomiin paikkoihin eikä kerää niitä, voi vanhempi korjata tavarat
lukolliseen laatikkoon ja antaa ne vasta sitten, kun lapsi esim. viidentoista
minuutin ajan auttaa äitiään työssä.
- Tilanteessa, jossa lapsi
on laiminlyönyt tehtäviään, voi olla syytä rajoittaa joitakin etuisuuksia kuten
syöminen (vrt. 2 Tess 3:10,11) tai ulos leikkimään meno kunnes työt on tehty.
Mikäli lapsi ei myöskään pidä huonetta siistinä tai vie roskia ulos, voidaan
hänet sulkea pois samasta ruokapöydästä.
- Mikäli lapsi ei suostu
menemään kouluun laiskuutensa takia, voidaan häneltä kieltää tietokoneen ja
tv:n käyttö, eikä hänelle tarvitse antaa ruokaa.
- Jos tapahtuu muita
rikkomuksia, voi vanhempi antaa rajoituksia tai ottaa pois etuisuuksia niillä
alueilla, joilla rikkomus on tapahtunut.
- Jos yksi lapsi
käyttäytyy ryhmässä häiritsevästi, on joskus hyvä kohdella koko ryhmää samalla
tavalla, eli määrätä koko ryhmälle saman loogisen seurauksen. Siten, jos
esiintyy epäsopua tai häiritsevää käytöstä, voidaan koko joukkoa pyytää
poistumaan yhtä aikaa tai määrätä sille sama seuraus. Tämänkaltainen toiminta,
jossa lapsia kohdellaan ryhmänä, poistaa henkilökohtaisen huomiontavoittelun ja
kilpailun lasten väliltä sekä lopettaa usein tehokkaasti häiritsevää käytöstä.
- Loogista vaihtoehtoa
voidaan soveltaa myös viikkorahaan ja lasten suorittamiin töihin ja
velvollisuuksiin kodissa. Sillä jos vanhemmat laativat yhdessä lastensa kanssa
- on hyvä ottaa lapset suunnitteluun mukaan - listan kodissa suoritettavista
töistä (sen voi kiinnittää esim. seinälle), niin voidaan sopia siitä, että
vanhempi vähentää viikkorahasta aina tietyn summan yhden laiminlyönnin takia.
Jos laiminlyöntejä kuitenkin sattuu olemaan esim. kaksi tai useampia viikkoa
kohden, voi vanhempi silloin velottaa koko viikkorahan.
Tehtäviä, joihin lapset voivat osallistua, on kodeissa varmasti
useita. Jo 3-4-vuotiaat voivat kerätä leluja ja tavaroita lattialta. Vähän sitä
vanhemmat voivat siivota huoneensa, sijata vuoteensa, kattaa pöydän, tyhjentää
roskakoreja... Lisäksi muita tehtäviä, joita voi tulla iän myötä, voivat olla
tiskivuorot, ruuanlaitto, imurointi, siivous, vaatteiden pesu, nuorempien
sisarusten vartiointi, puutarhatyöt, auton pesu sekä monet muut asiat.
Joistakin erikoisemmista töistä, jotka eivät kuulu normaalivelvollisuuksiin,
vanhemmat voivat tietysti maksaa ylimääräistäkin.
Rakkaus ja kurinpito. Toinen mahdollinen malli seurauksien käytössä on
vitsan käyttö. Se tosin ei aina ole loogisessa yhteydessä tehtyyn rikkomukseen,
mutta sen käyttö kuitenkin perustuu siihen edelläolevaan periaatteeseen, että
tottelemattomasta käytöksestä ja harkitusta säännön rikkomisesta on huonoja
seurauksia, joiden tarkoitus on estää samoja vääriä tekoja toistumasta.
Valitettavasti tämä menetelmä on joutunut huonoon huutoon
länsimaissa, koska se on usein yhdistetty lasten pahoinpitelyyn, jonka kanssa
sillä ei ole mitään tekemistä. Onpa myös saatettu asettaa vastakkain rakkaus ja
kurinpito, eikä ole ymmärretty, että ne ovat saman asian eri puolia ja
täydentävät toisiaan. Usein lapsi itsekin voi kokea, että jos kodissa kukaan ei
valvo ja välitä hänen tekemisistään, niin ei hänestäkään silloin välitetä - hän
voi kokea sen hylkäämisenä.
