Kuinka vanha se on? Maapallon ikä tarkastelussa

1. Merkit avaruudessa

Kun on kyseessä maapallon ja maailmankaikkeuden ikä, on usein esitetty se vaihtoehto, että ne olisivat ikivanhoja - yleensä vähintään 4,5 - 15 miljardin vuoden ikäisiä. Niiden on ajateltu saaneen alkunsa joskus näihin aikoihin, ja ettei juuri mikään viittaa nuoreen maailmankaikkeuteen. Mielenkiintoista myös on, että käsitys maailmankaikkeuden ja maapallon korkeasta iästä on levinnyt pääasiassa samaa tahtia evoluutioajatuksen kanssa. Kun Darwinin teoria voitti alaa, alettiin uskoa yhä vanhempaan maailmankaikkeuteen, koska evoluution uskottiin tarvitsevan aikaa.

   Mutta pitääkö käsitys korkeasta iästä paikkansa? Ovatko maailmankaikkeus ja maapallo todella niin vanhoja, kuin meille on esitetty?

   Seuraavilla riveillä käymme tutkimaan tätä oletetusta korkeasta iästä ja onko se sittenkään varmalla pohjalla. Tätä asiaa katsotaan tässä luvussa siltä kannalta, mitä merkit lähiavaruudessa osoittavat. Käsiteltäviä aiheita ovat:

• Planeettojen kuut

• kuun loittoneminen

• Auringon kutistuminen

• avaruuspöly kuun ja maan pinnalla

• komeettojen ikä

• maan magneettikentän heikkeneminen

• Ilmakehän Helium

Planeettojen kuiden aktiivinen, tuliperäinen toiminta osoittaa miljardit vuodet valheeksi.

Jos oletetaan, että aurinkokunta syntyi n. 4,5 miljardia vuotta sitten, ovat yksi ongelma tämän teorian kannalta planeettojen kuut. Monet näistä pienistä taivaankappaleista ovat liian aktiivisia ollakseen miljardeja vuosia vanhoja. Seuraavassa muutamia esimerkkejä:

• Jupiterin Io-kuussa on voimakasta tuliperäistä toimintaa. Sen tulivuorten tuottama lämpömäärä on ollut yllätys tutkijoille. Voimakkaat prosessit eivät voi jatkua samanlaisina miljardeja vuosia. Io-kuun pitäisi olla kylmä taivaankappale, jos se todella olisi miljardien vuosien ikäinen (Life/Eyes on Jupiter, Voyager 1979/NASA).

• Saturnuksen kuu Enceladus on vain 500 kilometriä halkaisijaltaan, mutta sillä on havaittu olevan voimakkaita geysireitä. Niistä suihkuaa vesihöyryä ja pieniä jäänpaloja avaruuteen, satojen kilometrien korkeuteen. Jos Enceladus todella olisi miljardeja vuosia vanha, pitäisi sen olla umpijäässä ja geologisesti kuollut. James Roberts ja Francis Nimmo Kalifornian yliopistosta ovat laskeneet, että Enceladus olisi jäätynyt 30 miljoonan vuoden jälkeen muodostumisestaan, mikä on alle 1 % sen oletetusta iästä. (Schirber, M., Frigid future for ocean in Saturn’s moon, Astrobiology Magazine, space.com/scienceastronomy/080619-am-enceladus-ocean.html, June 2008.)

• Saturnuksen kuussa Titanissa on maata tiheämpi kaasukehä, joka sisältää typpeä ja muita kaasuja kuten metaania, etaania ja asetyleeniä.

   Ongelmana Titanin kaasukehässä on varsinkin metaanin olemassaolo. Tutkijat ovat laskeneet, että sen olisi pitänyt kulua loppuun kymmenien miljoonien vuosien aikana, eikä sitä pitäisi olla yhtään jäljellä (Mitri, G., Showman, A.P., Lunine, J.I. and Lorenz, R.D., Hydrocarbon Lakes on Titan, Icarus 186:385-394, 2007). Syy tähän on, että monet kemialliset reaktiot kuluttavat metaania Titanin ilmakehästä ja sitä todennäköisesti karkaa myös avaruuteen. Metaanin olemassaolo Titanin kaasukehässä viittaa siihen, että tämä kuun ikä on vain murto-osa oletetusta n. 4,5 miljardista vuodesta.

Kuun loittonemisvauhti maasta osoittaa, että kuun olisi täytynyt olla kiinni maassa 1,4 miljardia vuotta sitten. Tämä kumoaa käsityksen 4-5 miljardia vuotta vanhasta aurinkokunnasta

Kuun loittoneminen maasta on asia, joka todistaa vuosimiljardeja vastaan. On huomattu, että se pakenee maasta poispäin jatkuvasti n. 4,5 cm:n vuosivauhdilla (Tiedejulkaisu Tieteen kuvalehti 5 / 1991). Loittonemisen pitäisi johtua maan vuorovesi-ilmiöstä.

   Lisäksi on laskettu, että kuun pakenemisnopeuden maasta olisi ennen pitänyt olla sitä suurempi, mitä lähempänä maata se olisi kiertänyt. Kuun olisi näiden laskelmien mukaan pitänyt olla jopa kiinni maassa 1,4 miljardia vuotta sitten:

… mutta näin Maan pyörähdysaika hyvin pitkän ajan kuluessa tulee samaksi kuin Kuun kiertoaika Maan ympäri. Maalta tällä tavoin vapautuva pyörähdysenergia muuttuu Kuun liike-energiaksi ja muuan seuraus tästä on se, että Kuu etääntyy Maasta noin 4,5 cm vuodessa. (1)

Kuu pakenee Maata 4,5 senttimetrin vuosivauhdilla. Tämä johtuu mm. vuorovesikitkasta. Kitka on ollut suurempi, jos Kuu on ollut lähempänä ja niin myös vuoroveden vaikutukset. Oleellista on myös huomata, että Kuun loittonemisnopeus olisi ollut sitä suurempi mitä lähempänä Maata se olisi kiertänyt, niin että ”1,4 miljardia vuotta sitten” Kuu olisi koskettanut Maata! (2)

Mitä sitten edelliset laskelmat merkitsevät, tarkoittaa se sitä, että ajatukset geologisesta aikataulukosta ja sen 5 miljardista vuodesta on syytä hylätä. Ne eivät voi pitää paikkaansa, koska jos kuu ja maapallo ovat olleet tarpeeksi lähellä tai jopa yhdessä (1,4 miljardia vuotta sitten), maan pintakuori olisi sulanut ja elämän olisi ollut vaikea menestyä. (Ajatus maan pintakuoren sulamisesta on esitetty mm. kirjassa "Maapallo ja avaruus", s. 47. Sen mukaan, jos kuu on tarpeeksi lähellä, maan pintakuori ei olisi pysynyt kiinteänä). Geologisesta taulukosta, jolla tavallisesti määritellään maapallon ajanjaksoja, on siis otettava pois ainakin 3-4 miljardia vuotta. Muuta mahdollisuutta ei ole.

   Lisäksi on laskettu, että jos kuu olisi ollut vain viidesosan nykyistä lähempänä maata (kuun etäisyys maasta nyt 384 000 km, siitä viidesosa on n. 77 000 km), olisivat mantereet sen johdosta peittyneet kokonaan vuorovesien alle kahdesti vuorokaudessa. Sekin olisi ollut suuri ongelma elämän kannalta. Jos siihen aikaan olisi ollut elämää mantereilla, ei se olisi voinut säilyä elossa, koska vesi olisi hukuttanut sen.

Auringon nykyinen kutistumisvauhti viittaa siihen, ettei aurinko voi olla miljardeja vuosia vanha.

Toiseksi on hyvä puhua auringosta, jolla on suuri vaikutus elämäämme. Jo aiemmin todettiin, ettei elämä maapallolla voi olla ikuista, koska auringon rajallinen olemassaoloaika ja termodynamiikan toinen pääsääntö asettavat sille omat rajoituksensa. Jossakin on täytynyt olla hetki, jolloin aurinko on alkanut paistaa maan päälle ja jolloin elämä on saanut alkunsa.

   Mitä sitten tulee auringon ikään, jota tässä tutkitaan, on usein esitetty sen olevan lähes 5 miljardin vuoden ikäinen. On ajateltu sen saaneen alkunsa silloin ja että siitä lähtien se on levittänyt lämpöä ja valoa avaruuteen. Maapallon ja muun aurinkokunnan uskotaan syntyneen myös samoihin aikoihin, eli noin 4,5-5 miljardia vuotta sitten.

   Mutta on hyvä huomata, että jotkut havainnot eivät tue ajatusta ikivanhasta auringosta. Havainnot auringon kutistumisesta ovat sellaisia. Jos kutistumisnopeus on ollut esim. 1 tai 10 senttimetriä joka päivä 5 miljardin vuoden ajan, johtaisi se seuraavanlaisiin lukuihin:

• Jos aurinko olisi kutistunut senttimetrin joka päivä 5 miljardin vuoden ajan, olisi se alunperin ollut 18,25 miljoonaa kilometriä lähempänä maata (auringon ja maapallon välinen etäisyys on 150 miljoonaa kilometriä.).

• Jos kutistumisnopeus olisi 10 senttimetriä vuorokaudessa, olisi maapallo ollut jo osa aurinkoa.

Kuitenkaan aurinko ei kutistu näin hitaasti, vaan jopa useita metrejä vuorokaudessa. Kun on käytetty aineistona Greenwichin observatorion meridiaanihavaintoja (Esim. Lubkin, G.B., "Analysis of Historical Data Suggest Sun is Shrinking", Physics Today, September 1979, pp. 17...19), olisi kutistumisnopeus niiden mukaan ollut noin 0,1 % vuosisadassa, joka merkitsee lähes 38 metriä vuorokaudessa eli yli 13 km vuodessa!

   Tiedejulkaisu Tieteen kuvalehti 2 / 1988 tuo esille saman asian. Sen mukaan, jos käytetään apuna ranskalaisen Jean Picardin 1600-luvulla tekemiä tarkkoja tähtitieteellisiä havaintoja, olisi auringon halkaisija ollut tuohon aikaan 4000 kilometriä nykyistä suurempi. Se tarkoittaa, että jos 4000 jaetaan 400 vuodella, tulee siitäkin kutistumisnopeudeksi vähintään 10 km vuodessa.

