|
|
|
Tartu kiinni |
LUKU 2 - Jos esiintyy käytösongelmia
Kun lähdetään pohtimaan sitä, miten puuttua lasten huonoon käytökseen, on hyvä vielä todeta, että käytösongelmien syy on usein vanhemmissa; siinä, että he eivät ole täyttäneet lasten jokapäiväisiä tunne-elämän tarpeita tai siinä, että he ehkä ovat vahvistaneet näiden kielteisiä rooleja. Sen tähden, jos lasten käytöshäiriöt johtuvat täyttymättömistä tunne-elämän tarpeista, korjaantuu asia parhaiten siten, että vanhemmat itse muuttuvat ja alkavat osoittaa lapsia kohtaan enemmän myönteisiä tunteita, jotka tähän mennessä ovat jääneet vähiin - pelkästään näin katoaa moni hankala käytösongelma. Mutta entä ne tilanteet, joissa lapset kokevat olevansa rakastettuja, hyväksyttyjä, tunne-elämän tarpeet täytettyinä ja silti tekevät väärin - miten silloin tulee menetellä? Tulevilla riveillä yritämme löytää vastauksia tähän.
Keskustelun merkitys. Eräs tapa, miten voidaan hoitaa käytösongelmia, on yksinkertaisesti keskustelu lasten kanssa. Oikeanlaatuinen keskustelu, jossa arvostetaan lapsia, on yksi parhaista tavoista ehkäistä huonoa käytöstä. Sitä on hyvä käyttää silloinkin, kun jo esiintyy käytöksessä ongelmia. Katsomme allaolevilla riveillä, mitä asioita kannattaa ottaa huomioon, jos halutaan päästä oikeanlaatuiseen ja rakentavaan keskusteluun lasten kanssa.
Kunnioita lasten näkemyksiä! Ensimmäinen huomioitava piirre on, että kunnioitamme lasten näkemyksiä ja mielipiteitä, vaikka ne poikkeaisivatkin omistamme tai eivät miellyttäisi meitä. Mitä paremmin pystymme hyväksymään lasten ja nuorten erilaisia näkemyksiä emmekä kiihdy niistä, sitä paremmin hekin arvostavat näkemyksiämme. He eivät niin herkästi hylkää meille tärkeitä asioita, jos arvostamme heidän näkökantojaan. Asian toinen puoli on, että jos olemme liian jyrkkiä, tuomitsemme ja moitiskelemme lapsia sekä arvostelemme heidän ystäviään, on tällä aina päinvastainen vaikutus. Se voi johtaa juuri siihen, mitä emme toivo: lapset saattavat kääntää meille selkänsä ja ajautua asioihin, joita emme halua. Niin tapahtuu melkein poikkeuksetta, jos vanhemmat ovat jyrkän erehtymättömiä. Avainasia keskustelussa on se, että vanhemmat siirtyvät arvostelemisesta ja tuomitsemisesta lasten ja nuorten arvostamiseen. Heidän ei tarvitse pitää kaikesta siitä, mitä lapset sanovat ja tekevät, mutta ainakin he voivat yrittää arvostaa lapsiaan. Jos meillä on tällainen asenne lasten kanssa keskustellessamme, ja jos myös kuuntelemalla yritämme päästä selville heidän tarpeistaan, pääsemme todennäköisesti useista karikoista paljon helpommalla.
Anna lasten esittää ratkaisuja! Kun vanhempien on hyvä kunnioittaa lastensa näkemyksiä, on asian toinen puoli se, että he antavat lastensa esittää ratkaisuja myös erilaisiin kodissa esiintyviin tilanteisiin (kotitöiden jakaminen, ruoka-ajat, tietokoneen käyttö, lemmikkieläinten hoito, huoneitten jakaminen sekä mitä erilaisimmat pulmat ja kiistat, joita kodissa voi esiintyä). He voivat yhdessä lastensa kanssa miettiä ratkaisuja kaikenlaisiin kodissa esiintyviin konflikteihin ja ongelmiin - ratkaisuja, joiden kautta lapset itse olisivat tyytyväisiä, mutta ettei vanhempienkaan tarvitsisi olla pettyneitä. Ongelmanratkaisuihin ja keskusteluihin on syytä pyrkiä, koska joskus se voi radikaalistikin vähentää ristiriitojen määrää kodissa. Erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja voi kirjoittaa paperille, joista sitten yhdessä valitaan vaihtoehto, joka tyydyttää kaikkia. Hyvin usein voidaan todeta, että jos vanhemmat eivät koskaan keskustele lasten kanssa, kuuntele näiden käsityksiä ja antavat pelkästään sanelupäätöksiä, johtaa tämä ennen pitkää siihen, että lasten on hyvin vaikea totella vanhempiaan. Jos vanhempien ja lasten välinen suhde ei ole ennestään lämmin eikä lapsia kuunnella, on heidän motivaationsa tällaisessa tilanteessa todennäköisesti lähellä nollaa - heidän yhteistyöhalunsa on vaikea nousta pelkillä sanelupäätöksillä. Sen sijaan asia muuttuu toisenlaiseksi, jos lapset saavat itse esittää ratkaisuja pulmiin. Usein saatetaan nähdä, että jos lapset ja nuoret saavat osallistua asioiden suunnittelun ja ratkaisuprosessiin, ovat he silloin paljon motivoituneempia toteuttamaan syntyneitä ratkaisuja. He pitävät siitä, että heihin luotetaan, että he saavat vastuuta, ja alkavat usein muullakin tavalla ottamaan muita huomioon. Näin syntyneet ratkaisut ovat tavallisesti myös pysyvämpiä, koska lapset ovat itse olleet mukana päätöksenteossa. Mitä tämä sitten sinun kannaltasi vanhempana merkitsee, kannattaa sinun alkaa keskustella enemmän lastesi kanssa. Ota heidän kantansa paremmin huomioon ja anna heidän myös olla apuna ratkaisujen löytämisessä. Usein he ovat halukkaita muuttumaan, jos vanhemmat ensin osaavat arvostaa heidän näkemyksiään.
Reagoi oikein lapsen käytökseen! Kun lasten käytös häiritsee tai ei miellytä meitä, on hyvin tavallista, että reagoimme siihen haitallisilla tavoilla. Saatamme esiintyä vihaisina, tiuskia, antaa lapsille leimoja ja rooleja, esittää syytöksiä sekä toimia muutenkin väärillä tavoilla. Emme tule edes ajatelleeksi, että toimintatapamme voisi olla väärä tai että se olisi myöskään Jumalan tahdon vastainen, kuten seuraavat jakeet osoittavat:
- (Ef 4:31) Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.
- (Jaak 1:20) sillä miehen viha ei tee sitä, mikä on oikein Jumalan edessä.
Mutta miten vanhempien kannattaa toimia, kun tarkoituksena on saada lapsi muuttamaan senhetkistä käyttäytymistään? Mitä asioita heidän kannattaa välttää ja miten on järkevää toimia, jos lasten käytös tuottaa ongelmia heille? Tähän yritämme löytää vastauksen alla olevilla riveillä:
Vältä sinä-lauseita! Kun vanhemmat puuttuvat lastensa käytökseen, on heidän hyvä varoa lauseita, joissa esiintyy sinä-sana. Sillä usein sinä-lauseet, kun ne lausutaan vihaisina, hyökkäävät lapsen persoonan kimppuun. Ne koskettavat negatiivisesti hänen persoonaansa, koska niissä tavallisesti esitetään syytöksiä, leimoja ja rooleja, joita vanhemmat antavat. Se voi ilmetä seuraavantyyppisinä vanhempien sanontoina:
- Kuinka sinä voit olla noin ilkeä; mene heti huoneeseesi! - Miksi sinun pitää olla aina tuhma, etkö koskaan... - Kyllä sinä sitten olet mahdoton! - Lopeta heti tuo häiritseminen! - Sinä olet taas myöhässä, mikset voinut tulla ajoissa kotiin? - Sinä käyttäydyt kuin pikku lapsi, kun... - Sinä saisit hävetä, kun... - Ettekö te ikinä opi siivoamaan jälkiänne! - Älä ikinä tule häiritsemään minua silloin, kun ompelen! - Sinä saat luvan olla hiljaa, tai muuten...
Mikä seuraus on edellisenkaltaisista sinä-lauseista, voimme ymmärtää, etteivät ne johda mihinkään rakentavaan. Jos mukana on kielteisiä leimoja, rooleja ja huomautuksia lasten luonteesta, voivat ne helposti lannistaa lapsen, ja hän voi kokea, ettei häntä arvosteta. Se voi johtaa myös siihen, että hän omaksuu vanhempien antaman roolin ja leiman. Tämähän todettiin jo aiemmin. Sinä-lauseista voi olla myös toinen, lähes yhtä huono seuraus. Niiden ongelma voi olla siinä, etteivät ne synnytä yhteistyöhalua lapsessa. Kun vanhempi lausuu sinä-viestejä, syytöksiä ja jatkuvia komentoja, on lapsen motivaatio tällaisten lauseitten seurauksena varmasti vähäisempi kuin jos vanhempi toimisi rakentavammilla kommunikaatiotavoilla. Se voi johtaa siihen, että kun esitetään syytöksiä, niin siihenkin vastataan syytöksillä (Mikset sinä... - et sinäkään...) eikä lapsi lopulta halua lainkaan kuunnella vanhempiaan ja muuttaa käytöstään. Hänen motivaationsa pysyvään muutokseen on todennäköisesti hyvin pieni, varsinkin jos vanhemmat eivät muutenkaan ole kuunnelleet ja antaneet huomiota hänelle.
