Etusivulle

Jarin kirjoituksia

 


 






Tartu kiinni
iankaikkiseen elämään!















Jeesus on tie ja
totuus ja elämä






 

Talous tarkastelussa

 

 

Kun v. 2008 Lehman Brothers -investointipankki kaatui ja maailmaa kohtasi finanssikriisi, oli sillä valtavia seurauksia. Jos otetaan lukuun Euroopassa, Yhdysvalloissa ja muualla tehdyt talouspoliittiset elvytystoimet, nousi kriisin hinnaksi yli 20 biljoonaa dollaria. Luku on valtava, kun ottaa huomioon, että koko maailman bruttokansantuote v. 2009 oli 58 biljoonaa dollaria.

   Käytännössä kriisi vaikutti myös sen, että valtiot velkaantuivat voimakkaasti finanssikriisin pelastusoperaation johdosta. Niiden julkinen talous meni voimakkaasti miinuksen puolelle. Esim. euroalueella keskimääräinen budjettialijäämä ennen kriisiä v. 2007 oli ainoastaan 0,6 prosenttia bruttokansantuotteista, mutta v. 2010 se oli jo 7 prosenttia. Julkinen velka kohosi samana ajanjaksona 66 prosentista 84 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Vastaavasti Yhdysvalloissa, kun Lehman Brothers -investointipankki kaatui syyskuussa 2008, johti se sitä seuranneiden 19 kuukauden aikana valtion velan kasvuun yli kolmasosalla. Se tarkoittaa yli 10 000 dollarin lisävelkaa jokaista asukasta kohden.

   Voiko talousromahduksia estää ja miten niihin tulee puuttua tai miten laman vaikutuksia voidaan vähentää? Seuraavaksi otetaan esille muutamia vaihtoehtoja.

 

Toimenpiteet pankkeja ja rahoituslaitoksia varten

 

Kuten todettiin, oli finanssikriisin seuraus se, että yksityiset ongelmavelat siirrettiin julkisiksi eli veronmaksajille. Käytännössä se on tarkoittanut valtioiden velkaantumista, veronkorotuksia, miljoonia työttömiä sekä julkisen talouden alasajoa, jossa yritetään säästää terveydenhuollosta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta. Finanssikriisi on heikentänyt miljoonien ihmisten asemaa.

   Jotta nykyinen kriisi ei toistuisi, on ehdotettu mm. seuraavia ratkaisuja sen estämiseksi. Monet niistä ovat samoja, joihin turvauduttiin 1930-luvun laman seurauksena.

 

• Pankki- ja rahoitusalan valvonnan siirtäminen pois yksityissektorilta ja sen valvonnan tiukentaminen. Yksi syy pankkikriisiin oli se, että purettiin yksi toisensa jälkeen ne säännöt ja määräykset, jotka 1930-luvulla säädettiin suojelemaan järjestelmää pankkikriiseiltä. Näin tapahtui mm. Islannin pankkikriisissä. Se johtui siitä, että kolme suurta pankkia yksityistettiin ja poistettiin niiden sääntely.

 

Mutta kenties asuntokupla ja rahoituskriisi olivat vain kerran vuosituhannessa iskeviä tsunameja, yksi satunnaisista täydellisistä myrskyistä, joita ei voida ennustaa tai hallita? Tai väärinkäytösten epidemia, joka ei toistu nyt, kun kaikki ovat saaneet opetuksen?

   Ei sinne päinkään. Ensinnäkin kannattaa palauttaa Yhdysvaltain sääntelyn purkamisen alkamisen jälkeinen historia: 1980-luvun säästöpankki- ja roskalainakuplat ja -kriisit, vuoden 1987 pörssiromahdus, Long-Term Capital Managementin johdannaisista johtuva fiasko ja vuosien 1995-2000 teknologiaosakekupla. Jos mukaan otetaan muut maat, joissa oli vastaavia sääntelyn purkamisen kokeita, tähän voidaan lisätä Islannin, Britannian ja useiden maiden kuplat ja romahdukset. Niinpä vaikka Yhdysvaltain asuntokupla ja rahoituskriisi olivat muita pahempia, ne eivät suinkaan olleet yksittäisiä tapahtumia. (1)

 

• Pankkien ja rahoituslaitosten omavaraisuutta tulee nostaa ja tehdä korkeampi omavaraisuusaste pakolliseksi. Tämä on kaikkein tärkein toimenpide, koska lähes kaikki syvät lamat viime vuosikymmeninä ovat alkaneet siitä, että pankit ja rahoituslaitokset ovat velkaantuneet liiaksi. (Suomen pankkikriisi reilut 20 vuotta sitten, Islannin pankkikriisi, finanssikriisi muutamia vuosia sitten…) Esim. 1800-luvulla pankkien vakavaraisuus oli usein 20-25 prosenttia, joka mahdollisti niiden pystyssä pysymisen vaikeinakin aikoina. Kriisien aikana vain sellaiset pankit voivat pärjätä, joiden maksuvalmius pysyy korkeana.