   Näin suuret luvut osoittavat, ettei maapallo voi olla miljoonia vuosia vanha, puhumattakaan miljardeista vuosista, koska maapallo olisi ollut osa aurinkoa jo 11 miljoonaa vuotta sitten, ja koska se olisi tehnyt nykyisenkaltaisen elämän maapallolla mahdottomaksi jo alle miljoona vuotta sitten. Havaintojen perusteella voidaan olettaa, että aurinko on pikemminkin vain tuhansia vuosia kuin miljardeja vuosia vanha.

   Seuraavassa lainauksessa eräästä tiedekirjasta (Iain Nicolson ja Patriot Moore: Tieteen maailma: aurinkokunta, s. 100, alkuperäisteos The Solar System) viitataan samaan asiaan. Siinä tuodaan esille auringon kutistuminen ja todetaan, miten se ei sovi yhteen oletettujen pitkien ajanjaksojen kanssa:

Analyysi Auringon kiekon halkaisijassa vuodesta 1836 vuoteen 1954 päivittäin havaituista vaihteluista sai amerikkalaisen aurinkofyysikon John Eddyn esittämään teorian, jonka mukaan Aurinko kutistuu hämmästyttävällä nopeudella: 0,1 % vuosisadassa. Tämä ilmiö ei voi olla pysyvä, sillä se merkitsisi, että Aurinko oli 100 000 vuotta sitten nykyiseen verrattuna kaksinkertainen ja että 100 000 vuoden kuluttua se olisi enää vain neulannupin kokoinen.

Avaruus- eli meteoriittipölyn pieni määrä kuun ja maan pinnalla viittaa lyhyisiin ajanjaksoihin, ei miljardeihin vuosiin.

Kun jatketaan lähiavaruuden ja ajan käsittelyä, on avaruudesta tulevan meteoriittipölyn pieni määrä sekä kuun että maan pinnalla eräs osoitus siitä, etteivät nämä taivaankappaleet voi olla kovin vanhoja. Pöly, joka tulee näiden taivaankappaleiden pinnalle, on erittäin nikkeli-rautapitoista (sen nikkelipitoisuus on noin 300 kertaa suurempi kuin maaperän sisältämä), joten se pitäisi olla helppo erottaa muusta aineksesta. Sen vuotuiseksi määräksi, joka tulee maan päälle, on laskettu n. 14 miljoonaa tonnia. 

   Yllätys kuitenkin on, ettei meteoriittipölyä esiinny paksuja kerroksia maan ja kuun pinnalla. Jos tätä nikkeli-rautapitoista pölyä olisi tullut kuuhun ja maahan 5 miljardin vuoden ajan, pitäisi sitä olla molempien pinnalla n. 50-200 metriä, mutta sellaista ei ole havaittu. Kuunkin pinnalla kerroksen paksuus on keskimäärin vain 3 millimetriä, ei suinkaan kymmeniä metrejä. Näin pienet pitoisuudet ovat pitkiä ajanjaksoja vastaan.

   Voimme huomata saman asian myös seuraavasta lainauksesta. Siinä kerrotaan, miten avaruuspölyn pieni määrä oli yksi suurimpia yllätyksiä kuumatkaa tehdessä. Etukäteen otaksuttiin sen olevan yksi vaikeimmista ongelmista kuumatkalla:

Kevyt pyyhkäisy sormella pitkin piirongin kiiltävää pintaa kertoo, kuinka paljon pölyä on kertynyt. Kaikki tiedämme sen, että pölyn määrä toimii eräänlaisena kellona, joka ilmoittaa siivousten välisen ajan pituuden.

   Tämä pölykello antaa oikean ajan, jos tiedossamme on, kuinka paljon keskimäärin pölyä kertyy päivässä, viikossa jne. Oikea aika-arvio varmistuu vielä, jos pölyn laskeutumisen katsotaan olevan jatkuvasti samansuuruista.

   …1960-luvun puolivälistä alkaen NASAN tiedemiehet paneutuivat kaikella tarmollaan ennakoimaan olosuhteita kuun pinnalla. Kuu on kuollut pinnaltaan. Siellä eivät vesi ja tuuli liikuta sinne kertyvää avaruuspölyä. Kehitysuskon omaksuneet tutkijat laskivat, että kuussa kävijää odottaa tuo 50-200 metrin paksuinen avaruuspölykerros, johon avaruusalus uppoaa. Siksi kuualukseen suunniteltiin mm. suuret lautasjalat. Astronautti Neil Armstrong ilmoitti julkisesti, että avaruuspölyn määrä on yksi kuumatkan vaikeimmista ongelmista ja se, mitä hän eniten pelkäsi.

   Ympäri maailmaa välitetyt TV-kuvat kertoivat, mitä tapahtui kun avaruusalus laskeutui kuuhun.

   20. heinäkuuta 1969 Neil asetti jalkansa kuun kamaralle. Jalka tapasi kovan, kiinteän pinnan, jonka päällä oli avaruuspölyä vain muutaman sentin verran.

   Asiantuntijat tekivät laskelmiaan. Pölyn määrä edellytti kuulle alle 10 000 vuoden ikää... (3)

Komeettojen ikä. Komeetat menettävät koko ajan osan massastaan kiertäessään aurinkoa, eikä ole varmoja todisteita uusien komeettojen synnystä. Niiden ikä ei voi olla satoja miljoonia vuosia.

Kun on kysymys aurinkokunnassa vaeltavista kappaleista, kuuluvat niihin aurinkoa kiertävät komeetat eli pyrstötähdet. Ne ovat erittäin pitkäpyrstöisiä – suurin mitattu pyrstö on 320 miljoonaa km – ja harvarakenteisia ilmiöitä, jotka kiertävät soikeita ratoja ympäri aurinkokuntaa. Yleensä niitä voidaan havaita paljain silmin keskimäärin noin kerran viidessä vuodessa, mutta kaukoputkella niitä on mahdollista nähdä vuosittain noin seitsemän.

   Merkillepantavaa kuitenkin on, etteivät komeetat voi olla ikivanhoja. Se johtuu siitä, että joka kierroksella auringon ympäri ne menettävät osan massastaan auringon kuumuuden takia. On jopa laskettu, että suurin osa komeetoista, joita ennen tiedetään olleen enemmän, haihtuu tomuksi noin 10 000 vuodessa. Se toisin sanoen merkitsee, ettei komeettoja pitäisi enää edes olla olemassa, jos ne olisivat satojatuhansia tai miljoonia vuosia vanhoja - puhumattakaan miljardeista vuosista, jotka olisivat monin verroin pidempiä. Niiden alun on oltava paljon lähempänä menneisyydessä kuin miljardien vuosien päässä:

Joka kerran Aurinkoa ohittaessaan komeetta menettää näin tietyn osan massastaan. Eräiden laskujen mukaan komeetta menettää itsestään joka käynnillä 1-3 metriä paksun kerroksen. Ennen lopullista hajoamistaan komeetta siten voisi kestää vain joitakin tuhansia kierroksia. (4)

Uusien komeettojen synnystäkään ei ole mitään varmoja todisteita, vaikka niiden on selitetty syntyneen jossain aurinkokunnan ulkopuolella olevassa hyisessä varastossa (ns. Oortin pilvi), josta ne sitten lähtisivät liikkeelle.

   Syy epäillä tällaisen varaston olemassaoloa on se, ettei siitä ole mitään varmaa tietoa - ainoastaan teoriat vuosimiljoonien tai -miljardien ikäisestä maailmankaikkeudesta vaativat sitä.

   Toiseksi, vaikka tällainen varasto olisikin olemassa, miten kappaleet lähtisivät siitä liikkeelle? Itsestään ne eivät voisi liikkua mihinkään, vaan pysyisivät paikallaan koko ajan. Ainoastaan joku vieraileva tähti voisi niitä liikuttaa, mutta koska komeettojen radat eivät ulotu kovin kauas aurinkokunnan ulkopuolelle, on tämäkin mahdotonta.

   Järkevin johtopäätös siten on, ettei komeettojen nykyinen liike olisi mitenkään mahdollista, jos aurinkokunta olisi 5 miljardia vuotta vanha. Niiden on oltava vain joitakin tuhansia vuosia vanhoja:

Toinen tunnettu tutkija Harold Slusher ilmoitti, että komeetan pölyosan koostumuksesta tutkijat voivat päätellä sen iäksi alle 10.000 vuotta. Tutkiessaan aurinkokuntamme ulkopuolella olevia suuria pölyesiintymiä ja niiden vaikutusalueella olevien tähtien säteilyvoimaa, on tultu tälläkin alueella samaan lopputulokseen. Avaruus on hyvin nuori. Avaruuspölyn koostumus, lyhytikäisten komeettojen ja pyrstötähtien määrä on oiva kello, joka antaa tarkkoja aikamääreitä tutkijoille. (5)

Maan magneettikenttä heikkenee jatkuvasti, menettäen puolet voimakkuudestaan 1400 vuoden välein. 28 000 vuotta sitten magneettikentän voimakkuuden olisi täytynyt olla miljoona kertaa nykyistä suurempi.

Eräs osoitus maan nuoresta iästä on sen magneettikentän ratkaiseva heikkeneminen. Maan magneettikentän, joka ulottuu aina kuun radan ulkopuolelle, on havaittu menettävän puolet voimakkuudestaan 1400 vuoden välein; eli 1400 vuotta sitten maan magneettikentän tuli olla 2 kertaa nykyistä voimakkaampi. Havainnot magneettikentän muutoksesta perustuvat tarkkoihin mittauksiin, joita on tehty lähes 170 vuoden ajan. Esim. Uusi Suomi-lehden artikkelissa nimeltään "Maan magneettikenttä pienenee jatkuvasti", 26.2.1990, kerrotaan seuraavasti:

Vuonna 1200 magneettikentän voimakkuus oli 1,4 ja parisataa vuotta myöhemmin 0,8. Havainnot osoittavat myös, että pieneneminen on jatkunut viimeisten sadan vuoden aikana... Pieneneminen on ollut alle 1 promille vuotta kohti, se on vaihdellut 0,7 - 0,5 välillä...".