Esitä avunpyyntö! Kun edellisessä kappaleessa puhuttiin siitä, että sinä-viestit voivat olla haitallisia, on sen ohella parempi tapa kommunikoida lapsille ja puuttua heidän käytökseensä, joka vaivaa vanhempia. Sen sijasta, että vanhempi hyökkäisi lapsen persoonan kimppuun, voi hän kertoa asiat omalta kannaltaan. Vanhempi voi yksinkertaisesti kertoa, miltä hänestä tuntuu lapsen häiritsevä käytös sekä selittää, miksi hän kokee niin (pitää tietysti olla hyvä syy - lapset haluavat tietää, miksi heidän käytöksensä haittaa vanhempien elämää). Kyseessä on tavallaan avunpyyntö, jossa vanhempi tiedottaa ja kertoo tunteistaan (vanhempi voi olla väsynyt, kiireinen, peloissaan, huolissaan, melu häiritsee häntä tai jokin muu asia harmittaa ja ärsyttää häntä), joita lasten ja nuorten käytös hänessä herättää. Huomioitavaa on, että tämäntyyppisissä viesteissä, joissa vanhempi kertoo tunteistaan ja mistä ne johtuvat, esiintyvät usein sanat "minä" ja "minua". Ne poikkeavat sinä-viesteistä siinä, että pronomini on vaihtunut toiseksi:
- Pelkään, että kaadat ruukun, kun juokset niin lähellä sitä. - Pelkään sinun likaavan maton, kun käytät noita värejä. - Olin hirveän peloissani ja huolissani, kun tulit niin myöhään. - Minua pelottaa ajaa autoa, kun en pysty kunnolla keskittymään metelin takia. - Minua kertakaikkiaan harmittaa, kun sinä tuot aina hiekkaa mukana kengissäsi ja minä joudun siivoamaan kaiken. - Minä pelkään, että vauva voi satuttaa itsensä, kun sinä kannat häntä reppuselässäsi. - En jaksa potkia palloa nyt, kun olen väsynyt. - Minulla ei ole nyt mahdollisuutta leikkiä, kun minun täytyy valmistaa ruokaa. - En pysty ompelemaan, jos minut keskeytetään koko ajan. - En pysty nukkumaan, jos talossa pidetään kovaa melua. - Minusta on todella ikävää aina siivota teidän lelujanne keittiön lattialta, koska muuten en pysty itse tekemään mitään. - Minua aina hermostuttaa kaupassa, kun te ette pysy aloillanne, niin että voisin itse rauhassa tehdä ostoksia. - Minua kertakaikkiaan ärsyttää se, ettei kukaan tule ajoissa syömään silloin, kun ruoka on vielä lämmintä.
Mikä on etuna minä-viestien käytöstä? Ainakaan ne eivät herätä niin paljon vastarintaa kuin sinä-viestit ja syytökset. Kun vanhempi kertoo vain tunteistaan ja esittää avunpyynnön lapsille, ei se tunnu heistä läheskään niin uhkaavalta. Usein - ei välttämättä aina - he ovat jopa halukkaita itse muuttamaan käytöstään, varsinkin jos he ymmärtävät sen haittaavan toisia ja jos ymmärtävät miltä toisista tuntuu:
"Eräänä iltana olin hyvin väsynyt ja Kaija oikutteli. Hän ei tahtonut mennä nukkumaan, itki vain eikä mennyt edes pitkäkseen. Lopulta hän oli melkein hysteerinen. Kävin alusta loppuun lävitse koko houkuttelu-pyytely-komentelu-listani. Aloitin sanomalla: "Kuule Kaija kulta, nyt on nukkuma-aika, käypä nyt nukkumaan. Käyhän pitkäksesi ja pane silmät kiinni, kyllä se uni tulee.' Hän vain itki ja aloin tulla todella äkäiseksi. 'Kuule nyt sinä menet nukkumaan ja sillä siisti, ei nyt enää leikitä!' Ääneni nousi ja viimein läimäytin häntä takamuksille ja sanoin: 'Nyt sinä menet nukkumaan - minulle riittää jo!' Siitä ei ollut apua. Hän itki yhä, minä olin epätoivoissani ja ihmettelin mitä minä nyt teen. Sitten ajattelin: Yritetäänpä minä-sanomaa. Menin takaisin lastenhuoneeseen, halasin Kaijaa, mutten ottanut pois sängystä. Sanoin: 'Isi ja minä emme saa olla paljon yhdessä. Minä olen koko päivän melkein sinun kanssasi. Minä tahtoisin olla vähän aikaa isin kanssa kahden kesken. Meidän pitää levätä illalla ja jutella keskenämme. Ja joskus meistä on mukava mennä aikaisin nukkumaan. Mutta me emme voi mennä nukkumaan jos sinä itket.' Kaija sanoi: 'En minä enää äiti.' Ei muuta. Se tuntui uskomattomalta. Sen jälkeen hän ei ole itkenyt tai raivonnut vaikkei saisikaan heti unta mentyään sänkyyn." (11)
"Eräänä iltana sanoit että ruoka on valmis, mutta kukaan ei tullut. Annoit oikein hyvän minä-sanoman. 'Nyt minä olen tosi turhautunut. Olen tehnyt toista tuntia töitä, että saisin meille oikein maittavan päivällisen, ja nyt pelkään että kaikki jäähtyy ja menee pilalle.' Se sanoma meni perille. Minusta se kuulosti jotenkin niin aidolta, ja se sai aikaan liikettä - minusta oli kiinnostavaa nähdä miten se vaikutti lapsiin. He huomasivat, että sinun huolestumisessasi oli todella järkeä, ja tulivat. Muistan toivoneeni, että osaisin itsekin sanoa tuollaisia minä-sanomia. Sinä käytät niitä useammin kuin huomaatkaan." (12)
Älä vahvista lasten huonoa käytöstä! Kun vanhemmat voivat kommunikoida lasten kanssa haitallisilla tavoilla, on yhtä mahdollista se, että he vahvistavat näiden huonoa käytöstä. Näin voi tapahtua ilman, että sitä edes tiedostetaan. Tavallisimmin se voi ilmetä tilanteissa, joissa lapsi mankuu jotain, eikä pysytä alkuperäisen päätöksen takana, vaan pyörretään se. Tai sitten se voi ilmetä siinä, että huomioidaan vain lasten kielteinen käytös - esim. puhuminen epänormaalilla äänellä, kiukkukohtaus... - ja näin vahvistetaan sitä. Katsomme asiaa seuraavien esimerkkien valossa. Samalla yritämme löytää poispääsyn haitallisista toimintamalleista, joita meillä voi olla:
Lapsen mankuminen. Eräs alue, jossa saatamme vahvistaa lasten huonoa käytöstä, on mankuminen. Hyvin tavallista on, että jos lapsi on pyytänyt jotain ja vanhemmat ovat vastanneet kielteisesti, niin ei pysytäkään päätöksessä. Saatetaan pyörtää alkuperäinen päätös, koska ei kestetä lasten itkua, huutoa ja jatkuvaa mankumista. Annamme lasten negatiivisten tunteiden vaikuttaa itseemme ja näin muutamme mieltämme. Tämänlaatuinen epäjohdonmukaisuus lisää kuitenkin lasten huonoa käytöstä. Jos lapsi on kerran tai useammin saanut tahtonsa läpi jatkuvalla mankumisella, on todennäköistä, että hänen taipumuksensa järjestää samanlaisia tilanteita lisääntyy entisestään. Hän on alkanut huomata, että vanhempien "ei" tarkoittaakin todellisuudessa "ehkä", ja siksi hän voi turvautua samoihin tapoihin yhä uudestaan, ellei asiaan tule muutosta. Asian korjaamiseen on olemassa yksinkertainen keino: vanhemman tulee pysyä siinä kielteisessä päätöksessä, mihin hän alunperin on päätynyt. (Tämä ei tarkoita, että kaikkeen pitäisi sanoa ei. Joskus lasten ja nuorten toivomukset voivat olla ihan realistisia.) Jos vanhempi pysyy johdonmukaisesti alkuperäisessä päätöksessään, vaikka lapsen huuto ja mankuminen alussa lisääntyisi (se lisääntyy melko todennäköisesti), saa hän yleensä jossain vaiheessa huomata, että lapsen hankala käytös vähenee. Se vähenee, koska lapsi huomaa hyödyttömäksi vaikuttaa vanhempiensa päätökseen näillä kielteisillä tavoilla. Kun tämä asia ei käytännössä ole aina niin helppo toteuttaa, kannattaa ottaa huomioon muutamia lisävinkkejä. Nämä käytännön vinkit voivat antaa lisäapua tilanteisiin, joissa lapset ja nuoret esittävät vaatimuksiaan:
Pyydä lisäaikaa miettimiseen! Lisäaika ei ole koskaan pahitteeksi. Jos nuori tai lapsi tulee pyytämään lupaa päästä johonkin tai pyytää jotain tavaraa, ei siihen heti kannata vastata "kyllä" tai "ei" - paitsi tietenkin jos on jo etukäteen varma suhtautumisestaan. Sen sijaan kannattaa pyytää lisäaikaa (minuutti, tunti, päivä, viikko...) asian miettimiseen tai että voi ensin keskustella jonkin toisen aikuisen - esim. puolison - kanssa. Etuna miettimisestä on, ettei silloin tule niin helposti tehtyä hätiköityjä päätöksiä, ja kun päätöksiä sitten lopulta tehdään, on niiden takana yleensä helpompi pysyä. Yksi positiivinen mahdollisuus voi olla se, että lapsi tai nuori voi itsekin pohtia uudelleen asiaa ja päätyä omatoimisesti johonkin järkevään ratkaisuun.
