|
|
|
Tartu kiinni |
LUKU 2 -Miksi yhteys ei toimi?
Jos hengellinen yhteys on hyvä asia Jeesuksen opetuksen mukaan, miksi se ei aina toteudu? Miksi nykyinen seurakunta on kaukana hänen opetuksestaan eikä noudata hänen sanojaan? Sitä lähdemme seuraavaksi tutkimaan. Otamme esille muutamia tärkeimpiä syitä siihen, miksi tämä asia toteutuu niin vajavaisesti.
Hengellinen lapsuus ja lahkohenki. Hengellinen lapsuus on ilmeisesti suurin syy eripuraisuuteen seurakunnissa. Hyvä esimerkki on Korintton seurakunta Paavalin aikana. Vaikka tässä seurakunnassa olivat käytössä kaikki armolahjat (1 Kor 1:7: niin ettei teiltä mitään puutu missään armolahjassa, teidän odottaessanne meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestystä.), olivat useimmat tämän seurakunnan henkilöistä hengellisen lapsuuden tasolla. Heillä oli riitaa, kateutta, panettelua sekä räikeitä syntejä, joista Paavali joutui nuhtelemaan heitä. He olivat vielä lihallisia ja pieniä lapsia hengellisessä vaelluksessaan, ja se oli suurin syy ongelmiin sekä jakaantumisiin. He mm. ryhmittyivät eri opettajien ympärille. Jotkut heistä olivat Pietarin, jotkut Paavalin ja jotkut Apolloksen puolella. Olivatpa jotkut pelkästään myös Kristuksen puolella.
- (1 Kor 1:11-13) Sillä Kloen perheväeltä olen saanut teistä kuulla, veljeni, että teillä on riitoja keskuudessanne. 12. Tarkoitan sitä, että yksi teistä sanoo: "Minä olen Paavalin puolta", toinen: "Minä Apolloksen", joku taas: "Minä Keefaan", joku vielä: "Minä Kristuksen". 13. Onko Kristus jaettu? Ei kaiketi Paavali ole ristiinnaulittu teidän edestänne? Vai oletteko te kastetut Paavalin nimeen?
- (1 Kor 3:1-4) Niinpä, veljet, minun ei käynyt puhuminen teille niinkuin hengellisille, vaan niinkuin lihallisille, niinkuin pienille lapsille Kristuksessa. 2. Maitoa minä juotin teille, en antanut ruokaa, sillä sitä ette silloin sietäneet, ettekä vielä nytkään siedä; 3. olettehan vielä lihallisia. Sillä kun keskuudessanne on kateutta ja riitaa, ettekö silloin ole lihallisia ja vaella ihmisten tavoin? 4. Kun toinen sanoo: "Minä olen Paavalin puolta", ja toinen: "Minä olen Apolloksen", ettekö silloin ole niinkuin ihmiset ainakin?
- (2 Kor 12:20,21) Sillä minä pelkään, että tullessani ehkä en tapaa teitä semmoisina, kuin tahdon, ja että te tapaatte minut semmoisena, kuin te ette tahdo. Minä pelkään, että teidän keskuudessanne ehkä on riitaa, kateutta, vihaa, juonia, panetteluja, juoruja, pöyhkeilyä, epäjärjestyksiä; 21. ja että, kun tulen, Jumalani on taas nöyryyttävä minua teidän tykönänne, ja että joudun suremaan monen tähden, jotka ennen ovat synnissä eläneet eivätkä ole katuneet sitä saastaisuutta ja haureutta ja irstautta, jota ovat harjoittaneet.
Lahkohenki on myös yksi osoitus hengellisestä lapsuudesta. Pahimmillaan se voi ilmetä siinä, että vain määrätyssä ryhmässä pelastuu. Silloin tosiasiassa syrjäytetään Jeesuksen asema ainoana pelastajana. Tai sitten se voi tarkoittaa asennetta, jossa ihminen pitää omaa seurakuntaansa parhaimpana. Siihen voi kuulua ”Me oikeassa ja muut väärässä” -asenne, käsitys omasta ryhmästä valiojoukkona ja että sillä on syvempi tieto Raamatusta ja Jumalasta. Se on vastoin sitä, miten Paavali kirjoitti: ”… vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne” (Fil 2:3). Samoin ylimielisyys muita ryhmiä kohtaan on tavallista. Se tarkoittaa asennetta, jossa muut seurakunnat ja ihmiset nähdään vähempiarvoisina. Ajatellaan, että oma hengellinen koti on paras, kun muut ovat sivuraiteella olevia, jopa luopioita. Muut eivät myöskään ole niin ”kypsiä”, ”raittiita”, järkeviä tai yhtä ”tarkkanäköisiä” kuin itse olemme, vaan ovat kaukana jäljessä. Seuraavassa Jeesuksen vertauksessa tällainen asenne tulee hyvin ilmi. Se ei suoraan käsittele lahkohenkeä, mutta sitä voidaan soveltaa myös siihen. Vertauksessa puhutaan itsensä ylentämisestä, joka on tärkein syy lahkohenkeen:
- (Luuk 18:9-14) Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: 10. "Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. 11. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niinkuin tuo publikaani. 12. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.' 13. Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen'. 14. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään."