Jos tehdään johtopäätöksiä maan magneettikentän nopeasta heikkenemisestä, tuovat ne mielenkiintoisia tuloksia. Sillä jos kenttä on heikentynyt koko ajan samaa vauhtia ja yhtä nopeasti, merkitsisi se seuraavanlaisia kenttien vahvuuksia menneisyydessä. Nämä luvut osoittavat, ettei maa voi olla ainakaan satojatuhansia vuosia vanha, puhumattakaan miljoonista tai miljardeista vuosista. Luvut osoittavat myös, että jos maapallo olisi ollut olemassa vain 10 000 vuotta sitten, olisi se ollut kuin magneettinen tähti ja 50 000 vuotta sitten kentän voimakkuus olisi ollut kuin valkoisen kääpiötähden (Thomas G. Barnes, Origin and Destiny of the Earth’s Magnetic Field, 1973,s. 7ss.,23ss,; sama ”Earth’s Magnetic Field”, The Challenge of Design, The Sixth National Creation Science Conference, Witchita, Kansas, 1978, s.98ss.). Tällaiset luvut asettavat omat rajansa maapallon iälle.

1400 v. sitten - 2-kertainen nyk. verraten

2800      "       -  4                         "

4200      "       -  8                         "

5600      "       - 16                        "

7000      "       - 32                        "

14 000   "       - 1024                    "

28 000   "       - 1 048 576            "

50400    "       - 68 719 400 000   "

Ilmakehän heliumin pieni määrä ei sovi yhteen miljardien vuosien kanssa.

Kun maapallon magneettikenttä viittaa lyhyeen ikään, viittaa siihen myös ilmakehän helium. Sitä tulee jatkuvasti ilmakehään radioaktiivisen hajoamisen seurauksena, mutta ongelma on, että sitä on vain pieni murto-osa (1/2500) oletetusta määrästä. Ongelman tekee vielä suuremmaksi se, että osa siitä voi olla alkuperäistä tai tullut ilmakehään ulkoavaruudesta. Heliumin määrä ilmakehässä ei sovi yhteen geologisen aikataulun ja miljardien vuosien kanssa:

Ensimmäinen yllätys: Tutkimus osoit-taa, että helium ei karkaa ilmakehään merkittävässä määrin. Toinen yllätys: Helium ei nouse ilmakehään vaan jakautuu tasaisesti ilmakehään. Ilmakehätutkija Larry Vardiman (RATE-ryhmän koordinaattori) on osoittanut, että ilmakehässä on vain 0,04 % heliumista, joka siinä pitäisi olla, jos maapallo olisi miljardeja vuosia vanha. Vardiman kirjoittaa:

Jos maapallon ilmakehässä ei ollut heliumia sen muodostuessa, nykyisin mitattu heliumin tiheys …olisi saavutettu noin 2 miljoonassa vuodessa. Tämä on yli 2500 kertaa lyhyempi aika kuin maapallon oletettu ikä. Pitkään ikään uskovat ilmakehäfyysikot kuten [J.C.G.] Walker toteavat, että ”…heliumin määrä ilmakehässä näyttää olevan ongelma”. [J.W.] Chamberlain toteaa, että tämä heliumin karkausongelma ”… ei näytä poistuvan vaan on ratkaisematon”. (6)

Vardimanin kommentti siitä, että ilmakehän helium ”olisi tuotettu noin 2 miljoonassa vuodessa”, ei tarkoita, että hän uskoisi maapallon olevan 2 miljoonaa vuotta vanha. Hän viittaa ongelmaan evoluution aikaskaalassa. Kaksi miljoonaa vuotta on merkityksetön aika evoluution kannalta. Se on suurin piirtein aika, joka Homo erectukselta väitetään kestäneen kehittyä Homo Sapiensiksi. Vardiman uskoo, että ilmakehän helium on melkein kokonaan alkuperäistä – siis että se oli osa alkuperäistä maapallon luomista – ja hyvin vähän siitä on radioaktiivisen hajoamisen tulosta. (7)

2. Ihmisen esiintyminen maapallolla

Mitä tulee ihmiskunnan historiaan, saamme usein lukea oppikirjoista ja evoluutiota käsittelevistä kirjoista, miten ensimmäiset ihmiset vaelsivat maan päällä jo satojatuhansia tai jopa miljoonia vuosia sitten. On ajateltu, että ihmiset ovat polveutuneet joistakin alemmista eläimistä, ja se vaatii tietysti aikaa. Olisihan outoa, jos kehitys olisi tapahtunut lyhyessä ajassa, ja siksi apuun on otettu sadattuhannet, jopa miljoonat tai miljardit vuodet.

   On kuitenkin hyvä huomata, että havainnot väkiluvun kasvusta ja ihmiskunnan historiallisesta ajasta eivät viittaa pitkiin ajanjaksoihin. Päinvastoin, niiden perusteella voi päätellä, että ihminen on esiintynyt maapallolla vain alle 10 000 vuoden ajan:

Väkiluvun kasvun määrä viittaa enintään muutamiin tuhansiin vuosiin.

Väkiluvun kasvu ei tue ajatusta, että ihmiskunnan alkukohta olisi jossain kaukana muinaisuudessa. Sen voimme nähdä seuraavista esimerkeistä:

• Laskujen mukaan väestömäärä kaksinkertaistuu aina 400 vuoden välein (On esitetty vieläkin lyhyempiä aikoja kaksinkertaistumiselle. Lisäksi on huomioitava, että aiemmin ei ollut aborttia ja ehkäisyä samassa määrin kuin nykyään.). Jos perusteena käytettäisiin tätä kaksinkertaistumisnopeutta sekä ajatusta siitä, että ihmisiä olisi ollut jo 16 000 vuotta sitten, olisi tässä ajassa (16 000 v.) pitänyt nykyisen väestömäärän olla n. 1 099 510 000 000, joka on lähes 200 kertaa nykyistä suurempi väkimäärä. Se on niin suuri luku, ettei maapallolla voisi edes olla sellaista väkimäärää. Se olisi liian pieni siihen. Luku myös osoittaa, ettei ihmiskunnan alkukohtaa voi työntää kovin kauas, muuten maapallon pinta olisi täyttynyt kuolleista ruumiista ja nykyinen väestömäärä olisi moninkertaisesti suurempi:

Alussa mainittu 6 miljardin väestömäärän raja rikkoontuu vuonna 1999. Viiden miljardin lisäys on siis tullut vajaassa 200 vuodessa. Sata vuotta sitten tiedemiehet arvioivat, että maapallo  ei kestä yli 6 miljardin väestömäärää. Vuonna 1950 väestömäärä olikin vain n. 2,5 miljardia mutta jo vuonna 1987 ylittyi 5 miljardin raja. Viimeisen miljardin lisäykseen tarvittiin vain 11 vuotta. Vertailun vuoksi voidaan laskea lisääntymisen nykyvauhdin johtavan siihen, että v. 3530 ihmiset täyttäisivät koko maapallon pinnan ja v. 6826 he eivät enää mahtuisi nykyisin tunnettuun maailmankaikkeuteen.

   Jos tämän päivän luvuista lasketaan taaksepäin ja otetaan vuotuiseksi kasvuksi nykyinen lisääntymisvauhti eli 1,6 %, olisi perusperhe elänyt vuonna 625 jKr. Siis 1375 vuotta sitten.

   Kehitysopin kannattajat eivät mielellään laske ihmisen lisääntymiseen liittyviä lukuja, koska miljoonissa vuosissa laskettaessa luvut nousevat niin suuriksi, että tilanne muodostuu mahdottomaksi. Maankuori olisi satojen miljoonien vuosien ajalta käytännössä kuolleiden eläinten ja ihmisten jäänteiden peitossa ja pelkästään ihmisten määrä täyttäisi tunnetun maailmankaikkeuden. Kuitenkin kehitysoppi vaatii pitkiä aikoja. Sen mukaan mm. 1,6 miljoonaa vuotta sitten elänyt Homo Erectus oli pitkä ja jäntevä, lähes nykyihmisen kaltainen. Varmasti hyvin lisääntymiskykyinen. (8)

• Jos käytettäisiin perusteena edellä olevaa kaksinkertaistumisnopeutta (väkiluku kaksinkertaistuu 400 vuoden välein) ja mentäisiin ajassa 4000 vuotta taaksepäin, olisi maapallolla silloin pitänyt olla yli 1000 kertaa nykyistä vähemmän asukkaita eli vain noin 5 miljoonaa asukasta. Se tuntuu oikealta arviolta. Se sopii yhteen sen ajatuksen kanssa, että ensimmäiset ihmiset ovat eläneet maapallolla vain joitakin vuosituhansia sitten ja että heistä ovat polveutuneet kaikki nykyiset asukkaat. Asiasta mainitaan Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (esim. 1 Moos 10:32: Nämä olivat Nooan poikien heimot sukukuntiensa ja kansakuntiensa mukaan; ja niistä haarautuivat kansat maan päälle vedenpaisumuksen jälkeen.).

• Jos 100 000 vuotta sitten olisi ollut vain 2 asukasta ja väestön kaksinkertaistumisnopeus olisi kerran tuhannessa vuodessa, pitäisi nykyisen väestömäärän olla 2 535 300 000 000 000 000 000 000 000 000. Tämä on aivan järjetön luku nykyiseen 6 miljardiin (= 6 000 000 000) verrattuna, ja osoittaa, ettei ihmisiä ole voinut olla siihen aikaan olemassa. Se osoittaa, että ihmiskunnan alkukohdan täytyy olla paljon lähempänä, vain joidenkin vuosituhansien takana.

• Maapallon nykyinen väestön kasvuvauhti on n. 1,7 % vuodessa, ja jos sama kasvuvauhti olisi jatkunut ainoastaan 1300 vuoden ajan, riittäisi se jo aikaansaamaan nykyisen 6 miljardin ihmismäärän. Tämä osoittaa, että maapallo voi tulla asutetuksi jo lyhyessä ajassa, eikä siihen tarvita edes kymmeniätuhansia vuosia kuten on esitetty.

Ihmiskunnan varmaksi todettu historia ulottuu vain muutamien vuosituhansien taakse. Rakennusten teko, maanviljelys ja kirjoitustaito ilmaantuivat samanaikaisesti n. 6000 vuotta sitten.