Älä ala väitellä! Toinen huomioitava asia lapsen mankuessa ja esittäessä vaatimuksiaan on olla sekaantumatta väittelyyn. Usein kun lapsi syyttää tai haukkuu meitä, tulemme ärtyisiksi ja alamme puolustella itseämme ("Enkä ole") tai sitten esittää edelleen syytöksiä toista kohtaan ("Senkin kiittämätön lurjus"). Äänen korottaminen samassa tilanteessa, oman suuttumuksemme takia, on myös mahdollista. Parempi vaihtoehto on kuitenkin se, että lapselle puhutaan kuin parhaalle ystävälle. Kun puhumme kuin parhaalle ystävälle emme silloin varmastikaan tiuski ja huuda, vaan puhumme melko rauhallisesti. Tarvittaessa voimme jopa alentaa ääntämme aivan kuiskauksen tasolle, kun lapsi itse kohottaa ääntään. Kun näin puhumme aluksi hiljaa ja tarvittaessa toistamme saman asian vielä hiljempaa, voi sillä olla dramaattinen vaikutus lapsiin:
- (San 16:24) Lempeät sanat ovat mesileipää; ne ovat makeat sielulle ja lääkitys luille.
- (Kol 4:6) Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itsekullekin vastata.
Asetu toisen asemaan! On tärkeää huomata, että mikäli lapsi ei saa myönteistä vastausta pyyntöönsä, saattavat hänen kiukunpurkauksensa lisääntyä ja vahvistua. Ne lisääntyvät lähes aina joksikin aikaa kunnes lapsi tai nuori huomaa, etteivät ne johda mihinkään. Kun tunteenpurkaukset ovat odotettavissa, on hyvä tietää, että ne ovat osa prosessia ja kestävät jonkin aikaa. Niitä ei siksi kannata yrittää tukahduttaa ja lopettaa - ne eivät noin vain katoa lasten mielestä - tai vastata lasten kiukkuun kiukulla, koska se ei kuitenkaan rakenna mitään. Sen sijaan parempi tapa on se, että pyrkii ymmärtämään, miten kurjalta toisesta voi tuntua, kun tämä ei saakaan haluamaansa asiaa. Toisin sanoen vanhemman tulee eläytyä toisen osaan ja asettua hänen asemaansa niin, että pystyy paremmin käsittämään lapsen negatiiviset tunteet ja kiukun. Kun nuori tai lapsi tulee paremmin ymmärretyksi, vie se heti suurimman latauksen hänen negatiivisista tunteistaan:
- On varmaan rankkaa sinulle, kun sinulla on niin tiukat vanhemmat, etkä saa lupaa lähteä siihen konserttiin.
- On varmaan kurjaa sinulle, kun sinulla on niin köyhät vanhemmat, ettet voi saada sitä leninkiä.
Ruinaaminen epänormaalilla äänellä. Me saatamme ylläpitää lasten huonoa käytöstä monella tavalla. Tähän joukkoon kuuluvat luultavasti sellaiset tavat kuin että lapsi ruinaa, kitisee tai pyytää jotakin epänormaalilla ja huutavalla äänellä. Hyvin todennäköisesti nämä haitalliset toimintatavat johtuvat juuri siitä, että vanhemmat itse ovat opettaneet lapset siihen. He eivät ole vastanneet normaaliäänellä esitettyihin pyyntöihin, vaan vasta niihin pyyntöihin, kun lapsi puhuu jotain epänormaalilla äänellä. Tämän asian korjaamiseen on olemassa yksinkertainen keino, ja se on se, että vanhemmat "kuulevat" vain myönteisen mutta eivät kielteistä tapaa puhua - tämä edellyttää yleensä yhteistyötä vanhemmilta ja muilta, koska jos joku edelleen reagoi kielteiseen puheeseen, jatkuu huono käytös todennäköisesti edelleen. He voivat esim. sanoa: "Meidän on vaikea kuulla tuollaisia pyyntöjä, sinun täytyy puhua normaalilla äänellä", ja olla sitten reagoimatta ollenkaan asiaan. Sen sijaan jos lapsi puhuu normaalilla äänellä, tulisi vanhempien heti osoittaa kuulevansa ja vastata näihin pyyntöihin. Seuraava lainaus on hyvä esimerkki siitä, miten huonot toimintatavat voivat kadota, kun niihin ei kiinnitä huomiota. Kyseessä on epäselvä puhe, joka ei johtunut synnynnäisestä viasta, vaan oli itse hankittu tapa:
Monta vuotta sitten me otimme kotiimme kymmenvuotiaan tytön, joka oli sitä ennen ollut sijoitettuna vajaamielisten laitokseen. Hänen käytöksessään oli joitakin kehitysvammaisille tyypillisiä piirteitä (laahustava kävelytyyli, leuan painaminen lähelle kaulaa, hieman epäselvä puhe). Kaksi kuukautta työskentelimme hänen puheensa kimpussa käyttämällä sammutusmenetelmää. Me sanoimme: "Valitettavasti me emme kuule, mitä sinä sanot, Maria." Sitten me jätimme hänet täysin huomiotta. Kun me emme enää vieneet korvaamme hänen suunsa eteen kuullaksemme hänen puheensa - kuten toiset olivat tehneet - hän alkoi puhua normaalin kuuluvalla ja selkeällä äänellä. Vaimoni joutui sappirakkoleikkaukseen, ja äitini tuli hoitamaan taloutta siksi aikaa. Minä olin paljon poissa työni ja sairaalassa käyntien takia, joten en huomannut, mitä Maria teki hyvää tarkoittavalle äidilleni. Kun eräänä iltana näin äitini vievän korvansa Marian suun eteen, minä selostin hänelle tilanteen myöhemmin. Sen jälkeen äitini ei reagoinut enää Marian kuiskailuun ja Maria alkoi puhua normaalisti hänellekin. (13)
Pikkulapsen kiukkukohtaus on samanlainen asia kuin puhuminen epänormaalilla äänellä. Sekin voi johtua siitä, että vanhemmat eivät ole kiinnittäneet huomiota hyvään käytökseen, mutta huomioivat heti lapsen huonon käytöksen ja kiukuttelun. Sillä lapsi voi kiukutella ja heittäytyä lattialle vain siksi, että joku reagoi asiaan ja huomaa sen. Jos hän olisi pelkästään yksin eikä kukaan olisi paikalla näkemässä, ei todennäköisesti tapahtuisi mitään. Tavallisin malli asian korjaamiseen lähtee yleensä siitä, että kukaan muu paikallaolija ei reagoi kiukutteluun, vaan antaa lapsen olla yksinkertaisesti rauhassa. (Muita vaihtoehtoja voivat olla se, että vanhemmat itsekin heittäytyvät lattialle ja alkavat kiukutella! Tai sitten se, että he pyytävät lasta toistamaan tai suurentamaan ongelmakäyttäytymistään - esim. huutamaan kovempaa – ikään kuin tarkkaillakseen asiaa! Tällaiset tavat tuovat tavallisesti uuden näkökulman asiaan ja poistavat siitä palkinnon. Lapsi voi kyllästyä siihen, kun huomaa, ettei enää saakaan toivomaansa huomiota.) Jos vanhemmat ja muut paikallaolijat ovat täysin "apaattisia" ja välinpitämättömiä lapsen kiukuttelun suhteen, menettävät kiukkukohtaukset yleensä hyvin pian merkityksensä ilman kiinnostunutta yleisöä. Lapsi voi kylläkin alussa lisätä ääntään ja kiukutteluaan, mutta jos muut antavat hänen olla rauhassa, loppuu tällainen käytös yleensä aikanaan. Asiaan voi liittyä myös se, että vanhemmat palkitsevat lasta silloin, kun hän käyttäytyy hyvin. Se voi motivoida häntä käyttäytymään yhä paremmin:
Joskus ekstinktio eli sammuttaminen tapahtuu vahingossa, kuten nelivuotiaan Markuksen kohdalla kävi. Hänen vanhempansa olivat huolissaan pojan ärsyttävistä pahantuulenpuuskista. Tällä oli tapana valita käytökselleen aika, jota hänen vanhempansa eniten pelkäsivät. Kun heillä esimerkiksi oli vieraita, räjähdystä saattoi odottaa nukkumaanmenoaikana, jollei jo aikaisemmin... Lopulta vanhemmat menettivät toivonsa. Heidän keinonsa olivat loppuneet. Tämän toteamisen aikoihin tapahtui niin, että vanhemmat olivat lukemassa sanomalehtiään olohuoneessa. He olivat sanoneet jotakin, joka suututti poikaa ja tämä heittäytyi tavan mukaan lattialle raivoissaan. Hän huusi ja löi päätään mattoon potkien ja viuhtoen pikkukäsillään. Vanhemmat eivät enää tienneet mitä tehdä, niinpä he eivät tehneet mitään. He vain jatkoivat lehden lukemista. Sellaista reaktiota pahantuulinen Markus ei ollut osannut odottaa. Hän nousi ylös, katsoi isäänsä ja heittäytyi maahan seuraavaa näytöstä varten. Vieläkään vanhemmat eivät kiinnittäneet häneen huomiota. Pojan huutaminen päättyi yhtäkkisesti. Hän meni äitinsä luo, ravisti hänen kättään ja ryhtyi kolmanteen näytökseen. Vieläkään he eivät tehneet liikettäkään hänen suuntaansa. Poika ilmeisesti tunsi itsensä niin typeräksi maatessaan lattialla, ettei hän enää koskaan sen jälkeen toistanut kiukunpuuskiaan. (14)