Hengellinen sokeus voi olla syy yhteyden puutteeseen. Hengellisellä sokeudella tässä tarkoitetaan sitä, että ihminen ei usko joidenkin todella uudestisyntyneiden ihmisten olevan edes uudestisyntyneitä ja pelastuneita. Hän ajattelee, että toisissa piireissä olevat ihmiset erilaisine painotuksineen ja kokemuksineen eivät ole pelastuneita vaan eksyksissä olevia. Hyvä esimerkki on, että tunnetut Jumalan miehet Oswald Chambers ja F.B. Meyer eivät sata vuotta sitten ymmärtäneet helluntaiherätystä Jumalasta lähtöisin olevana. He ajattelivat sen olevan eksytystä. Tältä pohjalta, kun ymmärrys on aivan erilainen perusasioissa, on luonnollisesti vaikea rakentaa hengellistä yhteyttä. Hengellinen sokeus ja väärä henkien erottamisen lahja onkin yksi suurimpia erottavia tekijöitä seurakunnassa. Koska ”tietomme on vajavaista” (1 Kor 13:9), jokaisen on mahdollista erehtyä arvioinneissaan. Ihminen itse pitää itseään ”tarkkanäköisenä” ja että hänellä on ”varma tieto”, kun hän todellisuudessa on hengellisen sokeuden vallassa. Hän ei näe, mitä Jumala tekee auttaakseen muita, vaan näkee ainoastaan heidän virheensä, ei sitä, mikä on oikein. Hän toimii aivan samoin kuin fariseukset, jotka eivät ymmärtäneet Jumalan työtä, vaan syyttivät Jeesusta ja sanoivat hänen ajavan riivaajia Beelsebulin voimalla. Katsomme lainausta, joka liittyy aiheeseen. Rick Joyner on kirjoittanut henkien erottamisen lahjan jäljitelmästä, joka aiheuttaa huonoa hedelmää. Se aiheuttaa sekaannusta, koska se ei perustu totuuteen ja koska se tuodaan esille hengessä, joka tappaa. Kyseessä ei ole todellinen henkien erottamisen lahja vaan ihmisen oma hengellinen sokeus:
Uskonnollisuuden henkeen liittyy yleensä väärä henkien erottamisen lahja, joka on epäluulon ja pelon motivoima. Tämä valheellinen lahja näkee mielellään sen, mitä toisissa on vikana, sen sijaan että se näkisi, mitä Jumala tekee, niin että näitä ihmisiä voitaisiin auttaa eteenpäin. Tällaista henkien erottamista käyttäen uskonnollisuuden henki voi aiheuttaa seurakunnalle mitä suurinta vahinkoa. Sen teot jättävät lähes aina jälkeensä enemmän vahinkoa ja hajaannusta kuin parantumista, sovitusta ja rakentamista. Sen viisaus on peräisin hyvän- ja pahantiedon puusta, ja vaikka tieto voikin pitää paikkansa, se tuodaan sellaisessa hengessä, joka tappaa. Epäluulo juontaa juurensa sellaisista asioista kuin hylkäämisestä, alueellisista suojelupyrkimyksistä tai yleisestä epävarmuudesta. Todellinen henkien erottamisen lahja voi toimia vain rakkauden kautta. Mikä tahansa muu motiivi vääristää hengellisen näkökyvyn. Aina, kun joku tuomitsee tai kritisoi toista ihmistä tai ryhmää, meidän tulisi jättää se huomiotta, kunnes tiedämme, että kritiikin esittäjä todella rakastaa tuota ihmistä tai ryhmää ja on panostanut heidän palvelemiseensa. (4)
Seurakuntien nimet voivat jakaa Kristuksen ruumista. Nimitykset kuten helluntai, baptisti, adventisti, luterilainen ja muut nimitykset voivat olla esteenä yhteyden kokemiselle. Se ei tarkoita, että jokainen näissä ryhmissä oleva olisi lahkohenkinen, mutta siihen on helppo ajautua vajavaisuutemme takia. Lisäksi on ymmärrettävää, että monet nimet ja jakautumiset ovat tulleet historian seurauksena. Alkuseurakunnan tilanteeseen on mahdoton palata. Kuitenkin on syytä kysyä, olisiko toiminta tehokkaampaa, jos ei olisi sellaisia välimuotoja ja jakaantumisia kuin on nyt, vaan olisi enemmän yhteisiä kaupunginlaajuisia kokouksia, enemmän yhteisiä työmuotoja, joita tekisivät yhdessä ne ihmiset, jotka nyt ovat eri ryhmissä sekä enemmän tavallisissa kodeissa tapahtuvaa kokoontumista. Alkuseurakunnan aikana ei ollut sellaisia välimuotoja ja jakautumisia kuin nyt on, vaan oli vain