Ihmiskunnan alkukohta on asia, jota on yritetty siirtää varhaisemmaksi kuin se todella on. On puhuttu kymmenistä- ja sadoistatuhansista vuosista sekä ”esihistoriallisesta aikakaudesta”, jolloin ihminen vaelsi maan päällä. Uskotaan, että tiede olisi pystynyt todistamaan ihmisen varhaisen olemassaolon sekä periytymisen alemmista elämänmuodoista.

   Tosiasia kuitenkin on, että tiedämme ihmiskunnan historiasta vain joidenkin vuosituhansien ajalta. Varhaisimmat muistiinmerkinnät ulottuvat vain n. 5000 vuoden taakse Egyptin hallitsijasukuihin ja niissäkin voi olla suuria virheitä. Virhemarginaali niissä voi olla satoja vuosia (Ks. eteenpäin: Egyptin hallitsijasuvut!).

   Vanhimmat löydetyt käsikirjoitukset eivät tue ajatusta ihmiskunnan pitkästä historiasta ja pitkiä ajanjaksoja tarvitaankin vain toisen teorian, kehitysopin, tukemiseksi. Mielenkiintoista on myös havaita, että kun käytetään apuna arkeologisia ja muita löytöjä, ovat seuraavat asiat ilmaantuneet lähes samanaikaisesti maailmaan eli noin 4000 - 5000 vuotta sitten. On todennäköistä, että jos ihmisiä olisi ollut jo miljoona vuotta sitten, olisivat ne ilmaantuneet jo silloin, mutta näin ei ole tapahtunut:

• Rakennusten teko ja kaupunkien rakentaminen. Ne tulivat maailmaan vain joitakin vuosituhansia sitten. (vrt. 1 Moos 4:17 Ja Kain yhtyi vaimoonsa, ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti Hanokin. Ja hän rakensi kaupungin ja antoi sille kaupungille poikansa nimen Hanok.)

• Metallien käyttö (vrt. 1 Moos 4:22 Myöskin Silla synnytti pojan, Tuubal-Kainin; hänestä tuli kaikkinaisten vaski- ja rauta-aseiden takoja. Ja Tuubal-Kainin sisar oli Naema.)

• Keramiikka

• Kirjoitustaito

• Maanviljelys on myös verrattain uusi asia. (vrt. 1Moos 3:23 Niin Herra Jumala ajoi hänet pois Eedenin paratiisista viljelemään maata, josta hän oli otettu.)

Katsomme seuraavassa muutamia lainauksia, jotka viittaavat samaan asiaan. Ne osoittavat, miten äkillisellä tavalla sivistys on ilmaantunut maailmaan vain joitakin vuosituhansia sitten. Lausunnoista ensimmäisessä esiintyy radiohiilimenetelmän kehittäjä, professori W.F. Libby, joka sanoi aikanaan Science-lehdessä 3.3.1961 (s. 624), että todennettu historia ei ulotu kuin n. 5000 vuoden taakse. Hän puhui Egyptin hallitsijasuvuista:

"Arnold [työtoveri] ja minä saimme ensimmäisen shokkimme todetessamme, että historia ulottuu vain 5000 vuotta taaksepäin... Usein sai lukea, että se ja se kulttuuri tai arkeologinen paikka on 20 000 vuotta vanha. Me opimme melko äkkiä, että näitä lukuja, näitä varhaisia aikamääriä ei tunneta tarkasti ja että Egyptin ensimmäisen dynastian aika on todellisuudessa vanhin joltisellakin varmuudella vahvistettu historiallinen aikamäärä." (9)

"Varhaisimmat muistiinmerkinnät, jotka meillä on ihmisen historiasta, ulottuvat vain noin 5000 vuotta taaksepäin." (The World book Encyclopedia, 1966, 6. osa, s. 12)

Äskeisissä kaivauksissa on yllättävimmäksi osoittautunut se äkillisyys, millä sivistys ilmaantui maailmaan. Tämä havainto on täysin vastoin sitä, mitä oli odotettu. Oli ajateltu, että kuta vanhempi aikakausi oli kysymyksessä, sitä alkukantaisemmaksi kaivausten suorittajat sen toteaisivat, kunnes kaikki sivistyksen jäljet katoaisivat ja alkuihminen ilmaantuisi. Näin ei ole tapahtunut Babyloniassa eikä Egyptissä, joissa ovat olleet vanhimmat tunnetut ihmisasutukset. (10)

Mutta mistä sitten johtuu, että edelliset asiat ilmaantuivat näinkin myöhään ja lähes samanaikaisesti? Onko siihen järkevää selitystä?

   Vastaus tietenkin on, ettei ihmisiä yksinkertaisesti ollut aikaisemmin olemassa eikä asuttamassa maata. Jo aiemmissa kappaleissa todettiin, miten väkiluku on vähitellen lisääntynyt, ja että esim. 2000 vuotta sitten (Rooman valtakunnan aika) ihmisiä oli paljon vähemmän kuin nyt, ja 2000 eKr. vielä vähemmän kuin Rooman valtakunnan aikana. Itse asiassa, kun menemme vain joidenkin vuosituhansien taakse, on hyvin pian tultava vastaan nollapiste, jolloin ei ollut yhtään ihmistä maan päällä. Se on ainut järkevä johtopäätös, jos hyväksytään sivistyksen myöhäinen ilmaantuminen maapallolle ja väkiluvun vähittäinen kasvu.

   Lisäksi on hyvä huomata, että kun asutus on alun perin lähtenyt Lähi-idästä leviämään muualle ja kun väkiluku on kasvanut (1 Moos 1:28: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa..."), ovat sellaiset paikat kuin Pohjois- ja Etelä-Amerikka sekä Australia tulleet pääosin asutetuiksi vasta 1700-luvun jälkeen, kun ne siirtolaisuuden myötä saivat asukkaita. Maan täyttyminen asukkaista vasta näinkin myöhään osoittaa sen, ettei ihmiskunnan alkukohta voi olla kuin joidenkin vuosituhansien takana.

Egyptin hallitsijasuvut ja historia.

Kun prof. Libby viittaa Egyptin hallitsijasukuihin (Ks. taaksepäin!), niin on todettava, että edes tiedot heidän ajoituksestaan eivät välttämättä pidä paikkaansa. Usein historianajoituksessa on pantu suuri arvo juuri näistä hallitsijoista laadittuihin luetteloihin.

   Kuitenkaan egyptiläisillä itsellään ei ollut mitään tällaisia luetteloita, vaan ne on kaikki laadittu vuosisatoja jälkeenpäin muiden toimesta (Manethon n. 285 eKr.).

   Lisäksi Herodotos on maininnut, että Egyptissä on yhteen aikaan ollut ainakin 12 kuningasta. Jos se pitää paikkansa, tekee pelkästään se hallitsijoista laaditut luettelot hyvin epävarmoiksi ja johtaa siihen, että monien hallitsijoiden oletetaan eläneen varhemmin kuin he todellisuudessa ovat eläneet. Virhemarginaali näissä luetteloissa voi olla vuosisatoja.

   Siitä, miten epävarmoja nämä luettelot ovat, ja miten ne voivat sisältää jopa vuosisatojen virheen, antaa kuvan myös Suomen tv:ssä marras-joulukuussa 1996 esitetty 3-osainen sarja "Faaraot ja kuninkaat". Se osoittaa, että tiedot Egyptin kuninkaiden hallitusajoista ovat epävarmalla pohjalla ja miten he ovat voineet elää myöhemmin kuin yleensä on oletettu.

3. Miksi radioaktiivisuusmittaukset ovat epäluotettavia?

Mitä tulee iänmääritysmenetelmiin, ovat niistä tärkeimpiä radioaktiiviset mittaukset, joilla on pyritty laskemaan sekä maapallon että siinä eläneiden eläinten ja ihmisten ikiä. Nämä menetelmät ovat yleensä antaneet miljoonien vuosien ikiä, varsinkin kun on ollut kysymys maapallon kivilajeista ja alkuaineista. Ne perustuvat siihen, että radioaktiivisilla aineilla pitäisi olla tietty aika, missä ne muuttuvat ja hajoavat muiksi alkuaineiksi. Esim. uraani / lyijy-menetelmässä pitäisi uraanin muuttua kokonaan lyijyksi aina saman nopeuden mukaan ja tietyn ajan kuluessa.

   Mikä on sitten radioaktiivisten menetelmien perusta? On tärkeätä huomata, että ne perustuvat hyvin pitkälti geologiseen taulukkoon, jossa maapallon iäksi oletetaan miljardeja vuosia. Tämä taulukko laadittiin 1800-luvulla ennen kuin edes tunnettiin radioaktiivisuusmittauksia ja se on hyvin suuresti määritellyt kivien iän. Sen mukaisesti on otettu käyttöön menetelmiä, jotka automaattisesti ja poikkeuksetta antavat pitkiä ikiä kivinäytteille. Mittauksia ei yleensä tehdä suoraan fossiileista, mikä olisi paljon parempi ja luotettavampi tapa (ja antaisi myös huomattavasti pienempiä ikiä), vaan se suoritetaan tavallisesti tuliperäisistä kivistä. 1800-luvulla laadittu geologinen aikataulu yleensä määrää sen, miten näytteitä tulkitaan. Ajoitukseen perehtynyt professori kuvaa tilannetta:

Jos maksimaalisen kerrostuman paksuuteen perustuvaa interpolaatiota lakattaisiin käyttämästä, syntyisi kaaos. Silloin ei enää olisi varmaa, että esim. hiilikerrostumat olisivat nuorempia kuin devoni- tai siluurikerrostumat. Järjestys voidaan säilyttää vain siten, että kerrosjärjestykselle annetaan absoluuttinen prioriteetti radiometriaan nähden. Eräs asiantunteva geokronologi sanoi minulle ajoitustuloksista, jotka eivät sovi geologiseen aikatauluun:

Se mikä ei sovi, pysyy pöytälaatikossa – ei toki pidä tehdä itseään naurunalaiseksi… On turha tehdä vain yhtä yksinkertaista ajoitusta. On muistettava suuri kokonaisuus ja pidettävä aina mielessä geologinen aikataulu, muuten kaikki menee pieleen.