Lapsi ei päästä vanhempia pois läheisyydestään. Eräs ongelma, joka on samantyyppinen kuin kaksi edellistä, on se, kun pikkulapsi vaatii vanhempiaan läheisyyteensä eikä päästä näitä hetkeksikään poistumaan. Asiaan voi liittyä myös lapsen voimakas itku ja peloissaan olo heti, kun vanhempi alkaa poistua läheisyydestä tai kun lapsi pitäisi jättää esim. päivähoitoon. On kuitenkin hyvä huomata, että myös tällainen käytös on yleensä opittua, koska vanhemmat ovat antaneet periksi lapselle. Lapsi ei välttämättä ole pohjimmiltaan niin peloissaan kuin miltä näyttää, vaan itku ja pelko ovat vaikuttamiskeino vanhempiin. Ne ovat vaikuttamiskeino, joilla lapsi yrittää pitää vanhemmat koko ajan läheisyydessään. Tämän asian korjaaminen lähtee siitä, ettemme anna lasten valitusten liikaa vaikuttaa itseemme. Jos lapsi alkaa itkeä ja huutaa, kun vanhemmat poistuvat läheisyydestä tai eivät tule hänen luokseen, voidaan yksinkertaisesti vakuuttaa lapselle rakkautta sekä sanoa: "Minulla on nyt muuta tekemistä, ja jos huudat, en aio vastata". Seurauksena tästä voi olla aluksi huudon ja itkun lisääntyminen, mutta kun sitä tiedetään odottaa, ei siitä kannata hämmentyä. Yleensä jossain vaiheessa, kun lapsi huomaa itkunsa hyödyttömäksi ja turhaksi, loppuvat hänen kiukuttelunsa siihen.
Kannattaako asioihin puuttua? Kun halutaan lasten käytöksen muuttuvan positiivisempaan suuntaan, voi sen edistämiseksi löytää mitä erilaisimpia keinoja ja tapoja. Useat näistä tavoista ovat sellaisia, että muutos lähtee ensin vanhemmista itsestään; kun he muuttuvat ja parantavat kommunikaatiotaan, voi lapsikin sitä kautta muuttua. Toisaalta on tilanteita, joissa on hyvä kysyä, kannattaako niihin puuttua ollenkaan. Joskus vanhempien liika jyrkkyys, liika huomio tai asioihin sekaantuminen voi vain pahentaa asiaa tai ei ainakaan edistä sitä. Tällaisia tilanteita saattavat olla seuraavat seikat:
Vähemmän tärkeät asiat. Sivuasioista ei tule tehdä pääasioita. Jos vanhemmat ovat liian jyrkkiä sellaisissa asioissa kuin nuorten pukeutuminen, hiusmuoti, musiikki, nuoren ystävät, millaista lasten huoneessa on, eli asioissa, joilla ei ole suoranaista vaikutusta heihin itseensä tai muihin, eivät he varmastikaan menettele järkevästi. Nämä asiat eivät ole senarvoisia, että niistä kannattaisi tehdä kovin suurta numeroa; varsinkin kun vanhemmilla usein on taustalla ajatus "Mitä muut tästä ajattelevat", joka sellaisenaan on varsin huono motiivi. Huomioitavaa myös on, että monet edellisistä asioista ovat vain väliaikaisia lasten ja nuorten elämässä - ne katoavat usein itsestään kun he varttuvat vähän suuremmiksi. Jos reagoimme pontevasti näihin asioihin, paheksumme niitä voimakkaasti tai esiinnymme jyrkän määräilevinä, voi se johtaa juuri siihen, mitä emme toivo; lapset kääntävät meille selkänsä ja ajautuvat asioihin, joita emme halua. Näin tapahtuu melkein poikkeuksetta, jos vanhemmat esiintyvät jyrkän erehtymättöminä. Sen sijaan jos vanhemmat malttavat pysyä rauhallisina, säilyy suhde lapsiin yleensä parempana ja monet murrosiän karikot ohittuvat helpommin.
Monet huonot tavat - lasten peukalon imeminen, kynsien pureskelu, vuoteen- ja housujen kastelu, liioiteltujen juttujen kertominen sekä muut ikävät tavat - joissa vanhemmat vaativat lapsiansa muuttumaan, voivat kadota pelkästään sillä, ettei niihin kiinnitetä mitään huomiota. Useat edellisistä tavoista ovat asioita, joita ylläpitää vanhempien huomio, jota lapset saavat. Kun vanhemmat kiinnittävät huomionsa niihin ja ovat huolissaan niistä, lapset nauttivat tästä ja jatkavat asioiden tekemistä juuri siksi. Kun näitä asioita lähdetään korjaamaan, on usein paras tapa se, ettei tee yhtään mitään. Vanhempien tulee antaa lastensa itse hoitaa rauhassa omia ongelmiaan eikä puuttua niihin. Tällä tavalla moni ongelma katoaa usein itsestään, ilman mitään asioihin puuttumista:
Minä joudun yhä uudelleen hämmästelemään sitä, kuinka monia ongelmia lapsista voidaan karsia pelkästään olemalla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Tavallisia lasten harrastamia asioita, joita voidaan tehokkaasti hoitaa sammutusmenetelmällä, ovat esimerkiksi kiukuttelukohtaukset, ruinaaminen ostosmatkoilla, liioiteltujen juttujen kertominen, jatkuva aneleminen senkin jälkeen kun isä tai äiti on sanonut "ei", alituinen kiinni tarraaminen, kitiseminen, "tuota minä en ainakaan tee" -huudahdukset sekä toisten ihmisten keskustelujen keskeyttäminen. Ne ovat kaikki tapoja, joita ylläpitää lapsissa vanhempien huomio. (15)
Lasten koulunkäynti. Eräs alue, jossa vanhempien sekaantuminen on kyseenalaista, on lasten koulunkäynti. Hyvin usein he saattavat ottaa turhia paineita siitä ja kokea velvollisuudekseen, että lapset menestyvät ja lukevat hyvin läksynsä. He saattavat voimakkaasti toivoa lasten pärjäämistä ja kokevat epäonnistuneensa, jos niin ei tapahdu. Samoin vanhemmat saattavat yrittää nalkuttamalla ja painostamalla saada lapsia parempiin suorituksiin ja että nämä tekisivät hyvin läksynsä. Joskus taas, kun lapset eivät ole tehneet ajoissa tehtäviään, kokevat vanhemmat kiusausta puuttua asiaan ja tehdä niitä heidän puolestaan. He yrittävät pelastaa nämä pinteestä, johon he ovat joutuneet. Jos meillä on edellisenkaltaisia tapoja, emme silloin varmastikaan toimi järkevällä tavalla. Koulunkäynti ja läksyjenluku on nimenomaan lasten, ei vanhempien velvollisuus, koska vanhemmat eivät voi käydä koulua heidän puolestaan. Vanhempien tulee pitää huolta siitä, että lapsilla on kotonaan sopivat puitteet ja edellytykset tehtävien tekoon - siihen päättyy heidän velvollisuutensa - mutta lasten itsensä tulee huolehtia siitä, että he menevät ajoissa kouluun sekä suorittavat läksynsä ja tehtävänsä. Jos he epäonnistuvat, on se heidän ja opettajan välinen asia, ei vanhempien. Jos tätä järjestystä ei noudateta, tulee varmasti sekaannuksia. Asian toinen puoli on, että jos vanhemmat kiinnittävät kohtuuttomasti huomiota lastensa koulunkäyntiin, voi se vain pahentaa tilannetta. Usein juuri se lapsi, joka saa kotoaan vähiten myönteistä huomiota tai jonka "huonoutta" on verrattu muihin "etevimpiin" lapsiin, voi huonolla koulunkäynnillään pyrkiä maksamaan tämän laiminlyönnin. Hän voi ajatella, että parempi saada huomiota edes tällä tavalla kuin olla saamatta sitä lainkaan. Hän saattaa jatkaa menettelyään edelleen, ellei vanhempien kurssissa tapahdu muutosta. Tämän asian korjaaminen lähtee tietysti siitä, että vanhempien tulee olla puuttumatta lastensa koulunkäyntiin. Heidän tulee ymmärtää oman vastuunsa rajat ja olla sekaantumatta toisen asioihin - heidän tulee ikään kuin vaihtaa vapaalle tällä alueella. Toiseksi vanhempien kannattaa pyrkiä osoittamaan enemmän myönteistä huomiota - ajan antamista, kuunteluun keskittymistä... - sitä lastaan ja nuortaan kohtaan, joka on kiinni näissä ongelmissa. Se on tärkeää, koska usein juuri myönteisen huomion puute on ongelmien taustalla.