yksi kaupunginlaajuinen seurakunta sekä kodeissa kokoontuvat seurakunnat. Kaupunginlaajuisten suurkokousten etuna on, että ne tekevät paremman vaikutuksen yhteiskuntaan, ja kotikokousten etuna on ihmisläheisyys. Sen sijaan nykyiset välimuotoseurakunnat eivät tavoita kumpaakaan näistä eduista yhtä hyvin. Lisäksi niissä on vaikeampi syntyä uusia työmuotoja, koska ihmisiä on liian vähän uusien työmuotojen aloittamiseen. Tämä asia voisi korjaantua sillä, että uskovat eri piireistä yhdistäisivät voimansa. Ne, joilla on sama kutsumus ja työalue, voisivat toimia yhdessä. Wolfgang Simson on ottanut asian esille innoittavassa kirjassaan Kodit, jotka muuttavat maailman. Se käsittelee lähinnä kotiseurakuntien merkitystä, mutta siinä tuodaan esille myös kaupunginlaajuisten kokousten mahdollisuus. Tällainen malli, jossa ei ole nykyisiä kirkkokuntanimityksiä, on paljon lähempänä alkuperäistä mallia. Se poistaa tehokkaasti lahkohenkeä ja vertailua muiden kesken.
Koska kotiseurakunta tulee toimeen ilman kiinteää päämajaa ja celebraatiota, se on näkymättömämpi. Monissa maissa ne ovat voineet toimia jo kauan ilman, että niistä laajemmin tiedettäisiin. Ne vetävät samalla puoleensa vähemmän ihmisiä, jotka etsivät henkilökohtaista kunniaa tai valtaa. Tällainen kristillisyys on jotenkin nöyrempää, mikä on tärkeää maissa, joissa uskonnot kilpailevat keskenään jopa siitä, kenen pyhän rakennuksen torni ulottuu korkeimmalle. Pieni näkyvyys ihmisten silmissä merkitsee usein suurta näkyvyyttä Jumalan silmissä. Pieni näkyvyys tarkoittaa myös, että seurakunta voi paremmin elää vainon keskellä ja on valmistunut apokalyptisiin tapahtumiin. …Ero soluseurakunnan ja kotiseurakunnan välillä on siinä, että soluseurakunnan celebraatiossa on mukana vain yhden kirkkokunnan jäseniä. Luonnollinen toinen siipi kotiseurakunnalle on kaupunginlaajuinen yhteiskristillinen celebraatio, jossa kirkkopolitiikka unohdetaan. Siinä kristityt tulevat yhteen ja esiintyvät yhtenä ruumiina. (5)
Kova opillisuus on yksi suurimpia syitä, miksi hajaannusta esiintyy. Se tarkoittaa asennetta, missä pyritään raamatullisuuteen, mikä tietysti on oikein, mutta ei pystytä tai haluta arvostaa niitä, jotka ovat eri mieltä. Ihminen voi myös ajatella, että vain hän on oikeassa, kun lähes kaikki muut ovat väärässä. Erik Ewalds kuvaa tällaista asennetta
Tällaista kirousta on monen kristityn elämässä. Ajattelen varsinkin niitä, jotka aina ovat oikeassa – niin oikeassa, että he voivat tuomita kaikkia muita kristittyjä, niin oikeassa, että kaikki muut ovat liberaaleja tai hurmahenkisiä tai mitä tahansa, mutta eivät oikeaoppisia niin kuin minä itse. Tällaisen ihmisen on pakko olla oikeassa ja hänellä on oikeus tuomita kaikkia muita. Mutta hän ei huomaa, että hänen asenteensa on kaikkea muuta kuin kristillinen. Se on juuri pikkusielun oikeassa olemisen tarvetta, koska se ei rohkene elää uskossa. Se ei uskalla epäillä, ei uskalla kehittyä, ei uskalla kypsyä, se ei uskalla mitään muuta kuin olla oikeassa ja tuomita muita. Miten surkeata! Tämä on yksi esimerkki lain kirouksesta. (6)
Mikä on Raamatun neuvo tällaisissa tilanteissa? Efesolaiskirjeen neljännessä luvussa on hyvä hengellinen ohje: ”totuutta noudattaen rakkaudessa” (Ef 4:15). Meidän tulee pyrkiä raamatullisuuteen, mutta jos unohdamme oikean ja rakastavan käyttäytymisen eri tavalla ajattelevia kohtaan, toimimme itse Raamatun vastaisesti. Kun tärkein käyttäytymistä koskeva oppi on muiden rakastaminen, hylkäämme tärkeimmän käskyn, josta Raamattu puhuu:
- (Ef 4:15) vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus,
- (1 Piet 2:17) Kunnioittakaa kaikkia, rakastakaa veljiä, peljätkää Jumalaa, kunnioittakaa kuningasta.