… Radiometria antaa vain näennäisen iän. Kelvatakseen ”oikeaksi iäksi” tai ”hyväksytyksi iäksi”, täytyy sen osua geologisen aikataulun edeltä määräämään kohtaan. Todellinen absoluutti ei ole mittaus- tai arviointitulos, vaan olemassa oleva geologinen aikataulu. Niin kauan kuin geologinen aikataulu ratkaisee mittauksen kelpoisuuden, eivät mittaukset voi ratkaista geologisen aikataulun oikeellisuutta.

   Kun kysyy varsinaista syytä sille, miksi geologisesta aikataulusta satoine vuosimiljoonineen pidetään kiinni, käy ilmi, ettei syy ole geologeissa. Tämä johtuu yksinomaan evoluutioteoreetikoista… Todistettavasti nuorien kivien antamat virheelliset ajoitukset osoittavat, ettei isotooppipitoisuuksien tulkinta anna vain epävarmoja, vaan täysin käyttökelvottomia tuloksia. Edellytykset nuorta ikää mittaavien menetelmien oikeellisuudelle ovat mielestäni huomattavasti paremmat. Totuuden tähden on mielestäni vaadittava, että huomattavan paljon pienemmät iät otetaan mukaan tarkasteluun ja että ryhdytään tekemään laajoja mittauksia suoraan fossiileista. Tieteelle tehtäisiin suuri palvelus, jos luovuttaisiin pakonomaisesta sitoutumisesta geologiseen aikatauluun. (11)

Radioaktiivisissa mittauksissa ei tiedetä lähtötilannetta eli aineiden pitoisuuksia alunperin. Tytär- ja äitialkuaineiden määrä ei ole tiedossa.

Radioaktiiviset menetelmät perustuvat siihen ajatukseen, että kivilajeissa on äiti-alkuaineita sekä tytär-alkuaineita ja että niiden suhteiden perusteella voidaan määrittää kivilajin ikä. Mitä vähemmän kivilajissa on jäljellä äiti-alkuaineita, sitä vanhempana sitä pidetään, kun taas mitä enemmän niitä on, sitä nuorempi sen täytyy olla.

   Lisäksi radioaktiivisissa menetelmissä esiintyy kolme tärkeää perusolettamusta. Ne ovat:

1. Kivessä ei ole alkutilassaan ollut tytäralkuaineita eli puoliintumistuotteita, vaan ainoastaan lähtöaineita. Hajoamisen on täytynyt alkaa nollatilasta.

2. Kivestä ei ole saanut poistua mitään eikä tulla mitään lisää.

3. Hajoamisnopeus on pysynyt aina samana.

Mitä tulee edellisiin olettamuksiin, eivät ne kuitenkaan ole todistettavissa. Kohtaamme mm. seuraavia ongelmia näissä olettamuksissa, kun radioaktiivisia menetelmiä käytetään:

   Ensimmäinen ongelma on lähtötilanne.. Miten voidaan nyt tietää, millainen se oli alun perin? Olisi perin outoa, jos alkutilassa kaikki alkuaineet olisivat esiintyneet sataprosenttisen puhtaina ja ilman puoliintumistuotteita, vaikka jälkimmäisiä esiintyy laajasti maan kuoressa. Käsitys niiden alkuperäisestä suhteesta perustuu vain olettamukseen ja arvailuun, jota ei voi todistaa.

   Kyseessä on samanlainen asia, kuin jos pöydällä on 7 kakunpalaa ja 5 keksiä, ja meitä pyydettäisiin kertomaan alkuperäinen määrä. Se on varmasti mahdotonta, jos emme ole alun perin olleet paikalla tarkistamassa tilannetta. Meidän on tiedettävä alkuperäinen tilanne pöydällä – aivan kuten radioaktiivisissa mittauksissa on tiedettävä aineiden määrät – muuten mittauksille ei ole mitään luotettavaa pohjaa:

KBS-tuhkakiven ajoituksen historia paljastaa, että riippumatta siitä kuinka huolellisesti tutkija valitsi kivinäytteensä tai kuinka tarkasti hän suoritti laboratoriotyönsä, häntä voidaan aina syyttää kontaminoituneen materiaalin käytöstä tai virheellisestä metodologiasta mikäli ajoituksen tulos on ”väärä”. Syytteitä ei tarvitse todistaa. Virheellinen ikä riittää todisteeksi. Kirjallisuus viittaa siihen, että vaikka radiometriset ajoitukset olisivat periaatteessa päteviä (mitä ne eivät ole), todistettavasti puhtaan ja kontaminoitumattoman kivinäytteen valinta vaatii kaikkitietävyyttä, joka on kuolevaisten ihmisten saavuttamatto-missa. Radioaktiiviset ajoitusmenetelmät ovat klassinen esimerkki itsepetoksesta ja kehäpäättelystä. Ne ovat ihmisen evoluution myyttiä. Naeser työtoverei-neen ¹² on ilmaissut ongelman hyvin:

Kaikkien ajoitustulosten tarkkuus voidaan vain arvata, koska emme tiedä yhdenkään geologisen näytteen todellista ikää. Voimme ainoastaan tavoitella parasta yhteensopivuutta K-Ar- ja muiden ajoitusmenetelmien välille. (13)

Ulkopuoliset tekijät ovat toinen mahdollinen tekijä, joka voi sekoittaa laskelmia. Ongelmallisia voivat olla kivien kuumentuminen ja muovautuminen (näin voi helposti tapahtua tuliperäisille kivilajeille, joista mittauksia tehdään) sekä veden virtaukset kivien läpi. Ne kaikki voivat aiheuttaa lähtö- ja puoliintumisaineiden kulkeutumista ja kasautumista muualle, joten ne voivat muuttaa mittaustuloksia. Jos aineiden suhteissa tapahtuu vain pieniä muutoksia, voivat ne vääristää koko iänmäärityksen. Se ei ole silloin luotettavalla pohjalla:

Tämä ei ole kuitenkaan menetelmän ainoa ongelma. Jos hiekkaa tiimalasissa lisätään tai sitä vuotaa tiimalasin ylä- tai alaosasta tai molemmista, menetelmän tarkkuus romuttuu. Meidän on mahdotonta tietää, onko oletettujen tuhansien miljoonien vuosien aikana kivestä liuennut uraania tai lyijyä, vai onko jompaakumpaa kertynyt lisää. Menetelmä on arvoton, ellei tästä asiasta saada varmuutta. On arvioitu, että vuosittain tällaista liuennutta ja kivestä rapautunutta uraania huuhtoutuu mereen 10 000… 50 000 tonnia. (14)

Toistuvasti on havaittu, että nykyaikana muodostuneet tuliperäiset kivet ovat saaneet radioaktiivisuusmittauksissa miljoonien tai satojen miljoonien vuosien iän, vaikka ne olisivat kiteytyneet vain muutamia vuosikymmeniä sitten.

Osoituksena radioaktiivisuusmenetelmien epävarmuudesta on se, että tulokset ovat olleet ristiriitaisia ja vaihdelleet rajusti, kuten sopii odottaakin maasta löydetyille kiville ja näytteille. Niiden pitoisuudet eli oletetut iät ovat vaihdelleet laidasta laitaan ja on tehty seuraavanlaisia havaintoja. Ne osoittavat, että kivien pitoisuuksia voidaan kyllä mitata, mutta iän määrittäminen niistä on kyseenalaista. Jos havaitsemme omassa kellossamme samanlaisia heittoja, virhemarginaalin ollessa yli 99 %, hylkäisimme sen heti.

   Ensimmäinen esimerkki kertoo tuliperäisistä kivistä (Ngauruhoe-vuori Uudessa Seelannissa), joiden tiedettiin varmasti kiteytyneen laavasta vain 25-50 vuotta sitten tulivuorenpurkauksen seurauksena. Sen takana olivat siis silminnäkijöiden havainnot.

   Näytteet näistä kivistä lähetettiin iänmääritystä varten laboratorioon, joka on yksi arvostetuimmista kaupallisista ajoituslaboratorioista (Geochron Laboratories, Cambridge, Massachu-setts). Tulokset, jotka ovat ristiriidassa käytännön havaintojen kanssa, ovat nähtävissä seuraavasta kertomuksesta:

Geochron on arvostettu kaupallinen laboratorio, jonka K-Ar-laboratorion johtaja on väitellyt K-Ar-iänmäärityksestä. Laboratoriolle ei kerrottu näytteiden tarkkaa keräyspaikkaa eikä niiden oletettua ikää. Kuitenkin niiden kerrottiin olevan todennäköisesti nuoria ja hyvin vähän argonia sisältäviä. Tällä varmistettiin se, että analyyttisessa työssä oltaisiin erityisen huolellisia.

   K-Ar-analyyseistä saadut ”iät” on listattu taulukkoon 1. Kivien ”iät” vaihtelevat välillä <270 000 vuotta ja 3,5 (+- 0,2) miljoonaa vuotta, vaikka niiden on havaittu jäähtyneen laavasta 25 – 50 vuotta sitten. Yksi näyte jokaisesta virtauksesta antoi ”iäksi” <270 000 vuotta tai <290 000 vuotta, kun taas kaikissa muissa näytteissä ”ikä” oli miljoonia vuosia. Laboratorio käsitteli alhaisen ”iän” saaneet näytteet samassa erässä, mikä viittasi laboratorion systemaattiseen virheeseen. Niinpä laboratorion johtaja tarkasti laitteensa uudelleen. Tulokset olivat samanlaisia. Tämä sulki pois laboratorion järjestelmällisen virheen ja vahvisti alhaisten tulosten olevan oikeita. Lisäksi toistetut mittaukset jo analysoiduista näytteistä (A#2 ja B#2 taulukossa 1) eivät tuottaneet samanlaisia tuloksia, mutta mataliin argonpitoisuuk-siin liittyvien analyyttisten epävarmuuksien vuoksi tämä ei ollut yllättävää. Selvästi argon-pitoisuus vaihtelee näissä kivissä. Jotkut geokronologit saattavat sanoa, että <270 000 vuotta on todellakin oikea ”ikä” näille näytteille, mutta mistä he voisivat tietää, ettei 3,5 miljoonaa vuotta olisi oikea ”ikä”, elleivät he jo alun perin olisi tienneet laavavirtojen olleen hiljattain syntyneitä?!