Harri oli neljäntoista, ja jo vuosikausia hän oli tuonut kotiin pelkkiä "välttäviä". Hänen vanhempansa nalkuttivat ja varoittelivat, ettei hän pääsisi mihinkään korkeakouluun eikä menestyisi elämässä. He yrittivät pelotella hänet parempiin suorituksiin ja lahjoa häntä saamaan parempia numeroita - kaikki turhaan. Kun he tajusivat, että vanhempien vastuu ulottui vain tiettyyn rajaan saakka ja että luonnollisten seurausten oli paras antaa toteutua, he päättivät jättää Harrin rauhaan. He sanoivat pojalle: "Anteeksi, että olemme niin paljon jankuttaneet huonoista numeroistasi. Kouluasiathan ovat sinun vastuullasi. Jos haluat menestyä paremmin, niin hyvä on, mutta jos mieluummin jatkat vanhaa rataa, niin omapa on valintasi." Seuraavassa todistuksessa kaikki Harrin numerot olivat "tyydyttäviä"! Mitä oli tapahtunut? Harri oli tietämättään rangaissut vanhempiaan huonoilla numeroilla. Kun äiti ja isä pääsivät voitolle syyllisyydentunteistaan ja kieltääntyivät loukkaantumasta lapsensa huonoista numeroista, Harrilla ei ollut enää aihetta menestyä heikosti. Itse asiassa epäonnistuminen tuntui hänestä pahalta, koska hän todellisuudessa kaipasi toverien ja opettajan hyväksymistä. Vanhempiensa mielenmuutokseen asti Harri kuitenkin oli ollut valmis kantamaan huonojen numeroiden seuraukset, koska saattoi niillä haavoittaa vanhempiaan! Syyllisyydentunteen vuoksi vanhemmat kantavat lapsilleen kuuluvan vastuun ja estävät heitä kasvamasta kypsiksi ihmisiksi. Seuraukset ovat tuhoisat vanhempien mielenterveydelle ja vievät koko kasvatuksen vinoon.(16)
Píkkulasten syömättömyys. Asia, josta vanhemmat usein ovat huolissaan, on pikkulasten syömättömyys (tässä ei käsitellä nuorten syömishäiriöitä kuten anorexiaa, jolla on usein täysin toisenlainen tausta). He saattavat olla huolissaan siitä, ettei lapsi syö riittävästi ja pyrkivät nalkuttamalla ja painostamalla korjaamaan asian. He ajattelevat, että heidän tehtävänsä on saada lapsi kunnolla syömään, ja jos he eivät siinä onnistu, saattavat he tuntea syyllisyyttä. He voivat myös ajatella, että jos lapsi ei syö kunnolla, niin hän voi sairastua. Syömättömyys on kuitenkin samanlainen asia kuin lasten koulunkäynnin laiminlyöminen - sitäkin ylläpitää usein vanhempien huomio ja huolestuneisuus. Kyseessä on myös lasten vastuualue, ei vanhempien. Niinpä tämän asian korjaaminen lähtee siitä, ettei vanhempien tule sekaantua asiaan, vaan antaa lastensa olla rauhassa. Vanhempien vastuu rajoittuu vain siihen, että heidän tulee tarjota lapsilleen ruokaa aterioiden yhteydessä, mutta lasten itsensä vastuulla on heidän syömisensä. Jos lapsi ei syö joillakin aterioilla (terve ihminen voi kestää jopa kymmeniä päiviä ilman ruokaa), ei siitä kannata tehdä liian suurta numeroa, vaan vanhempien tulee silloin korjata ruokapöytä tyhjäksi eikä tarjota mitään ennen seuraavaa ateriaa. Jos he tarjoavat jotain sitä ennen "säälistä", ei lapsi ehkä opi kokemuksistaan mitään. Yleensä jossain vaiheessa, kun lapsi on tarpeeksi nälkäinen, hän varmasti syö. Tämä on aivan ilmeistä, koska jokaisella on hyvä muistuttaja, nälkä, joka saa meidät ennemmin tai myöhemmin syömään.
Sisarusten riitely. Sisarusten välinen riitely ja kinastelu kuuluvat siihen joukkoon asioita, joihin ei yleensä kannata puuttua. Jos lasten välit eivät ole kovin myrkyttyneet - esim. vanhempien suorittaman jatkuvan vertailun tai epäoikeudenmukaisen suosimisen takia (joka hoituu sillä, että vanhemmat osoittavat yksilöllistä rakkautta ja huomiota jokaiselle lapselle: esim. "Sinä olet ainoa Pekkani, Tarjani, Paavoni... - maailmassa ei ole toista samanlaista) - hoituvat nämä riidat useimmiten pelkästään siten, ettei niihin kiinnitetä mitään huomiota. Lasten riitelyä ylläpitää useimmiten juuri vanhempien huomio. Nämä kiistat käydään pääasiassa huomion takia, ja siksi toinen lapsista - usein näennäisesti heikompi - voi härnätä toista vain, jotta saisi vanhemmat sekaantumaan asiaan. Sen sijaan jos vanhemmat eivät ole paikalla ja lapset ovat kahdestaan, saattavat lapset leikkiä aivan hiljaa ja sovussa, ilman että mitään kiistoja esiintyy. Se jos mikä osoittaa riitojen johtuvan vain huomion tavoittelusta silloin, kun vanhemmat ovat paikalla. Paras tapa näissä kiistoissa on se, että pysyttelee niiden ulkopuolella. Jos lapset tulevat kantelemaan toisistaan, voivat vanhemmat kyllä kuunnella lastensa kantoja asioista, mutta kehottaa heitä itse hoitamaan kiistansa, koska onhan kysymys heidän välisestä ongelmastaan - usein jo pienetkin lapset kykenevät siihen. Jos tilanne meinaa muuttua väkivaltaiseksi, voivat vanhemmat käskeä lapsia poistumaan omiin huoneisiinsa tai määrätä kummallekin jonkin seurauksen, mutta silloinkaan vanhempien ei kannata asettua tuomariksi tai kysellä kuka aloitti riidan ja kuka oli syyllinen, koska tämä ei johda mihinkään. Ainut keino ratkaista tämä asia on se, että vanhempi pysyy täysin kiistojen ulkopuolella ja kehottaa lapsia itse ratkaisemaan riitansa, vaikka nämä tulisivat valittamaan toisistaan:
Asioihin sekaantumisemme perustuu kahteen väärään olettamukseen. Ensiksikin siihen ajatukseen, että toinen lapsi on syytön. Näennäisesti hiljainen, heikko, viaton lapsi on tavallisesti viekkaasti ärsyttänyt isompaansa. Eräässä vanhemmille järjestetyssä seminaarissa kolmetoistavuotiaan pojan ja kymmenvuotiaan tytön äiti kysyi, luulinko hänen poikansa yrittävän herättää huomiota kiusaamalla jatkuvasti sisartaan. "Aivan varmasti", sanoin. "Mitähän tyttärenne sitten mahtaa tehdä saadakseen pojan suuttumaan?" "Ei yhtään mitään", äiti vastasi. "Kati on oikea enkeli." Minun on jokseenkin vaikea uskoa kenenkään kymmenvuotiaan olevan enkeli, joten vastasin: "Älkäähän nyt, ei kai hän niin täydellinen ole!" "Kyllä hän on", äiti totesi. "Hän istuu vieressäni sohvalla, ja Vesa tulee ja lyö häntä ilman mitään syytä." Koska huomasin "viattoman" Katin huomiontavoittelumenetelmät, vastasin: "Mistä syystä tyttärenne istuu teidän vieressänne?" Äiti vastasi: "Koska meillä on niin hyvät välit." Yhtäkkiä äiti tajusi. Huoneessa oli hiirenhiljaista. Lopulta hän sanoi: "Huomaan sen nyt. Vesa tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja kaipaa huomiota. Kati saa huomiota olemalla kiltti, joten Vesan on hankittava sitä olemalla tuhma." Sama äiti alkoi nähdä tyttärensä muunkin "viattoman" käytöksen läpi. Kun Vesa suututti äitiä, Kati totesi: "Jätä äiti rauhaan. Sinä sitten olet hoopo! Aina sinä hermostutat äitiä!" Myöhemmin äiti kertoi minulle: "Tyttö sumutti kaikkia, koska hän joka tilanteessa asettui minun puolelleni. Ajattelin aina, että hän on harvinaisen kiltti lapsi, ja että on sääli, ettei Vesa ole yhtä hyvätapainen. Nyt käsitän, että tyttö teki juuri sitä, mikä raivostuttaa kolmetoistavuotiasta. Kuka haluaisi kuulla kymmenvuotiaalta sisareltaan, mikä sopii ja mikä ei?" Tämä perheriita osoittaa, miten vaikeaa syyllisen löytäminen on. "Pata kattilaa soimaa - musta kylki kummallakin." Jos toinen lapsi olisi todella syytön käsirysyjä syntyisi hyvin harvoin. (17)