- (1 Tim 1:5,6) Mutta käskyn päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä ja hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta. 6. Muutamat ovat hairahtuneet niistä pois ja poikenneet turhiin jaarituksiin,
- (Jaak 3:14-17) Mutta jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuus sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan. 15. Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien viisautta. 16. Sillä missä kiivaus ja riitaisuus on, siellä on epäjärjestys ja kaikkinainen paha meno. 17. Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele.
Pahimmat erimielisyydet ja riidat seurakunnassa eivät sittenkään johdu ihmisten erilaisista käsityksistä joistakin asioista, vaan ne johtuvat aina kovasta ja tuomitsevasta asenteesta. Kun Jumalan tarkoitus on, että rakastamme hänen ohellaan myös lähimmäisiämme yhä enemmän, emme halua aina noudattaa sitä. Kova, riitaisa ja rakkaudeton asenne muita kohtaan (esim. kieltäytyminen rakastamasta erilaisen musiikkimaun omaavia kuten hengellisen rockin kannattajia, paatuneita ihmisiä tai katkeroituminen siitä että seurakunnan johto ajaa asioita, joita emme pysty hyväksymään) on osoitus siitä, ettei oma hengellinen elämämme ole oikeassa kurssissa. Jos ajamme mitä tahansa asiaa, jonka ymmärrämme oikeaksi ja Jumalan tahdoksi, mutta unohdamme lempeyden, olemme silloin aina Jumalan edessä väärässä. Emme muista, että meidän tulee olla ”lempeitä kaikkia kohtaan” (2 Tim 2:24,25) eikä osoittaa vihaista intoa eri mieltä olevia tai arvostelijoita kohtaan.
En ole nähnyt merkkejä siitä, että ihmiset olisivat tulleet paremmiksi, jos sillä tarkoitetaan muuttumista suurempaan jumalallisen olennon moraalisen pyhyyden kaltaisuuteen. Minusta ei näytä tapahtuneen niin, että ihmiset yleisesti ottaen ymmärtäisivät paremmin uskonnon sisällön, hallitsisivat paremmin intohimonsa, osoittaisivat suurempaa kristillistä rakkautta lähimmäisilleen tai olisivat säntillisempiä ja säännöllisempiä hartaudenharjoituksissaan Jumalan edessä… Erityisen selvä tämän liikehdinnän tuntomerkki on se, että se tekee ihmisistä ylpeitä ja itsekeskeisiä ja tylyjä lähimmäisiään, sukulaisiaan, rakkaimpiaankin kohtaan; aivan erityisesti pappeja kohtaan, lyhyesti, koko sitä ihmiskunnan osaa kohtaan, joka ei ole niin kuin he eikä ajattele ja toimi niin kuin he. (7)
John Wesley: ”Olen kyllästynyt mielipiteisiin. Näyttäkää minulle nöyrä, lempeä, Jumalaa ja ihmisiä rakastava, armelias ja hyvää satoa kantava ihminen, jossa ei olisi puolueellisuutta ja tekopyhyyttä. Saakoon sieluni olla sellaisten kristittyjen seurassa, keitä he sitten ovatkin ja mitä mieltä he sitten ovatkin. Kuka tahansa joka tekee minun Isäni tahdon, on minun veljeni… Kiihkoilu on ylenpalttisen voimakasta kiintymystä omaan ryhmittymään tai mielipiteeseen. Kuinka kitsaasti ihmiset suostuvat myöntämään mitään hyvää olevan niissä, jotka eivät kaikissa asioissa ole samaa mieltä kuin he itse. Emme saa ahtaasti omia Jumalan asiaa vain omalle ryhmällemme, vaan meidän tulee iloita hyvyydestä, esiintyipä sitä missä tahansa.” (8)
Panettelu
- (Jaak 4:11) Älkää panetelko toisianne, veljet. Joka veljeään panettelee tai veljensä tuomitsee, se panettelee lakia ja tuomitsee lain; mutta jos sinä tuomitset lain, niin et ole lain noudattaja, vaan sen tuomari.