   …Tiedämme kivien todelliset iät, koska havaintojen mukaan ne olivat muodostuneet alle 50 vuotta ennen iänmääritystä. Silti niiden ”iäksi” arvioitiin jopa 3,5 miljoonaa vuotta. Iät ovat siten virheellisiä. Miten voimme luottaa tähän ”iänmääritysmenetelmään”, kun sitä käytetään sellaisiin kiviin, joiden ikää emme tiedä? Jos menetelmä epäonnistuu määrittämään ikää kivistä, joiden synnystä meillä on puolueettoman silminnäkijän kuvaus, miksi meidän pitäisi luottaa siihen, kun kyseessä ovat kivet, joiden ikää emme voi tarkistaa puolueettomasti historiasta? (15)

Toiset esimerkit kuvaavat radioaktiivisen iänmäärityksen ongelmia. Ne osoittavat jälleen, miten pitoisuuksia kivistä mitataan, mutta niillä ei tarvitse olla mitään tekemistä todellisen iän kanssa. On tapahtunut, kuten seuraavassa esimerkissä Grand Canyonista osoitetaan, että päällimmäinen kerros on ”satoja tai kymmeniä miljoonia vuosia” vanhempi kuin alimmainen kerros. Sellainen ei tietenkään voi pitää paikkaansa, ja siksi tällaiset iänmääritykset sijoittuvat vain tieteistarinoiden joukkoon:

N. 170 vuotta sitten Hualalai-saaressa tapahtuneessa tulivuoren purkauksessa syntynyttä laavakiveä tutkittiin ja sen ikää määriteltiin uusilla menetelmillä. Näillä ”luotettavilla” säteilymittareilla saatiin 170-vuotiaan kiven iäksi miljoonia vuosia, 160 miljoonasta aina 3 miljardiin vuoteen. Samalla tavoin on käynyt muissakin vastaavissa mittauksissa. Grand Canyonin kerroksien ikää yritettiin myös mitata näillä mainituilla uusilla menetelmillä. Tulokset yllättivät jälleen tutkijat. Päällimmäisten kerrosten ”nuori” basalttikallio sai iäkseen 270 miljoonaa vuotta enemmän kuin kanjonin pohjan tasossa oleva ”tuhansia miljoonia vuosia vanha kivikerros”. Näiden mittausten jälkeen kehitysoppineiden aikaisemmin antamat aikamääreet kanjonin kallioille ja kerrostumille on osittain siirretty ”vanhojen uskomusten joukkoon”. (16)

Kalium-argon menetelmää voidaan teoriassa käyttää nuorempien kivien iänmääritykseen, mutta sitäkään ei voi käyttää itse fossiilin iän määritykseen. Richard Leakeyn löytämä muinainen ”1470-mies” määriteltiin tällä menetelmällä 2,6 miljoonan vuoden ikäiseksi. Iän määrittänyt professori E.T. Hall kertoi, että ensimmäisen kivinäytteen analyysi tuotti tulokseksi mahdottoman 220 miljoonan vuoden iän. Tämä tulos hylättiin siksi, että se ei sopinut kehitysopilliseen viitekehykseen ja näin oli analysoitava vielä toinenkin näyte, joka antoi hovikelpoisen 2,6 miljoonan vuoden iän. Myöhemmin samasta löydöstä tehtyjen iänmääritysten aikaväli on vaihdellut 290 000… 19 500 000 vuoden välillä. Kalium-argon menetelmä ei siis vaikuta erityisen luotettavalta niin kuin ei myöskään evoluutiotutkijoiden tapa tulkita tuloksia. (17)

Hiili-14-menetelmä.

Yksi radioaktiivinen menetelmä iänmäärityksessä on hiili-14-menetelmä. Se eroaa muista radioaktiivisuusmenetelmistä siinä, että sen puoliintumisaikana pidetään vain noin 5600 vuotta ja että sillä mitataan vain orgaanisten näytteiden ikää. Tässä menetelmässä erehtymismahdollisuudet ovat paljon pienemmät kuin muissa radioaktiivisuusmenetelmissä, mutta siinäkin on ongelmansa, joista voidaan mainita seuraavat asiat:

Hiili-14 menetelmä mittaa orgaanisten näytteiden ikää, mutta jos maan magneettikenttä oli ennen voimakkaampi, näyttävät näytteet vanhemmilta kuin ne todellisuudessa ovat.

Yksi tekijä, joka vaikuttaa radiohiilimittauksiin, on maan magneettikentän heikkeneminen. Kuten todettiin, ei maan magneettikenttä ole pysynyt samana, vaan on jatkuvasti heikentynyt niin että sen puoliintumisaika on nykyään n. 1400 vuotta. Magneettikentän heikentyminen on vaikuttanut samalla radiohiilen muodostumisen määrään:

"Maan magneettikenttä on pienenemässä. Liikkeet ovat hyvin loivia, mutta pienenemistä on havaittu jo pitemmän aikaa... tilanteen ollessa tämä, kosmisia säteitä pääsee pikkuisen enemmän läpi. Kosmisten säteiden vaikutus näkyy mm. siinä, että hiili-14:ä syntyy enemmän..." (Uusi Suomi-lehden artikkeli 26.2.1990, "Maan magneettikenttä pienenee jatkuvasti")

Niinpä kun magneettikenttä on joitakin vuosituhansia sitten ollut paljon nykyistä voimakkaampi - jopa kymmeniä kertoja - on sillä ollut vaikutusta radiohiilen muodostumiseen: sitä muodostui ennen nykyistä paljon vähemmän tai ei ehkä lainkaan.

   Toisin sanoen edellinen merkitsee sitä, että kun nykyään tutkimme näytteitä aiemmilta ajoilta, näyttävät ne huomattavasti ikäistään vanhemmilta. Ne voivat näyttää vuosisatoja tai jopa tuhansia vuosia omaa ikäänsä vanhemmilta, koska varhaisimpina aikoina radiohiiltä ei juuri voinut muodostua voimakkaamman magneettikentän takia. Jos magneettikentän ratkaisevaa heikkenemistä ei oteta huomioon, voidaan silloin erehtyä pitkiäkin ajanjaksoja iänmäärittelyssä. Näytteet näyttävät paljon vanhemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat:

”Jos hiili-14:n määrä on menneisyydessä ollut pienempi, koska kosmisia säteitä vastaan on ollut enemmän magneettista suojaa, niin olemme arvioineet näiden eliöiden jälkeisen ajan liian pitkäksi.” (Science Digest, joulukuu 1960, s. 19)

Epämääräisiä tuloksia.

Vaikka erehtymismahdollisuudet ovat hiili-14-menetelmässä paljon pienemmät kuin muissa menetelmissä, ei sekään aina ole kovin tarkka. Yleensä virheet tässä menetelmässä antavat todellista ikäänsä vanhempia tuloksia edellä mainitun magneettikentän heikkenemisen takia. Esille on tullut mm. seuraavia erehdyksiä:

• Elävien etanoiden iäksi on mitattu 2300 vuotta (Keith and Anderson, "Radiocarbon dating: Fictitious results with mollusk shells." Science, Vol. 141, 1963, p. 111). Samoin elävä nilviäinen on mitattu 3000 vuotta vanhaksi (Creation research society journal, june 1970).

• Elävät puut on mitattu 10 000 vuotta vanhoiksi (Huber, B., "Recording Gaseous Exchange Under Field conditions," The physiology of Forest Trees, Ronald Publishers, New York, 1958.). Erehtyminen on siis ollut 10 000 vuotta.

• Englannin Durrington Wallsissa olevan vanhan rakenteen iäksi on saatu hiili-14-menetelmällä 2620 - 2630 eKr. Mutta täysin varmat arkeologiset todisteet osoittavat noin tuhat vuotta myöhempää ajankohtaa (The Genesis Flood, Henry M. Morris ja John C. Witcomb, s. 43).

• C.A. Reed tuo Science-lehdessä (11.12.1959) esille hyvän esimerkin C-14-menetelmän epävarmuudesta. Erehtyminen esimerkissä on vuosituhansia ja vastoin selviä arkeologisia todisteita:

"Klassinen esimerkki C-14-menetelmän epävarmuudesta ovat 11 pohjoisirakilaisesta esihistoriallisesta kylästä otettua näytettä. C-14 osoitti, että näytteet olivat 6000 vuoden ajalta, vaikka kaikkien arkeologisten todisteiden perusteella kylä oli ollut asuttuna vain 500 vuoden ajan."

Nopeasti hajoavat radioaktiiviset alkuaineet, kuten polonium, viittaavat maapallon nopeaan syntyyn, ei sen hitaaseen jäähtymiseen vuosimiljoonien aikana, kuten on oletettu.

Tavallisesti iänmääritykseen on käytetty menetelmiä, joissa radioaktiivisten aineiden puoliintumisajat ovat suunnattomia.

   Kuitenkin maaperässä on alkuaineita, joiden puoliintumisajat ovat vain murto-osia edellisistä menetelmistä. Varsinkin poloniumin on mielenkiintoinen aine. Sillä suoritetut kokeet ovat osoittaneet, miten käsitykset maapallon tulikuumasta alusta ja vuosimiljardeista ovat kyseenalaisia.

   Niinpä kun on kyseessä maapallon synty, on yleensä selitetty, että sillä olisi ollut aluksi hehkuvan kuuma ja sula pinta, joka olisi sitten vähitellen jähmettynyt. Yli 4000 miljoonaa vuotta sitten maapallon uskotaan olleen kuin kiehuva tulikattila, jossa elämällä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Siitä alkoi hidas jähmettyminen, johon on arveltu kuluneen jopa miljoonia vuosia.