Joka tapauksessa vitsan käyttö voi joissakin tilanteissa
(ainahan sitä ei edes tarvita; joidenkin lasten kohdalla ei kenties koskaan)
olla yksi hyvä menetelmä. Jos ottaa huomioon sen rajoitukset (ei alle 1-
eikä yleensä yli 10-vuotiaille, sen pitäisi tapahtua mahdollisimman pian itse
rikkomuksesta, vain lapsen takamus on hyvä paikka ja eikä se saa vahingoittaa -
paitsi sen on hyvä tuottaa edes vähän kipua, jotta sillä olisi jotain
merkitystä), se voi hyvinkin ohjata hankalasti käyttäytyvää lasta parempaan
suuntaan ja auttaa häntä hylkäämään huonon käytöksen. Esim. Arvo Ylppö,
edesmennyt arkkiatri ja lastenhoidon uranuurtaja Suomessa, on todennut sen merkityksestä
seuraavasti:
Lapsen kasvatuksessa
on tietyllä ankaruudellakin merkityksensä. On lapsia joihin täytyy saada pieni
pelko ja kunnioitus kasvattajaa kohtaan. Ei sen tarvitse olla sen kummempi kuin
autoilijalla liikenteessä poliisia tai lappuliisaa kohtaan. Kun on muutamia
sakkoja saanut, se opettaa vähän pelkäämään.
Tässä maassa ei taida olla yhtään
psykologia tai lapsipsykiatria, joka nykyisin uskaltaisi sanoa, että vanhempien
täytyy antaa lapselle joskus vähän selkäänkin. Minä uskallan näin sanoa.
Tarkoitan tällä sitä, että jos lapsi
tahallaan ja uusiutuvasti tekee pahaa vastoin kieltoja, on vanhempien
käytettävä tiukkaa kieltä, jopa annettava pieni läimäyskin. Vaikka kaikki
tällainen katsotaankin nyt täysin sopimattomaksi, luulen kuitenkin tuntevani
sen verran lapsen olemusta, että uskon tämänkin menettelyn joskus olevan
tarpeen. (19)
Myös seuraava esimerkki
osoittaa, mihin tämä menetelmä voi parhaimmillaan johtaa, jos vanhempien ja
lasten välisen suhteen muut edellytykset ovat kunnossa. Se voi nopeasti
vähentää hankalaa käytöstä tai poistaa sen jopa kokonaan:
Anne oli heidän yhdeksänvuotias tyttärensä.
Hän oli ollut erityisen hankalasti käsiteltävissä jo hieman yli vuoden ajan. He
olivat yrittäneet kaikkia mahdollisia tapoja hänen taltuttamisekseen, mutta
mikään ei ollut auttanut.
"Kun sitten aloitte puhua
ruumiillisesta kurituksesta, emme tienneet mitä olisimme ajatelleet. Me emme
olleet käyttäneet sitä koskaan. Mutta kun mikään muu ei auttanut, niin me
päätimme kokeilla sitä."
"Ensin me kerroimme heille mistä oli
kysymys", Priscilla täydensi.
"Niin, me kerroimme heille, että emme
olleet toimineet heidän vanhempinaan oikealla tavalla, ja että tästä lähtien me
aioimme tehdä niin kuin Raamattu sanoo. Selitimme heille, mitä me heiltä
odotimme, ja jos he kapinoisivat tai eivät tottelisi, tulisi selkäsauna."
"No, Annella se meni yhdestä korvasta
sisään ja toisesta ulos. Me olimme yrittäneet hänen kanssaan jo
neljääkymmentäyhdeksää lähestymistapaa ja hänelle tämä oli sitten vain 'numero
50'."
"Kunnes Jerry käski hänen auttaa
sisartaan päivällisastioiden pesemisessä", Priscilla sanoi.
"Niin. Minä panin hänet työhön, ja kun
se oli puoliksi tehty, hän otti ja lähti ulos leikkimään ystävänsä kanssa. Minä
hain hänet takaisin, vein hänet omaan huoneeseensa, ja annoin hänelle isän
kädestä."