- (2 Kor 12:20) Sillä minä pelkään, että tullessani ehkä en tapaa teitä semmoisina, kuin tahdon, ja että te tapaatte minut semmoisena, kuin te ette tahdo. Minä pelkään, että teidän keskuudessanne ehkä on riitaa, kateutta, vihaa, juonia, panetteluja, juoruja, pöyhkeilyä, epäjärjestyksiä;
Eräs syy ongelmien syntymiseen seurakunnassa ja yhteyden katoamiseen ovat kielen synnit kuten panettelu ja juoruaminen. (Matt 12:36: Mutta minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, minkä ihmiset puhuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä.) Se tarkoittaa, että lausutaan selän takana negatiivisia sanoja muista seurakunnista ja Jumalan palvelijoista sen sijaan, että vain rukoiltaisiin heidän puolestaan. Usein perusteluna negatiivisille puheille voi olla rukous: ”Kerron tämän sinulle vain siksi, että voisit rukoilla asian puolesta.” Negatiivisissa puheissa on eri asteita. On tavallista juoruamista, jonka tarkoitus ei ole vahingoittaa, mutta johon helposti syyllistytään puhuttaessa esim. seurakuntien johtajista. Kuinka tavallista onkaan, että missä kaksi uskovaista kokoontuu, siellä heidän keskuudessaan on – ei Jeesus – vaan joku julistaja, jonka virheitä ruoditaan. Puheen keskipisteenä ovat virheet, joihin joku tunnettu henkilö on syyllistynyt. Panettelu menee askeleen pidemmälle. Siinä on tarkoitus vahingoittaa ja saattaa toinen ihminen huonoon valoon (2 Moos 20:16: Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi.). Sekin ilmenee usein tyytymättömyytenä seurakunnan epätäydellisiä johtajia ja heidän toimintatapojansa kohtaan, samalla tavoin kuin Koorah nostatti kansaa Moosesta vastaan (Michael Howard toteaa kirjassaan Tottelemattomuuden hinta, s. 29, että ”Useimmat seurakunnat hajoavat tai niissä alkaa ilmetä tyytymättömyyttä siitä syystä, että joku ajattelee itsestään enemmän kuin ajatella sopii ja luulee, että pystyy parempaan kuin seurakunnan nimitetyt johtajat”). Francis Frangipane on kirjoittanut tästä haitallisesta tavasta, joka on sukua itsensä saatanan luonteelle. Hän kehottaa kunnioittamaan myös epätäydellisiä johtajia, koska jokainen on sellainen. Eri asia on, jos johtajat elävät räikeissä synneissä tai ovat syyllistyneet rikoksiin:
Menestyäksemme meidän tulee kyetä olemaan alamaisia epätäydellisille johtajille kohtelematta heitä epäkunnioittavasti. En taaskaan sano, että meidän tulisi suostua sellaisten johtajien alaisuuteen, jotka ovat tehneet vakavia seksuaalisia syntejä tai vankeustuomioon oikeuttavia rikoksia, mutta meillä ei pitäisi olla vaikeuksia osoittaa kuuliaisuutta miehille ja naisille, jotka ovat vain epätäydellisiä. … Tämä ei tarkoita, ettei sinun pitäisi olla huolissasi nähdessäsi ongelmia. Sinulla voi todellakin olla hyviä neuvoja tai jopa ilmestystietoa, jotka voivat auttaa johtajaasi. Mutta älä tarjoa ihmisille tilaisuuksia kohdella johtajia epäkunnioittavasti, varsinkaan seurakunnassa! Jos näet ongelman, älä seuraa Haamin esimerkkiä. (9)
Mikä on panettelun seuraus? Ihmiset eivät ymmärrä, että tahallinen panettelu erottaa heidät Jumalasta ja iankaikkisesta elämästä. Hyvä esimerkki on Saul, joka kateuden seurauksena alkoi ajaa Daavidia takaa. Raamattu kertoo, että Jumala otti armonsa pois Saulilta ja Pyhä Henki poistui hänestä. Vaikka hän aluksi oli Jumalan mies, menetti hän perintönsä väärän käytöksensä takia:
- (1 Sam 18:7-9) Ja
karkeloivat naiset virittivät laulun ja sanoivat: "Saul voitti tuhat, mutta
Daavid kymmenen tuhatta".