Reagoi myös myönteiseen käytökseen ja edistymiseen! Kun haluamme lasten käytöksen muuttuvan, on tavallista, että yritämme muuttaa sitä puuttumalla huonoon käytökseen ja antamalla siitä kielteistä palautetta. Reagoimme vasta sitten, kun on tapahtunut jotain negatiivista, ja kun lapsi on ollut hankala ja huonokäytöksinen. Silloin me heti huomaamme lapsen, kiinnitämme häneen huomiota ja ehkä sanomme, miten hankala ja tottelematon tämä on. Kuitenkin on parempikin tapa ohjata lasten elämää ja vaikuttaa siihen: vanhempien tulee vähentää turhan kritiikin määrää ja alettava reagoida myönteisiinkin asioihin ja edistymiseen sekä antamaan niistä myönteistä palautetta. On monia asioita, joihin vanhemmat voivat reagoida ja joista kiittää lasta. Varsinkin jos lapsi tai nuori on tehnyt jotain positiivista tai edistyy jossakin, kannattaa siihen toisinaan kiinnittää huomiota - "Minä iloitsen siitä, että sinä teit..." - ja vähentää samalla kielteisen palautteen määrää. Seuraavantyyppiset asiat ovat sellaisia, joihin kannattaa reagoida. Niistä kannattaa antaa myönteistä palautetta ja vähentää samalla turhan kritiikin määrää. Aina palkinnon ei tarvitse olla sanallinen. Joskus se voi olla myös yllätyslahja, lupa valvoa tunnin pitempään, lapsen herkkujälkiruoka tai jokin muu lapselle mieluinen asia. Nekin voivat toimia myönteisenä palautteena.
• Jos havaittavissa edistymistä tai pieniäkin muutoksia. - Jos lapsi on käyttäytynyt reilusti toista kohtaan tai toiminut oikein. • Jos on tultu ajoissa kotiin, ruokapöytään... • Jos on havaittavissa edistymistä huoneen siisteydessä tai jos jäljet on siivottu. • Kun lapsi opettelee uutta käytöstä ja on havaittavissa edistymistä; esim. pukeutuminen ja syöminen ilman apua. • Vaivannäön, osallistumisen sekä myös yrityksen arvostaminen. • Asiat, joita vanhempi itse arvostaa: "Minusta on mukavaa, että osaat leikkiä omin päin".
Kun vanhemmat lisäävät myönteisen palautteen määrää sekä vähentävät samalla negatiivista, on siitä yleensä kahtalainen etu: se vahvistaa lapsen itsetuntoa paremmin kuin kritiikki sekä lisää positiivisen käytöksen määrää. Seuraava lainaus on esimerkki siitä, mitä positiivinen palaute voi parhaimmillaan saada aikaan:
Kenties Janen piti koulussa joutua pahaan pulaan voidakseen koetella meitä. Kun hän huomasi meidän rakastavan häntä kaikesta huolimatta ja olevan valmiita seisomaan hänen rinnallaan, hän rentoutui ja hänen käyttäytymisongelmansa lakkasivat. Siitä huolimatta huomasin hänen karkeutensa ja kotitöistä pinnaamisensa saavan minut niin vihaiseksi, etten halunnut edes rukoilla hänen puolestaan. Kun kerroin Herralle tästä, hän sanoi: "Älä sitten enää rukoile hänen puolestaan, ylistä vain minua hänestä." Aluksi se oli kaikkea muuta kuin helppoa, sen voin vakuuttaa, mutta sen jo sujuessa helpommin Jumala osoitti minulle, että kielteinen, arvosteleva asennoitumiseni häneen oli tuhoamassa suhteemme. "Mutta Herra", sanoin, "kun aina löytyy jotakin, mihin voi suhtautua vain kielteisesti tai arvostellen." "Voit kiittää minua, joten kiitä nyt häntäkin", hän vastasi. No, se oli vielä vaikeampaa, mutta liioitellessani kiitoksiani ja suorastaan hukuttaessani hänet huomionosoituksiini aina kun hän teki jotakin mikä oli edes vähän avuksi, hänestä tuli paljon vastaanottavaisempi. Muut lapset näyttivät melkoisen loukkaantuneilta kaikesta epätavallisesta tohinasta hänen ympärillään muistuttaen minua tuhlaajapojan vanhemmasta veljestä. Sillä välin Jane kukoisti tästä rohkaisusta, ja hänestä on kehittynyt suorastaan upea kokki ja todellinen apu ja ilo meille, ja välimme ovat läheisemmät nyt kuin koskaan aiemmin.(18)
Seurausten käyttäminen. Seurausten määrääminen huonosta käytöksestä voi olla yksi tapa vaikuttaa lasten elämään ja ohjata heidän käytöstään. Jos on esiintynyt huonoa käytöstä ja lapsi on toiminut sopimattomasti, voi vanhempi antaa lapsen kokea siitä negatiivisia seurauksia, jotka saattavat vähentää hänen haluaan käyttäytyä samalla tavalla. Tavallisimmin se voi tapahtua ns. loogisten seurausten ja vitsan käytön muodossa. Katsomme molempia asioita erikseen:
Loogiset seuraukset. Kun lapsi käyttäytyy huonosti ja rikkoo sääntöjä, on yksi mahdollinen vaihtoehto, että vanhempi määrää säännön rikkomisesta jonkin sellaisen negatiivisen seurauksen, josta lapsi ei pidä, joka on epämieluisa hänelle ja jolla on jotain loogista yhteyttä itse tehtyyn rikkomukseen. Oli kyseessä mikä tahansa huono käytös, voi vanhempi siitä määrätä negatiivisen seurauksen, joka jollakin tavalla liittyy rikkomukseen ja on kohtuullinen lapsille. Tämä menetelmä perustuu siihen yleiseen havaintoon, että ihmisen käyttäytyminen määräytyy paljolti hänen käyttäytymisensä seurausten mukaan: jos seuraukset tehdystä teosta ovat positiivisia, taipumus tehdä samoin yleensä lisääntyy, mutta jos seuraukset ovat epämiellyttäviä, ei ihminen halua enää tehdä samoin. Hän päinvastoin yrittää välttää sen tekemistä, koska siitä ei ollut seurannut mitään positiivista. Kun tätä samaa sovelletaan lasten kasvatukseen, on vanhempien huolehdittava siitä, että hekin toisinaan sallivat lapsilleen negatiivisia seurauksia, jos nämä tekevät väärin ja ovat harkitusti rikkoneet sääntöjä. Heidän tulisi antaa jokin epämieluisa looginen seuraus siitä tahallisesta väärinteosta, johon lapsi on syyllistynyt. Yleensä se voi merkitä jonkin edun tai mukavuuden poisottamista tai sitten jonkin epämieluisan asian antamista - niiden kaikkien tulisi kuitenkin olla loogisessa yhteydessä itse tehtyyn rikkomukseen. Tavallisimmin tätä menetelmää, joka perustuu loogisuuteen, voidaan käyttää seuraavantyyppisissä tilanteissa:
• Jos lapsi käyttäytyy liian häiritsevästi, on liian äänekäs tai ei halua lopettaa, on loogista lähettää hänet jäähylle ja istuttaa nurkassa jonkun hetken ajan. Jos rikkomus tapahtuu sisällä, ulkona tai kaupassa, voi lapsen lähettää toiseen huoneeseen, sisälle tai jättää pois ostoksilta ensi kerralla. Silti pitäisi aina antaa valinnan mahdollisuus: "Voit jäädä jos olet hiljaa".