Priscillan silmät suorastaan sädehtivät
hänen palauttaessaan mieleensä tuon tapauksen. "Tiedättekö, pastori,
meidän ja Annen välillä on nyt ollut enemmän rakkautta näiden kuuden päivän
aikana kuin meillä oli aikaisemmin kuuteen kuukauteen. Sitä on ihan vaikea
uskoa. Hän on aivan kuin eri tyttö."(20)
Vaikka vitsan käyttö voi
siis olla yksi hyvä menetelmä kasvatuksessa, on senkin käytössä edellämainittujen
rajoitusten lisäksi muutamia muita seikkoja, jotka kannattaa huomioida. Jos
emme ota näitä seikkoja huomioon, emme silloin varmastikaan voi onnistua sen
käytössä:
Vanhempien
laiminlyönnit. Kuten aiemmin
todettiin, ei lasten käyttäytymistä ole aina niin helppo ymmärtää. Joskus
heidän huono käytöksensä tai kiukuttelunsa voi olla vain oire jostain muusta;
se voi ehkä olla oire siitä, että vanhemmat itse ovat jollakin tavoin
laiminlyöneet heitä. Sillä ehkäpä he, vanhemmat, eivät ole antaneet aikaa ja olleet
kiinnostuneita lapsistaan, tai ehkä he ovat olleet muulla tavalla kiireisiä ja
välinpitämättömiä, joka sitten on voinut johtaa edelläolevaan oireiluun ja
huonoon käytökseen.
On sentähden hyvä ymmärtää, ettei tämäntapaista asetelmaa voida
ratkaista kurinpitoa lisäämällä. Se ei sillä hoidu, vaan se voi jopa pahentaa
asiaa ja lapset saattavat muuttua hankalammiksi. Sensijaan paljon parempi ja
ainoa kunnollinen tapa kyseisessä tilanteessa on se, että vanhempi itse muuttuu
ja alkaa korjata laiminlyöntejään. Hänen tulee toisin sanoen itse pyrkiä
siihen, että kiinnittää enemmän huomiota lapsiinsa, antaa heille aikaa ja
huomiota sekä yrittää kuunnella heitä. Jos näin todella tapahtuu, voidaan
olettaa, että useat käytösongelmat katoavat lähes saman tien, eikä silloin
tarvita enää muita menetelmiä ongelman poistamiseksi.
Vahinko, lapsellisuus
tai jos lapsi on aidosti pahoillaan. Toinen
asia kurinpidossa on, ettei sitä saisi käyttää silloin, kun kyseessä on
vahinko, lapsellisuus tai jos lapsi on aidosti pahoillaan. Jos vanhemmat
rankaisevat lasta tämäntyyppisissä tilanteissa tai yleensä
epäoikeudenmukaisesti, liian ankarasti suhteessa rikkomuksen laatuun ja
harjoittavat muutenkin kohtuuttoman kovaa kuria, aiheuttavat he tällä vain
vahinkoa, lannistavat lasta ja saavat hänet vihaan ja kapinaan vanhempiaan
kohtaan. Itseasiassa on mahdollista, että vanhemmat kiihottavat lapsensa vihaan
ja sitten rankaisevat heitä samasta vihasta, jonka ovat itse aiheuttaneet! Tämä
on aina mahdollista, jos vanhemmat toimivat epäoikeudenmukaisesti tai eivät
muuten huomioi lapsiaan:
- (Kol 3:21) Isät,
älkää kiihoittako lapsianne, etteivät he kävisi aroiksi.
- (Ef 6:4) Ja te
isät, älkää kiihoittako lapsianne vihaan, vaan kasvattakaa heitä Herran kurissa
ja nuhteessa.
Jos vanhempi purkaa
omaa suuttumustaan. Kolmas huono
malli kurinpidossa on se, että vanhempi purkaa siinä omaa suuttumustaan ja
toimii kiihtyneessä tilassa. Sillä jos vanhempi toimii ikäänkuin kostaakseen
lapsilleen ja rangaistakseen näitä - "Kyllä minä näytän hänelle" -
aiheuttaa hän sillä vain vahinkoa. Se ei saa aikaan mitään positiivista, koska
hänen oma vihansa yleensä herättää lapsissakin samanlaisia negatiivisia
tunteita - tunteita, jotka yleensä vain lisäävät huonoa käytöstä ja pitävät
yllä huonoa kierrettä.