8. Silloin Saul vihastui
kovin, sillä hän pani sen puheen pahakseen, ja hän sanoi: "Daavidille he
antavat kymmenen tuhatta, ja minulle he antavat tuhat; nyt puuttuu häneltä
enää vain kuninkuus". 9. Ja Saul katsoi karsain silmin Daavidia siitä päivästä alkaen.
- (1 Sam 16:14,15) Mutta Herran henki poistui Saulista, ja Herran lähettämä paha henki vaivasi häntä. 15. Niin Saulin palvelijat sanoivat hänelle: "Katso, Jumalan lähettämä paha henki vaivaa sinua.
- (2 Sam 7:15) mutta minun armoni ei poistu hänestä, niinkuin minä poistin sen Saulista, jonka minä poistin sinun tieltäsi.
Katsomme lainausta, joka liittyy aiheeseen. Se kertoo miehestä rajan takana, ja joka seuraajineen oli antautunut syyttäjän osaan. Hän oli kulkemassa kohti perikatoa, mutta teki parannuksen juuri ennen kuolemaansa:
”Minusta tuli niin ylpeä
elämäni lopulla, etten voinut kuvitella Herran tekevän mitään merkittävää,
ellei hän tehnyt sitä minun kauttani. Aloin kajota Herran voideltuihin ja
vahingoittaa hänen profeettojaan. Olin itsekkään ylpeä, kun Herra käytti
jotakuta minun opetuslapsistani, ja tulin kateelliseksi, kun Herra toimi kenen
tahansa oman palvelutyöni ulkopuolella olevan kautta. Minulla oli tapana etsiä
heistä mitä tahansa vikaa paljastaakseni heidät. En tiennyt, että joka kerta
näin tehdessäni alensin lisää omaa arvoasemaani.”
”En ollenkaan tiennyt,
että olit tehnyt mitään tuollaisia”, sanoin yllättyneenä.
”En tehnyt sitä itse,
mutta yllytin alaisiani ottamaan selvää muista ja tekemään likaisen työni.
Sain heidät nuuskimaan maat ja mannut, jotta löytyisi jokin virhe tai synti
toisten elämästä, niin että he paljastuisivat. Minusta tuli pahinta, mitä
ihmisestä voi maan päällä tulla – kompastuskivi, joka tuotti muita
kompastuskiviä. Me kylvimme pelkoa ja hajaannusta kautta seurakunnan, kaikki
totuuden puolustamisen nimessä. Omavanhurskaudessani kuljin kohti perikatoa.
Suuressa armossaan Herra salli minuun iskeä sairauden, joka aiheutti hitaan ja
nöyryyttävän kuoleman. Juuri ennen kuolemaani tulin järkiini ja tein
parannuksen. Olen hyvin kiitollinen että ylipäänsä olen täällä. Saatan olla
yksi hänen vähimmistään täällä, mutta se on paljon enemmän kuin ansaitsen. En
millään voinut lähteä tästä huoneesta ennen kuin minulla oli mahdollisuus
pyytää anteeksi niiltä teistä, joille tein vääryyttä pahasti. …”Ja me aina tyynnytimme itseämme tosiaankin ajattelemalla, että teimme Jumalalle palveluksen hyökkäämällä hänen omia lapsiaan vastaan” kuului tämän miehen ymmärtävä ääni. ”Sinun on hyvä tajuta tämä täällä, koska voit mennä takaisin. Ole hyvä ja varoita opetuslapsiani heitä uhkaavasta tuhosta, elleivät he tee parannusta. Monet heistä on kutsuttu olemaan kuninkaita täällä, mutta jos he eivät tee parannusta, he kohtaavat kaikista pahimman tuomion – kompastuskivien tuomion… (10)
Johtajan lankeemus. Yksi hajaannuksen syy seurakunnassa on jonkun johtavassa asemassa olevan lankeemus syntiin. Jos jollekin sellaiselle ihmiselle, johon olemme luottaneet, käy näin, voi se vaikuttaa moniin negatiivisesti ja he ehkä jättävät koko seurakunnan ja luopuvat uskostaan. Varsinkin seksi ja raha sekä suosio ja lukumäärä, eli ylpeyden synti niiden seurauksena, ovat langettaneet monia. Niiden takia seurakunta on saattanut jakaantua:
Joskus seurakunnan jakautumiseen vaikuttavat tekijät liittyvät seurakunnan johtajien synteihin. En nyt viittaa pieniin rikkeisiin tai virheisiin vaan synteihin, jotka ovat joko seksuaalisia tai rikkovat yhteisön lakeja vastaan tavalla, josta voi seurata vankeusrangaistus. … Joskus johtajat kuitenkin lankeavat. Sekä miehet että naiset voivat aliarvioida vihollisen viekkauden ja kietoutua vakavaan syntiin. Kun sellainen synti lopulta paljastuu, sillä on tuhoava vaikutus seurakuntaan jopa siinä määrin, että ihmiset lähtevät seurakunnasta joukoittain. Tämänkaltainen jakautuminen ei johdu lähtevien ihmisten kunnianhimosta vaan johtajan epäonnistumisesta. Sekä lähtevät että jäävät tarvitsevat puhdistusta, jotta lampaat voitaisiin ohjata takaisin Jumalan siunattuun läsnäoloon. (11)
Mikä on Jeesuksen neuvo tilanteessa, jossa rikkomus on tapahtunut tai ihmisten puheissa jotakuta syytetään siitä, löytyy siihen vastaus Matteuksen 18. luvussa. Hänen ohjeensa tässä luvussa on hyvin selvä, ja sen mukaan ihmisten tulee aina ensin mennä henkilön luokse selvittämään asia. Meidän on otettava yhteyttä kyseiseen henkilöön eikä levittää huhupuheita totuuksina. Jeesuksen neuvon mukaan meidän on keskusteltava kahden kesken, sitten yhdessä toisen veljen kanssa, eikä levitellä asioita muualle. Tämä on tärkeää senkin takia, koska monet voivat valhetellen puhua muista pahaa (Matt 5:11, 2 Tim 3:12, 1 Tim 5:19):
Olen kuullut lukuisia tekosyitä siihen, miksi Matteuksen evankeliumin 18. lukua ei noudateta. Suosittu vaihtoehto on: "Tiesin, ettei hän kuuntelisi minua." Olen myös kuullut seuraavan tekosyyn: "Jos hänellä on julkinen palvelutehtävä, minulla on oikeus paljastaa hänet julkisesti." Tämä on mieletöntä, koska jokainen julistus- ja palvelutehtävä on julkinen, ainakin jossakin määrin. Herra ei asettanut sellaisia ehtoja. Ihmiset, jotka ottavat tällaisia vapauksia Jeesuksen selkeitä käskyjä vastaan, väittävät, että heillä on auktoriteettia lisätä jotakin Jumalan sanaan... Ellemme ole noudattaneet Herran neuvomaa tapaa erehtyneen veljemme kohtelussa, meillä ei ehdottomasti ole oikeutta puhua siitä kenellekään muulle. Sitä, mitä me saatamme kutsua jonkun toisen mielipiteen tiedustelemiseksi, Jumala nimittää juoruiluksi. Häntä ei voi hämätä, ja me saamme maksaa hinnan sellaisesta töykeydestä. Hänen käskynsä oli, että ensin oli mentävä puhumaan ihmisen kanssa yksityisesti. Vasta kun olemme sen tehneet, me saamme puhua jonkun toisen kanssa, ja silloinkin vain sen vuoksi, että pystyisimme auttamaan sitä, joka on syyllistynyt syntiin. Meidän päämäärämme on aina oltava veljen pelastaminen synnistä, ei hänen paljastamisensa. Kuten Paavali kirjoitti: "Veljet, jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, niin ojentakaa te, hengelliset, häntä sävyisyyden hengessä; ja ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusaukseen." (Gal. 6:1) (12)
Voiko lankeemuksia millään tavalla estää? Ainakin yksi neuvo, jota ei ole aina noudatettu, ovat Paavalin sanat Tiit 2:1-5:ssä. Hän osoitti tässä kirjeessä, että vanhempien naisten – ei miesten – tulisi auttaa nuorempia naisia, erityisesti heidän avio- ja perheongelmissaan. Sen tulisi olla pääsääntö tällä alueella. Esim. Lester Sumrall, tunnettu hengellinen vaikuttaja toimi niin, että hän erotti järjestöstään jokaisen työntekijän, joka tavattiin samasta huoneesta ovi suljettuna vastakkaisen sukupuolen kanssa, vaikka kyseessä olisi ollut vain sielunhoito:
- (Tiit 2:1-5) Mutta sinä puhu sitä, mikä terveeseen oppiin soveltuu: 2. vanhat miehet olkoot raittiit, arvokkaat, siveät ja uskossa, rakkaudessa ja kärsivällisyydessä terveet; 3. niin myös vanhat naiset olkoot käytöksessään niinkuin pyhien sopii, ei panettelijoita, ei paljon viinin orjia, vaan hyvään neuvojia, 4. voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa, 5. olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehilleen alamaisia, ettei Jumalan sana pilkatuksi tulisi.