   Eräät radioaktiivisuuteen perustuvat havainnot, kuten poloniumin säteilykehät, eivät kuitenkaan viittaa hitaaseen jähmettymiseen, vaan ne viittaavat maapallon nopeaan muodostumiseen. Näitä poloniumin säteilykehiä on löydetty graniitista kaikkialla maailmassa. Näitä kehiä ei pitäisi edes olla olemassa, jos kivimuodostelmat olisivat hitaasti jähmettyneet vuosituhansien aikana. Se johtuu siitä, että näitä kehiä ei voi muodostua kuin alle 300-asteisessa kivessä (!) jäädäkseen näkyviin, ja toiseksi sen takia, että polonium 218:n puoliintumisaika on vain 3 minuuttia (!), joka on liian lyhyt hidasta jähmettymistä ajatellen. (Gentry, R.V., 1974: Radiohalos in a radiochronological and cosmological perspective. Science, 5 April 1974, vol. 184, 62-66). Toisin sanoen molemmat seikat viittaavat siihen, ettei yleinen käsitys maapallon hitaasta jähmettymisestä vuosimiljoonien aikana voi pitää paikkaansa. Ainut mahdollisuus on, että peruskallio on kiteytynyt silmänräpäyksessä samanaikaisesti poloniumin muodostumisen kanssa, koska säteilykehien olemassaoloa ei voi selittää muulla tavalla. Seuraavat lainaukset liittyvät aiheeseen:

On mielenkiintoista, että eräissä peruskallion kivilajeissa voidaan havaita tiettyjen, erittäin nopeasti hajoavien Polonium-isotooppien muodostamia 'haloja' (eräänlaisia "kuplia"), jotka kertovat, että peruskallio on muodostunut silmänräpäyksessä. Tilanne on sama kuin jos yrittäisit vangita poretabletin kuplat syväjäädyttämällä vielä poreilevan vesilasin salamannopeasti. (18)

Pleokroiset kehät (engl. pleochroic halos) ovat joidenkin kivilajien kiteissä olevia radioaktiivisen säteilyn aiheuttamia häiriöitä, värin muutoksia. Näitä rengasmaisia kehiä ovat aiheuttaneet etenkin kiillekiteisiin sisältyneet uraanin, thoriumin, ja poloniumin (Po, järjestysluku 84) radioaktiiviset hiukkaset, joista on lähtenyt alfasäteilyä…Nämä kehät, joita on esikambrisissa jähmettyneissä kivilajeissa, ovat voineet syntyä vain siinä tapauksessa, että maapallo on luotu hetkessä. Jos niiden muodostuminen (jäähtyminen, jähmettyminen) olisi tapahtunut hitaasti, näitä kehiä ei olisi voinut syntyä polonium-mineraalien nopean hajaantumisen vuoksi. Gentry päättelee, että poloniumin pleokroiset kehät viittaavat hetkessä tapahtuneeseen luomiseen ja saattavat hyvin kyseelliseksi radiometriset ajoitukset (lukuunottamatta radiohiili-ajoitusta) yleensä. (19)

4. Merkit maapallolla

Iänmääritysmenetelmistä otetaan usein ensimmäisenä esille radioaktiiviset mittaukset, joiden todettiin antavan hyvin epämääräisiä tuloksia. Ne mainitaan lähes aina ensimmäisinä, kun yritetään määrittää ikää.

   On kuitenkin olemassa muitakin menetelmiä; sellaisia, jotka perustuvat käytännön havaintoihin luonnossa ja jotka yleensä antavat vain murto-osia niistä lukemista, joita radioaktiiviset mittaukset edustavat. Näitä menetelmiä käytettiin jo kauan ennen radioaktiivisia menetelmiä, mutta ne hylättiin hyvin pian uusien mittaustapojen tullessa tilalle. Se oli suuri virhe, koska useimmat näistä menetelmistä perustuivat käytännön havaintoihin.

   Lisäksi on merkillepantavaa, jos käytetään mittapuuna näitä menetelmiä, että ne antavat vain murto-osia geologisen taulukon ja monien radioaktiivisten menetelmien ikämääristä. Toisin sanoen täytyy ottaa pois miljardeja tai satoja miljoonia vuosia, jotta geologinen taulukko olisi yhtäpitävä näiden menetelmien kanssa. Suomalainen geologi on kirjassaan maininnut, miten nämä käytäntöön perustuvat menetelmät hylättiin radioaktiivisen iänmäärityksen myötä:

Arthur Holmes (1896-1965) käsitteli maan historian eri kausien iänmääritystä ja hän työskenteli suurimman osan elämäänsä tämän ongelman kimpussa. Lisäksi hän ehti kirjoittaa erinomaisen geologian oppikirjan. Holmes on tehnyt ensimmäiset geologisten kausien ikätaulukot. Radioaktiivisten iänmääritysmenetelmien myötä alkoivat kalliot nopeasti vanhentua. Kaikki muut kallioiden iänmääritysmenetelmät hylättiin nopeasti, vaikka itse asiassa syntyi lukuisia uusia ongelmia, kuten esim. kysymys siitä, minne natrium katosi, kun sitä oli miljardien vuosien aikana tullut mereen, jonka olisi pitänyt Jolyn mukaan saavuttaa nykyinen suolapitoisuutensa 90 miljoonassa vuodessa. (Nils Edelman: Viisaita ja veijareita geologian maailmassa, s. 218)

Sedimenttien kasautuminen, mineraalien virtaus meriin ja eroosionopeus viittaavat lyhyisiin ajanjaksoihin.

Kuten todettiin, käytettiin ennen radioaktiivisuusmittauksia muita menetelmiä. Sellaisia olivat mm. sedimenttien kasautuminen, mineraalien virtaus meriin ja eroosionopeus. Kaikki nämä menetelmät perustuvat siihen, että käytetään perusteena nykyisiä kasaantumis- ja kulumisnopeuksia havaituilla alueilla. Niissä siis käytetään Charles Lyellin tunnetuksi tekemää periaatetta, että nykyisyys on menneisyyden avain.

   Mitä tuloksia nämä menetelmät sitten antavat? On mielenkiintoista, että niiden antamat tulokset ovat moninkertaisesti pienempiä kuin radioaktiivisuusmenetelmien. Lisäksi jos nopeudet ovat ennen olleet suurempia esim. katastrofien (vedenpaisumus?) takia, muuttavat ne lukuja vieläkin pienemmiksi. Silloin saaduista ikämääristä voi hävitä suurin osa pois:

Sedimenttien kasautuminen

jokisuistoihin on eräs tapa mitata ajanjaksoja. Se perustuu siihen, että kun tiedetään suiston kokonaismäärä ja jaetaan se sitten nykyisellä kasaantumisnopeudella vuodessa, saadaan siitä suiston ikä. 

   Entä tämän menetelmän tulokset? On mielenkiintoista, että suistojen iäksi on saatu ainoastaan joistakin vuosituhansista n. 13 - 14 miljoonaan vuoteen. Esim. Missisippijoen suiston, johon Missisippijoki tuo sedimenttiä vuosittain n. 230 miljoonaa kuutiometriä, iäksi on saatu vain n. 4000 vuotta. (Wysong, R. L., The Creation-Evolution Controversy, p. 163) Kuitenkin jos kuljetusnopeus on ennen ollut suurempi, lyhentää se ajanjaksoja paljon enemmän. Seuraava käytännön esimerkki viittaa samaan. Se osoittaa, miten nopeasti kerrostumat voivat muodostua ja miten monet näytteet arvioidaan vanhemmiksi kuin ne todella ovat. On epätodennäköistä, että samat prosessit olisivat jatkuneet miljoonia tai miljardeja vuosia:

Esimerkkinä siitä, miten suuria erehdyksiä saatetaan tehdä sedimenttien kasaantumisnopeutta arvioitaessa, on seuraava tapaus: New Orleansin luona löydettiin Missisipin suiston kerrostumista intiaanin jäännöksiä, joiden iäksi tri B. Dowler arvioi 57 000 vuotta. Vähän sen jälkeen Fort Jakcksonista löydettiin saman suiston kerrostumista vieläkin syvemmältä pala puuta, joka osoittautui kentuckyläisestä jokilaivasta olevaksi. 57 000 vuotta supistui tämän johdosta enintään 200:ksi. Tri Dowler oli arvioinut sedimenttien kasaantumisnopeuden tässä suistossa paljoa hitaammaksi kuin se todellisuudessa on ollut. Jos sedimenttien kasaantumisnopeutta koskevat erehdykset ovat yleensä tätä suuruusluokkaa, niin esittämämme arviot manneräyräiden ja valtamerialtaiden iästä ovat enemmän kuin 100 kertaa liian suuria. (20)

Mineraalien virtaus meriin.

Kun on tutkittu mineraalien virtausta meriin, on se antanut valtamerien iäksi vain 100 - 260 000 000 vuotta (Dudley J. Whitney: The face of the Deep [New York, Vantage Press 1955] / Chemical Oceanography. Es, by J.P. Riley and G. Skirrow [New York Academic Press, Vol. 1, 1965] p. 164. See also Harold Camping, "Let the Oceans Speak", Creation Research Society Quarterly, Vol. 11, [June, 1974], pp. 39-45). Laskelmissa ovat olleet mukana sellaiset aineet kuin natrium, nikkeli, magnesium, pii, kalium, kupari, kulta, hopea, elohopea, lyijy, tina, alumiini ja monet muut aineet, joten koetulokset on saatu useiden alkuaineiden pohjalta. Kun on mitattu näiden aineiden kulkeutumista nykyisellä nopeudella ja kun tiedetään nykyinen mineraalipitoisuus merissä, on siitä saatu aika, joka on moninkertaisesti vähemmän kuin tavallisesti on esitetty merien iäksi.

   Mitä nämä tulokset osoittavat? Se tarkoittaa, että meidän tulisi ottaa geologisesta taulukosta pois ainakin neljä miljardia vuotta, jotta se olisi yhtäpitävä mittausten kanssa. Lisäksi ei huomioida sitä, että virtaus on joskus voinut olla moninkertaisesti voimakkaampaa - mm. Raamatussa mainitun vedenpaisumuksen takia - ja että osa mineraaleista on voinut olla jo alusta alkaen merissä.

Eroosionopeus.

Monet evolutionistit painottavat sitä, että samat luonnossa havaitut prosessit ovat jatkuneet samanlaisina vuosimiljoonien ja vuosimiljardien ajan. He ajattelevat näin, vaikka monet käytännön havainnot ovat pitkiä ajanjaksoja vastaan.

   Yksi pitkiin ajanjaksoihin liittyvä ongelma on maanpinnan kuluminen eli eroosio. Evolutionistit olettavat mannerten iäksi miljardeja vuosia, mutta jos eroosio on jatkunut samanlaisena koko ajan, olisivat ne kuluneet olemattomiin jo kauan sitten.