• Jos nuori ei ole tullut sovittuun aikaan kotiin, yhden viikon kotiaresti voi olla sopiva vaihtoehto.
• Jos lapsi heittää lumipalloja talon seinään, vaikka se on kielletty ikkunoiden särkymistä peläten, voi parin päivän pakollinen sisälläolo sopia tilanteeseen.
• Jos lapsi ei ole tullut sovittuun syömäaikaan, on loogista, että hän saa ruokaa vasta seuraavalla perusaterialla.
• Mikäli lapsi ei syö ruokaa aterialla, ei hänelle tule tarjota ennen seuraavaa perusateriaa mitään välipaloja tai makeisia.
• Jos lapsi ei ole pessyt käsiään ennen ruokaa, ei häntä voi ottaa samaan ruokapöytään.
• Jos lapsi ei pese hampaitaan, olisi syytä lopettaa makeisten antaminen, koska sokeri tuhoaa hampaat.
• Jos lapset häiritsevät melullaan autolla ajoa, voi vanhempi ajaa tien sivuun ja olla siinä kunnes rauha on palannut.
• Jos lapsi on jättänyt tavaransa asiattomiin paikkoihin eikä kerää niitä, voi vanhempi korjata tavarat lukolliseen laatikkoon ja antaa ne vasta sitten, kun lapsi esim. viidentoista minuutin ajan auttaa äitiään työssä.
• Tilanteessa, jossa lapsi on laiminlyönyt tehtäviään, voi olla syytä rajoittaa joitakin etuisuuksia kuten syöminen (vrt. 2 Tess 3:10,11) tai ulos leikkimään meno kunnes työt on tehty. Mikäli lapsi ei myöskään pidä huonetta siistinä tai vie roskia ulos, voidaan hänet sulkea pois samasta ruokapöydästä.
• Mikäli lapsi ei suostu menemään kouluun laiskuutensa takia, voidaan häneltä kieltää tietokoneen ja tv:n käyttö, eikä hänelle tarvitse antaa ruokaa.
• Jos tapahtuu muita rikkomuksia, voi vanhempi antaa rajoituksia tai ottaa pois etuisuuksia niillä alueilla, joilla rikkomus on tapahtunut.
• Jos yksi lapsi käyttäytyy ryhmässä häiritsevästi, on joskus hyvä kohdella koko ryhmää samalla tavalla, eli määräämällä koko ryhmälle saman loogisen seurauksen. Siten, jos esiintyy epäsopua ja häiritsevää käytöstä, voidaan koko joukkoa pyytää poistumaan yhtä aikaa tai määrätä sille sama seuraus. Tämänkaltainen toiminta, jossa lapsia kohdellaan ryhmänä, poistaa henkilökohtaisen huomiontavoittelun ja kilpailun lasten väliltä sekä lopettaa usein tehokkaasti häiritsevää käytöstä.
• Loogista vaihtoehtoa voidaan soveltaa myös viikkorahaan ja lasten suorittamiin töihin ja velvollisuuksiin kodissa. Jos vanhemmat laativat yhdessä lastensa kanssa - on hyvä ottaa lapset suunnitteluun mukaan - listan kodissa suoritettavista töistä (sen voi kiinnittää esim. seinälle), niin voidaan sopia siitä, että vanhempi vähentää viikkorahasta aina tietyn summan yhden laiminlyönnin takia. Jos laiminlyöntejä kuitenkin sattuu olemaan esim. kaksi tai useampia viikkoa kohden, voi vanhempi silloin velottaa koko viikkorahan. Tehtäviä, joihin lapset voivat osallistua, on kodeissa useita. Jo 3-4-vuotiaat voivat kerätä leluja ja tavaroita lattialta. Vähän sitä vanhemmat voivat siivota huoneensa, sijata vuoteensa, kattaa pöydän, tyhjentää roskakoreja... Muita tehtäviä, joita voi tulla iän myötä, voivat olla tiskivuorot, ruuanlaitto, imurointi, siivous, vaatteiden pesu, nuorempien sisarusten vartiointi, puutarhatyöt, auton pesu sekä monet muut asiat. Joistakin erikoisemmista töistä, jotka eivät kuulu normaalivelvollisuuksiin, vanhemmat voivat maksaa ylimääräistä.
Rakkaus ja kurinpito. Toinen mahdollinen malli seurauksien käytössä on vitsan käyttö. Se ei aina ole loogisessa yhteydessä tehtyyn rikkomukseen, mutta sen käyttö kuitenkin perustuu samaan periaatteeseen: tottelemattomasta käytöksestä ja harkitusta säännön rikkomisesta on huonoja seurauksia, joiden tarkoitus on estää vääriä tekoja toistumasta. Valitettavasti tämä menetelmä on joutunut huonoon huutoon länsimaissa, koska se on usein yhdistetty lasten pahoinpitelyyn, jonka kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Onpa saatettu asettaa vastakkain rakkaus ja kurinpito, eikä ole ymmärretty, että ne ovat saman asian eri puolia ja täydentävät toisiaan. Usein lapsi itsekin voi kokea, että jos kodissa kukaan ei valvo ja välitä hänen tekemisistään, ei hänestäkään silloin välitetä - hän voi kokea sen hylkäämisenä. Vitsan käyttö voi siis joissakin tilanteissa olla yksi hyvä menetelmä - ainahan sitä ei edes tarvita; joidenkin lasten kohdalla ei kenties koskaan. Jos ottaa huomioon sen rajoitukset (ei alle 1- eikä yleensä yli 10-vuotiaille, sen pitäisi tapahtua mahdollisimman pian itse rikkomuksesta, vain lapsen takamus on hyvä paikka ja eikä se saa vahingoittaa - paitsi sen on hyvä tuottaa edes vähän kipua, jotta sillä olisi jotain merkitystä), se voi hyvinkin ohjata hankalasti käyttäytyvää lasta parempaan suuntaan ja auttaa häntä hylkäämään huonon käytöksen. Arvo Ylppö, edesmennyt arkkiatri ja lastenhoidon uranuurtaja Suomessa, on todennut sen merkityksestä seuraavasti:
Lapsen kasvatuksessa on tietyllä ankaruudellakin merkityksensä. On lapsia joihin täytyy saada pieni pelko ja kunnioitus kasvattajaa kohtaan. Ei sen tarvitse olla sen kummempi kuin autoilijalla liikenteessä poliisia tai lappuliisaa kohtaan. Kun on muutamia sakkoja saanut, se opettaa vähän pelkäämään. Tässä maassa ei taida olla yhtään psykologia tai lapsipsykiatria, joka nykyisin uskaltaisi sanoa, että vanhempien täytyy antaa lapselle joskus vähän selkäänkin. Minä uskallan näin sanoa. Tarkoitan tällä sitä, että jos lapsi tahallaan ja uusiutuvasti tekee pahaa vastoin kieltoja, on vanhempien käytettävä tiukkaa kieltä, jopa annettava pieni läimäyskin. Vaikka kaikki tällainen katsotaankin nyt täysin sopimattomaksi, luulen kuitenkin tuntevani sen verran lapsen olemusta, että uskon tämänkin menettelyn joskus olevan tarpeen. (19)
Seuraava esimerkki osoittaa, mihin tämä menetelmä voi parhaimmillaan johtaa, jos vanhempien ja lasten välisen suhteen muut edellytykset ovat kunnossa. Se voi nopeasti vähentää hankalaa käytöstä tai poistaa sen jopa kokonaan:
Anne oli heidän yhdeksänvuotias tyttärensä. Hän oli ollut erityisen hankalasti käsiteltävissä jo hieman yli vuoden ajan. He olivat yrittäneet kaikkia mahdollisia tapoja hänen taltuttamisekseen, mutta mikään ei ollut auttanut. "Kun sitten aloitte puhua ruumiillisesta kurituksesta, emme tienneet mitä olisimme ajatelleet. Me emme olleet käyttäneet sitä koskaan. Mutta kun mikään muu ei auttanut, niin me päätimme kokeilla sitä." "Ensin me kerroimme heille mistä oli kysymys", Priscilla täydensi. "Niin, me kerroimme heille, että emme olleet toimineet heidän vanhempinaan oikealla tavalla, ja että tästä lähtien me aioimme tehdä niin kuin Raamattu sanoo. Selitimme heille, mitä me heiltä odotimme, ja jos he kapinoisivat tai eivät tottelisi, tulisi selkäsauna." "No, Annella se meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Me olimme yrittäneet hänen kanssaan jo neljääkymmentäyhdeksää lähestymistapaa ja hänelle tämä oli sitten vain 'numero 50'." "Kunnes Jerry käski hänen auttaa sisartaan päivällisastioiden pesemisessä", Priscilla sanoi. "Niin. Minä panin hänet työhön, ja kun se oli puoliksi tehty, hän otti ja lähti ulos leikkimään ystävänsä kanssa. Minä hain hänet takaisin, vein hänet omaan huoneeseensa, ja annoin hänelle isän kädestä." Priscillan silmät suorastaan sädehtivät hänen palauttaessaan mieleensä tuon tapauksen. "Tiedättekö, pastori, meidän ja Annen välillä on nyt ollut enemmän rakkautta näiden kuuden päivän aikana kuin meillä oli aikaisemmin kuuteen kuukauteen. Sitä on ihan vaikea uskoa. Hän on aivan kuin eri tyttö." (20)
Vaikka vitsan käyttö voi olla yksi hyvä menetelmä kasvatuksessa, on senkin käytössä edellisten rajoitusten lisäksi muutamia seikkoja, jotka kannattaa huomioida. Jos emme ota niitä huomioon, emme silloin varmastikaan voi onnistua sen käytössä:
Vanhempien laiminlyönnit. Kuten aiemmin todettiin, ei lasten käyttäytymistä ole aina helppoa ymmärtää. Joskus heidän huono käytöksensä tai kiukuttelunsa voi olla vain oire jostain muusta; se voi olla oire siitä, että vanhemmat itse ovat jollakin tavoin laiminlyöneet heitä. Ehkäpä vanhemmat eivät ole antaneet aikaa ja olleet kiinnostuneita lapsistaan, tai ehkä he ovat olleet muulla tavalla kiireisiä ja välinpitämättömiä, joka sitten on johtanut oireiluun ja huonoon käytökseen. On siksi hyvä ymmärtää, ettei tällaista asetelmaa voida ratkaista kurinpitoa lisäämällä. Se ei sillä hoidu, vaan voi jopa pahentaa asiaa ja lapset saattavat muuttua hankalammiksi. Sen sijaan parempi ja ainoa kunnollinen tapa kyseisessä tilanteessa on se, että vanhempi itse muuttuu ja alkaa korjata laiminlyöntejään. Hänen tulee itse pyrkiä siihen, että kiinnittää enemmän huomiota lapsiinsa, antaa heille aikaa ja huomiota sekä yrittää kuunnella heitä. Jos näin todella tapahtuu, voidaan olettaa, että useat käytösongelmat katoavat saman tien, eikä silloin tarvita enää muita menetelmiä ongelman poistamiseksi.