Ainut oikea tapa toimia kyseisessä tilanteessa on se, että
vanhemmat ovat vapaat omasta vihastaan. Kurinpitoa eivät saisi koskaan ohjata
vanhemman omat tunteet - milloin hän sattuu olemaan suutuksissaan - vaan lapsen
huono käytös. Jos kurinpito pohjautuu tähän periaatteeseen, tapahtuu se vain
silloin oikealla tavalla. On tärkeää erottaa lapsi - jota rakastetaan joka
hetki - ja hänen käytöksensä toisistaan:
Vanhempien on
päästävä vapaaksi valheellisista syyllisyydentunteista lastensa kurittamisen
suhteen. Meidän perheemme ilmapiiri muuttui hetkessä kun tajusimme yhden asian:
Jumala edellyttää, että annatte selkään lapsillenne kun he kapinoivat tai ovat
tottelemattomia. Minulle selvisi, että antaessani lapsille selkään olin
yrittänyt saada heitä mukautumaan omaan tahtooni. Sen vuoksi olin ollut
epäjohdonmukainen, kaunainen ja olin käyttänyt selkäsaunaa vasta viimeisenä
keinona. Kun tajusin, että Jumalan sana määrittelee, milloin selkäsauna on
tarpeen - ei oma vihastukseni - opin lähestymään asiaa aivan eri hengessä. Enää
ei ollut vallitsevana vihastuminen lasta kohtaan vaan kuuliaisuus Jumalalle.
Koko ilmapiiri muuttui välittömästi - ja lapset tiedostivat sen heti.
Selkäsaunat olivat varmempia, lujempia - ja niitä oli harvemmin... Tästä kasvoi
uusi rakkauden tunne, joka ei vallannut vain kuuliaisuuden ja kurinpidon
aluetta vaan levisi perheemme elämän jokaiseen sopukkaan.(21)
MUUT VAIHTOEHDOT. Kun huonoa käytöstä esiintyy, on useitakin tapoja,
joilla vanhempi voi puuttua siihen, ja joista vitsan käyttö on vain yksi
vaihtoehto. Katsommekin seuraavassa kuin yhteenvetona ja kertauksena
tavallisimpia tapoja, joita vanhempi voi käyttää, mikäli huonoa käytöstä
esiintyy. Jotkut näistä tavoista ovat ennaltaehkäiseviä, toisia voidaan käyttää
vasta huonon käytöksen jälkeen; lisäksi jotkut tavat soveltuvat paremmin vain
tiettyihin erityistilanteisiin. Vanhemman tuleekin aina itse miettiä, mikä tapa
on kussakin tilanteessa paras vaihtoehto:
1. Jos pelkkä katse tai
keskustelu lapsen kanssa riittää, on kurinpitokin silloin aivan tarpeeton.
Usein enempää ei edes tarvita käytöksen korjaamiseksi.
2. Joissakin tilanteissa
ei ehkä ole syytä puuttua ollenkaan asiaan. Tällaisia voivat olla sellaiset
huonot käytösmuodot, joita ylläpitää vanhempien huomio.
3. Jos vanhemmat ovat
laiminlyöneet lapsiaan, voi hyväksynnän ja myönteisten tunteiden osoittaminen
poistaa huonon käytöksen. Tämä on usein paras tapa ennaltaehkäisemään huonoa
käytöstä.
4. Jotkut tilanteet voivat
ratketa siten, että vanhempi tiedottaa miltä hänestä itsestään tuntuu eli
käyttää minä-sanomia sinä-sanomien eli syytösten sijaan. Hän ei hyökkää lapsen
persoonaa ja käytöstä vastaan, vaan kertoo asiat omalta kannaltaan - "nyt
minua harmittaa, koska..." - ja miksi hän kokee niin.
5. Jos lapsella on
voimakkaita tunteita - kiukku (myös vanhempaa kohtaan), itku ja kyyneleet,
murjottaminen, voimakas pelko ym. - on yksi vaihtoehto se, ettei vanhempi yritä
kieltää ja tukahduttaa näitä tunteita, vaan että hän sensijaan asettuu toisen
asemaan. Lapset kaipaavat juuri sitä, että joku ymmärtää, miltä heistä tuntuu
juuri sillä hetkellä. Jos vanhempi pystyy tällä tavalla asettumaan toisen
asemaan - näinkö tunnet, ymmärsinkö oikein... - poistuvat ja laimenevat
kielteiset tunteet usein itsestään.
6. Se, että vanhempi
etukäteen reagoi myönteiseenkin käytökseen ja joskus palkitsee sen, poistaa jo
itsestään huonoa käytöstä. Tämä voi tapahtua joko sanallisessa muodossa tai
sitten vanhempi voi joskus antaa jonkun yllätyslahjan.
7. Eräs tapa toimia on
looginen vaihtoehto, jonkin negatiivisen seurauksen määrääminen huonosta
käytöksestä. Seurauksella pitäisi yleensä olla selvä looginen yhteys itse
tehtyyn rikkomukseen.
8. Vitsan käyttö voi
joissakin tilanteissa olla yksi hyvä vaihtoehto.