   Jos käytetään pohjana nykyisiä eroosio- ja rapautumisnopeuksia, merkitsisi se sitä, että kaikki mantereet huuhtoutuisivat mereen n. 14 miljoonassa vuodessa! Tämä on merkillinen havainto. Euroopan Alpeillakin maanpinnan arvellaan kuluvan ja alenevan metrin 1500 - 4000 vuodessa (Charles Schuchert: "Geochronology, or the Age of the Earth on the Basis of Sediments and Life"). Nykyisten vuorten olisi siis pitänyt kulua pois jo moneen kertaan, jos ne olisivat kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia vanhoja. Geologisesta taulukosta täytyy ottaa pois miljardeja vuosia, koska se ei ole yhtäpitävä eroosiohavaintojen kanssa:

Nykyisellä eroosionopeudella kaikki nykyiset mantereet ja ainakin kerroskivilajit huuhtoutuisivat hiekkana merenpohjaan noin 14 miljoonassa vuodessa. Maapallon joet kuljettavat meriin vettä noin 40 biljoonaa kuutiometriä vuodessa. Samalla meriin valuu osa mantereista: 15-20 miljardia tonnia kiintoaineena ja noin neljä miljardia tonnia liuenneena. Eroosionopeus on sitä luokkaa, että Pohjois-Amerikka kuluisi pois 10 miljoonassa vuodessa (Creation ex nihilo, 3-5/2000)… Sama koskee tuliperäisiä basaltteja Brasilian Paranassa ja Namibian Etendekassa. Eikö 65 miljoonan vuoden eroosio olisi jo kuluttanut kerroskivilajeja pois? (21)

Euroopan Alpit ovat suurelta osalta muodostuneet mesotsooisista (jura- ja liitukautisista) ja tertiäärisistä kivilajeista, viimeksimainittujen ollessa laaksoissa ja edellisten korkeammalla vuorilla (!). Näiden mesotsooisten kerrostumien on täytynyt olla eroosion kulutettavina ainakin tertiäärin alusta asti, eli n. 60 miljoonaa vuotta, radioaktiivisten laskelmien mukaan. Jos eroosion keskimääräinen nopeus Alpeilla on ollut metri 2000 vuodessa (meidän aikanamme metri 1500-4000 vuodessa), niin tertiäärisiä vanhempia kerrostumia olisi pitänyt sinä aikana kulua pois n. 30 km. Se, että eroosion nopeus on vaihdellut, ei muuta tämän luvun suuruusluokkaa. Se tosiasia, että suuri osa mesotsooisista kivilajeista on vieläkin Alpeissa jäljellä, on vastaansanomaton todistus radioaktiivisuuteen perustuvien laskelmien tuloksia vastaan. (22)

5. Geologinen aikataulukko on pielessä

Geologinen iänmääritys.

Melkein yhtä tärkeä iänmääritysmenetelmä kuin radioaktiiviset mittaukset, on geologisten kerrostumien ja johtofossiilien avulla tehtävä iänmääritys. Se perustuu siihen, että maapallon historia on jaettu ryhmään pitkiä geologisia ajanjaksoja (Prekambri, Kambri, Ordoviki, Siluuri, Devoni, Missisippi, Pennsylvania, Permi, Trias, Jura, Liitu, Tertiääri, Kvartääri), joita vastaavien kerrostumien pitäisi löytyä samassa järjestyksessä luonnossa. Ajanjaksojen pituus voi vaihdella miljoonista jopa satoihin miljooniin vuosiin. Tämän menetelmän perusolettamuksia ovat seuraavat kolme asiaa:

1. Hitaasti ja vuosimiljoonien aikana on muodostunut kerrostumia, jotka ovat kasautuneet toistensa päälle. Näistä kerrostumista alimmat voivat olla kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia vanhempia kuin päällä lepäävät nuoret kerrostumat.

2. Toiseksi on olemassa erityisiä fossiileja, johtofossiileja, jotka ovat aikanaan olleet laajalle levinneitä. Johtofossiileista on laadittu myös geologinen aika-asteikko eli ns. geologinen pilari, josta pitäisi käydä ilmi, milloin ne ovat esiintyneet ja eläneet.

   Jos kuka tahansa "Matti Meikäläinen" löytää trilobiitin mistä paikasta tahansa, täytyisi sen olla aina vähintään 200 miljoonaa vuotta vanha, koska trilobiittien arvellaan kuolleen sukupuuttoon juuri silloin.

   Jos kerrostumasta löytyisi dinosaurusten luita, pitäisi kerrostuman ja näiden luiden olla aina vähintään 65-120 miljoonaa vuotta vanhoja, koska dinosaurusten arvellaan eläneen silloin.

   Vastaavasti ihmisfossiileja sisältävä kerrostuma ei voi olla korkeintaan kuin muutaman miljoonan vuoden vanha, koska ihmisten oletetaan eläneen juuri tämä aika maapallolla.

3. Kolmanneksi, kun kerrostumista löydetään fossiileja, pitäisi fossiilien olla siinä järjestyksessä, että mitä alkeellisempia ja vanhempia eliöt ovat, sitä alempana ne sijaitsevat. Tämän katsotaan todistavan sen, miten elämä on kehittynyt sen alkeellisista muodoista nykyisiin muotoihin.

Miksi geologinen aikataulukko on pielessä?

Se, että geologinen aikataulukko satoine miljoonine vuosineen on pahasti pielessä, tulee ilmi lukuisissa tekijöissä. Oppikirjoissa siihen liittyviä ongelmia tuodaan harvoin esille vaan asia esitetään tieteellisenä totuutena, mutta tosiasiassa tämä 1800-luvulla laadittu taulukko on kaukana totuudesta ja käytännön havainnoista luonnossa. Mm. seuraavat tekijät ovat ongelmallisia:

Geologinen aikataulukko ei voi pitää paikkaansa, koska radioaktiivista hiiltä esiintyy useissa fossiileissa sekä hiili-, turve- ja öljyesiintymissä, joita on pidetty kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia vanhoina. 

Jos geologinen taulukko satoine miljoonine vuosineen on totta, merkitsee se, että maapallon vanhimpien geologisten kausien pitäisi olla satoja miljoonia vuosia vanhoja. Esim. prekambrikauden piti olla 4600-600, kambrikauden 600-490 ja hiilikauden 350-290 miljoonaa vuotta sitten.

   Hämmästyttävä havainto kuitenkin on, että näiden vanhimpien kerrostumien fossiileista on tavattu radioaktiivista hiiltä, jota ei pitäisi olla niissä yhtään, jos ne ovat niin vanhoja. Sillä kun radioaktiivisen hiilen puoliintumisaika on vain n. 5600 vuotta, on selvä, ettei sitä voi olla yhtään miljoonien vuosien ikäisissä näytteissä. Se on mahdottomuus.

   Tosiasia kuitenkin on, että radioaktiivista hiiltä esiintyy useissa fossiileissa sekä hiili-, turve- ja öljyesiintymissä, joita on pidetty kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia vanhoina. (Myös ”satoja miljoonia vuosia” vanhan grafiitin tai antrasiitin iäksi on mitattu yllättäen vain 40 000-60 000 vuotta, [Junker, R., Scherer, S., ”Entstehung und Geschichte der Lebewesen”, Weyel Biologie, 1988, s. 160). Se tarkoittaa, että nämä kerrostumat fossiileineen eivät voi olla miljoonien tai satojen miljoonien vuosien ikäisiä vaan korkeintaan kymmeniä tuhansia vuosia. Radiohiilen esiintyminen tekee pitkät ajanjaksot mahdottomaksi.

   Seuraava lainaus osoittaa hyvin, miten vanhimpien kerrostumien ikä mitataan todellisuudessa vain tuhansissa vuosissa niissä olevan radiohiilen tähden. Kun sitä esiintyy toistuvasti jopa kambrikauden fossiileissa, on geologisen taulukon pitkien ajanjaksojen mahdoton pitää paikkansa:

… Uusi tekniikka paransi hiili-14 ja hiili-12-suhteen mittauksien herkkyyttä. Aiemmin oli mahdollista mitata pitoisuus, joka oli noin prosentti nykyisestä hiili-14-pitoisuudesta. AMS teki mahdolliseksi mitata pitoisuuden, joka on noin 0.001 prosenttia nykyisestä hiilestä. Teoreettisesti tämä pidensi hiili-14-menetelmän toiminta-alueen 40 000 vuodesta noin 90 000 vuoteen. Tällä tavoin toivottiin voitavan mitata paljon vanhempia näytteitä. Tätä toivoneet kohtasivat kuitenkin jotain yllättävää.

   Tohtori John Baumgardner, yksi RATE-ryhmän tutkijoista toteaa, että ”suureksi yllätykseksi ei löydetty yhtään fossiilista materiaalia, jossa olisi ollut niin vähän (radiohiiltä) kuin 0.001 prosenttia modernista arvosta!” ²³ Tämä tarkoittaa, että hiili-14-atomeja löytyi jopa kambrikauden fossiileista, joita evolutionistit pitävät 600 miljoonaa vuotta vanhoina.

   Baumgardner antaa asiasta uskomattoman esimerkin:

Jos aloitamme havaittavan universumin painoisesta puhtaasta hiili-14-määrästä, niin 1,5 miljoonan vuoden kuluttua (pieni osa evolutionistien kokonaisajasta) ei pitäisi olla jäljellä yhtään ainoaa hiili-14-atomia! Rutiininomaisesti löydetään kuitenkin 14C/12C-suhteita, jotka ovat luokkaa 0,1-0,5 % nykyisissä – sata kertaa suurempia kuin AMS menetelmän ilmaisuraja – näytteissä, joiden pitäisi olla kymmeniä ja satoja miljoonia vuosia vanhoja. Tämä on suuri ongelma uniformitaristiselle näkemykselle (evoluution aikaskaala). ²⁴

Baumgardner lähetti myös timantin hiili-14-laboratorioon mitattavaksi. Tätä ei ollut koskaan aikaisemmin tehty, koska mittausta pidettäisiin täysin absurdina – sulana hulluutena. Timantti, joka on muodostunut syvällä maapallon esikambrisissa kivissä, olisi yhtä vanha kuin maapallo itse. Lisäksi timantin kiteen sidokset ovat hyvin vahvoja, joten biologinen kontaminaatio ei voi päästä timantin sisään. Siksi timantin iän määrittäminen hiili-14-menetelmällä oletettiin turhaksi. Laboratorion mittausraportti saapui: Timantti oli noin 58 000 vuotta vanha! (25)