Toinen tärkeä asia on, että vastuu on vanhimmilla, joita on aina useampia seurakunnassa. Sellainen järjestys, jossa yksi on ylitse muiden tai jokin maanjohto tai keskusjohto kuten Paavin kirkossa, ei ole raamatullinen. Sen sijaan voimme Raamatusta nähdä, että seurakunta on paikallinen (Room 16:16, 1 Kor 1:2, 16:1,19, Apt 15:41) ja että jokaisessa seurakunnassa ovat omat vanhempansa. Syynä tällaiseen järjestelyyn on varmasti se, etteivät eksytykset pääse leviämään niin helposti muihin seurakuntiin ja että työ voi jatkua, vaikka joku lankeaisikin. Monet erehdykset ja harhat eivät varmastikaan olisi levinneet niin helposti, jos tätä toimintamallia olisi noudatettu:
- (Apt 20:17,18) Mutta Miletosta hän lähetti sanan Efesoon ja kutsui tykönsä seurakunnan vanhimmat. 18. Ja kun he saapuivat hänen tykönsä, sanoi hän heille: "Te tiedätte ensimmäisestä päivästä asti, kun minä Aasiaan tulin, miten minä kaiken aikaa olen ollut teidän kanssanne;
- (Fil 1:1) Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka ovat Filippissä, sekä myös seurakunnan kaitsijoille ja seurakuntapalvelijoille.
- (Tiit 1:5) Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat,
- (1 Tim 5:17) Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät.
Watchman Nee jatkaa samasta aiheesta. Hän osoittaa, miten tärkeää on seurakunnan paikallisuus ja että arvovalta on paikallisten vanhimpien käsissä. Silloin harhaopit eivät pääse leviämään laajalle alueelle. Kirkkokunta-ajattelu, seurakuntien yhteenliittyminen ja keskushallinto eivät ole Jumalan tarkoittama malli seurakunnalle:
Jos jokainen seurakunta on paikallisen hallinnon alainen kaiken arvovallan ollessa paikallisten vanhinten käsissä, silloin ei taitavilla ja kunnianhimoisilla väärillä profeetoilla ole liikkuma-alaa kehittääkseen järjestävää kykyään muodostamalla uskovien eri joukkoja yhdeksi suureksi yhtymäksi, ja sitten tyydyttääkseen kunnianhimoaan asettumalla itse niiden pääksi. Rooma ei milloinkaan olisi saanut sitä valtaa, mikä sillä tänään on. Paavius on mahdotonta siellä, missä seurakuntia ei ole liitetty toisiinsa, ja missä paikallinen auktoriteetti on paikallisten vanhinten käsissä. Yhteenliittyminen on vienyt nykypäivien seurakunnan Tyatiran seurakunnan tilaan. Protestanttisuuden epäonnistuminen on siinä, että se on Rooman kirkon tilalle pannut järjestetyt valtio- ja lahkolaiskirkot, sen sijaan että se olisi palannut jumalallisesti säädettyihin paikallisseurakuntiin. Edelleen, jos seurakunnat säilyttävät paikallisen luonteensa, on paljon helpompi estää harhaoppien ja erehdysten leviäminen, sillä jos seurakunta on paikallinen, silloin harhaoppi ja erehdyskin ovat paikallisia. Rooma on loistava esimerkki totuuden toisesta puolesta. Roomalaisen erehdyksen yleisyys johtuu roomalaisesta järjestäytymisestä. Yhdistyneiden kirkkojen alue on laaja, ja sen mukaan on erehdys laajalle levinnyt …uskontokuntia voidaan perustaa ainoastaan silloin, kun seurakunnan paikallinen luonne on hävitetty. (13)
|