Vahinko, lapsellisuus tai jos lapsi on aidosti pahoillaan. Toinen asia kurinpidossa on, ettei sitä saisi käyttää silloin, kun kyseessä on vahinko, lapsellisuus tai jos lapsi on aidosti pahoillaan. Jos vanhemmat rankaisevat lasta tämäntyyppisissä tilanteissa tai epäoikeudenmukaisesti, liian ankarasti suhteessa rikkomuksen laatuun ja harjoittavat muutenkin kohtuuttoman kovaa kuria, aiheuttavat he sillä vain vahinkoa, lannistavat lasta ja saavat hänet vihaan ja kapinaan vanhempiaan kohtaan. On mahdollista, että vanhemmat kiihottavat lapsensa vihaan ja sitten rankaisevat heitä samasta vihasta, jonka ovat itse aiheuttaneet! Tämä on mahdollista, jos vanhemmat toimivat epäoikeudenmukaisesti tai eivät huomioi lapsiaan:
- (Kol 3:21) Isät, älkää kiihoittako lapsianne, etteivät he kävisi aroiksi.
- (Ef 6:4) Ja te isät, älkää kiihoittako lapsianne vihaan, vaan kasvattakaa heitä Herran kurissa ja nuhteessa.
Jos vanhempi purkaa omaa suuttumustaan. Kolmas huono malli kurinpidossa on se, että vanhempi purkaa siinä omaa suuttumustaan ja toimii kiihtyneessä tilassa. Jos vanhempi toimii kostaakseen lapsilleen ja rangaistakseen näitä - "Kyllä minä näytän hänelle" - aiheuttaa hän sillä vain vahinkoa. Se ei saa aikaan mitään positiivista, koska hänen oma vihansa yleensä herättää lapsissakin samanlaisia negatiivisia tunteita - tunteita, jotka yleensä vain lisäävät huonoa käytöstä ja pitävät yllä huonoa kierrettä. Ainut oikea tapa toimia kyseisessä tilanteessa on se, että vanhemmat ovat vapaat omasta vihastaan. Kurinpitoa eivät saisi koskaan ohjata vanhemman omat tunteet - milloin hän sattuu olemaan suutuksissaan - vaan lapsen huono käytös. Jos kurinpito pohjautuu tähän periaatteeseen, tapahtuu se vain silloin oikealla tavalla. On tärkeää erottaa lapsi - jota rakastetaan joka hetki - ja hänen käytöksensä toisistaan:
Vanhempien on päästävä vapaaksi valheellisista syyllisyydentunteista lastensa kurittamisen suhteen. Meidän perheemme ilmapiiri muuttui hetkessä kun tajusimme yhden asian: Jumala edellyttää, että annatte selkään lapsillenne kun he kapinoivat tai ovat tottelemattomia. Minulle selvisi, että antaessani lapsille selkään olin yrittänyt saada heitä mukautumaan omaan tahtooni. Sen vuoksi olin ollut epäjohdonmukainen, kaunainen ja olin käyttänyt selkäsaunaa vasta viimeisenä keinona. Kun tajusin, että Jumalan sana määrittelee, milloin selkäsauna on tarpeen - ei oma vihastukseni - opin lähestymään asiaa aivan eri hengessä. Enää ei ollut vallitsevana vihastuminen lasta kohtaan vaan kuuliaisuus Jumalalle. Koko ilmapiiri muuttui välittömästi - ja lapset tiedostivat sen heti. Selkäsaunat olivat varmempia, lujempia - ja niitä oli harvemmin... Tästä kasvoi uusi rakkauden tunne, joka ei vallannut vain kuuliaisuuden ja kurinpidon aluetta vaan levisi perheemme elämän jokaiseen sopukkaan. (21)
Muut vaihtoehdot. Kun huonoa käytöstä esiintyy, on useitakin tapoja, joilla vanhempi voi puuttua siihen, ja joista vitsan käyttö on vain yksi vaihtoehto. Katsomme seuraavassa kuin yhteenvetona ja kertauksena tavallisimpia tapoja, joita vanhempi voi käyttää, mikäli huonoa käytöstä esiintyy. Jotkut näistä tavoista ovat ennaltaehkäiseviä, toisia voidaan käyttää vasta huonon käytöksen jälkeen; lisäksi jotkut tavat soveltuvat paremmin vain tiettyihin erityistilanteisiin. Vanhemman tulee itse miettiä, mikä tapa on kussakin tilanteessa paras vaihtoehto:
1. Jos pelkkä katse tai keskustelu lapsen kanssa riittää, on kurinpitokin silloin tarpeeton. Usein enempää ei tarvita käytöksen korjaamiseksi.
2. Joissakin tilanteissa ei ole syytä puuttua ollenkaan asiaan. Tähän kuuluvat sellaiset huonot käytösmuodot, joita ylläpitää vanhempien huomio.
3. Jos vanhemmat ovat laiminlyöneet lapsiaan, voi hyväksynnän ja myönteisten tunteiden osoittaminen poistaa huonon käytöksen. Tämä on usein paras tapa ennaltaehkäisemään huonoa käytöstä.
4. Jotkut tilanteet voivat ratketa siten, että vanhempi tiedottaa miltä hänestä itsestään tuntuu eli käyttää minä-sanomia sinä-sanomien eli syytösten sijaan. Hän ei hyökkää lapsen persoonaa ja käytöstä vastaan, vaan kertoo asiat omalta kannaltaan - "nyt minua harmittaa, koska..." - ja miksi hän kokee niin.
5. Jos lapsella on voimakkaita tunteita - kiukku (myös vanhempaa kohtaan), itku ja kyyneleet, murjottaminen, voimakas pelko ym. - on yksi vaihtoehto se, ettei vanhempi yritä kieltää ja tukahduttaa näitä tunteita, vaan että hän asettuu toisen asemaan. Lapset kaipaavat sitä, että joku ymmärtää, miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä. Jos vanhempi pystyy asettumaan toisen asemaan - näinkö tunnet, ymmärsinkö oikein... - poistuvat ja laimenevat kielteiset tunteet usein itsestään.
6. Se, että vanhempi etukäteen reagoi myönteiseenkin käytökseen ja joskus palkitsee sen, poistaa huonoa käytöstä. Tämä voi tapahtua sanallisessa muodossa tai sitten vanhempi voi joskus antaa jonkun yllätyslahjan.
7. Eräs tapa toimia on looginen vaihtoehto, jonkin negatiivisen seurauksen määrääminen huonosta käytöksestä. Seurauksella pitäisi olla selvä looginen yhteys tehtyyn rikkomukseen.
8. Vitsan käyttö voi joissakin tilanteissa olla hyvä vaihtoehto.
|