   Sen sijaan finanssikriisin aikana viiden suurimman USA:n investointipankin velkaantumisaste oli yli 30:1. Se tarkoitti, että jos niiden omaisuuden arvo laskisi vain kolme prosenttia, ne olisivat vararikossa. Kolme pankeista, Bear Stearns, Lehman Brothers ja Merrill Lynch tulikin kriisin seurauksena maksukyvyttömiksi. Vain Goldman Sachs ja Morgan Stanley säilyivät pystyssä liittovaltion pelastustoimien ansiosta. Kuvaavaa tilanteelle on, että vuosina 1980-2007 finanssisektorin velka melkein viisinkertaistui suhteessa bruttokansantuotteeseen. Monesti keskitytään amerikkalaisten kuluttajien holtittomaan tuhlaamiseen, mutta velkaantumisen todellinen keskus on ollut finanssijärjestelmä.

 

• Kaikille pankeille sama korko. Yksi syy pankkikriisiin on ollut kilpailu talletuskoroilla. Ennen kaikilla pankeilla olivat samat korot, mutta kun lakia muutettiin 1980-luvulla USA:ssa ja Suomessa, tuli korkokilpailu mahdolliseksi. Se teki pankkitoiminnasta pelin, jossa alettiin ottaa yhä suurempia riskejä. Sen seurauksena syntyi mm. Suomen pankkikriisi 1980-1990-lukujen vaihteessa. Suomessa pankkikriisin seurauksena kymmenettuhannet yritykset menivät nurin, syntyi parisataatuhatta uutta työtöntä ja kokonaiskustannukset nousivat noin 50 miljardiin markkaan (6-7 miljardia euroa). Se oli paljon pienessä maassa. Tämä kaikki olisi voitu välttää, jos lainsäädäntö olisi pidetty entisellään. Kilpailu koroilla tulisi estää.

 

• Asiakkaiden tulot, maksukyky ja vakuudet tulisi tarkistaa paremmin. Tämä yksinkertainen periaate tuntuu unohtuvan kerta toisensa jälkeen. Esim. asuntolainat tulisi muuttaa sellaisiksi, että niitä myönnetään vain silloin, kun velallinen on ensin säästänyt vähintään 10-20 prosenttia asunnon hinnasta. Se on eräs osoitus siitä, että laina tulee maksetuksi takaisin. Se vähentää myös korkokuluja, koska lainamäärä jää pienemmäksi suuremman säästöosuuden takia. Esim. finanssikriisissä muutamia vuosia sitten olennaista oli, että lainanantajat antoivat lainaa hakijan luottokelpoisuudesta välittämättä. Sen jälkeen he ohjasivat lainat Wall Streetille, jossa ne muutettiin yhä monimutkaisemmiksi arvopapereiksi ja myytiin eteenpäin. Kun asunnonomistajat jättivät lainansa hoitamatta, lainoista muodostettujen arvopapereiden arvo romahti. Se johti kuplan puhkeamiseen.

   Suurempi alkupääoma ehtona lainansaannille voisi myös alentaa asuntojen hintoja, jotka ovat päässeet monissa maissa karkaamaan. Esim. Yhdysvalloissa ennen finanssikriisiä asuntojen hinnat nousivat, koska miljoonille ihmisille myönnettiin halpaa, vähäkorkoista lainaa, eikä vaadittu tarpeeksi suuria etukäteissäästöjä. Jos olisi vaadittu tarpeeksi suuria etukäteissäästöjä, olisi se varmasti pitänyt asuntojen hinnat alempana vähentyneen kysynnän takia. Toisaalta asuntojen alhaisemmista hinnoista olisi ollut ja on se etu, että, ihmisiltä jää enemmän rahaa muuhun kulutukseen. Se vaikuttaa myönteisesti yhteiskunnan talouteen.

 

• Pankkien tulee pitäytyä peruspankkitoiminnassa eli luotonannossa ja talletuksissa. Niiltä tulee kieltää vakuutustoiminta sekä tallettajien rahoilla ja velkarahalla keinottelu osake- ja raaka-ainemarkkinoilla. Esim. Yhdysvalloissa v. 1933 säädetty Glass-Steagall-laki kielsi asiakkaan talletuksia vastaanottavaa pankkia takaamasta tai myymästä minkäänlaisia arvopapereita sekä asetti muita rajoituksia riskinotolle. Tässä laissa erotettiin tavalliset pankit ja investointipankit toisistaan – ne eivät saaneet toimia saman katon alla, eikä olla yhteydessä toisiinsa. Kun näitä hyväksi todettuja lakeja alettiin perua 1980- ja 1990-luvuilla, johti se pankkijärjestelmän velkaantumiseen ja romahdukseen. Jos säädettäisiin laki, että vakuutuslaitokset, tavalliset pankit ja investointipankit toimisivat kukin omalla sektorillaan, kuten ennen oli ollut, suojelisi se rahoitusmarkkinoita epävakaudelta. Se pienentäisi ja pilkkoisi suuria finanssilaitoksia, joita on pidetty liian suurina kaatumaan. Vain tavallisilla pankeilla tulisi olla talletussuoja, muut rahoituslaitokset saisivat olla omillaan.

 

• Bonukset ja palkkiojärjestelmät finanssialalla ja muilla aloilla tulisi kieltää kokonaan. Ne ovat myös suurin syy, miksi vuoden 2008 finanssikriisi syntyi, ja jos tätä asiaa ei korjata, on mahdollista ajautua uudelleen samanlaiseen tai vielä pahempaan kriisiin. Kun meklarit ja myyjät saavat ylimääräisiä palkkioita, bonuksia ja osakeoptioita tekemistään sopimuksista ja luotoista, kannustaa se suuriin riskinottoihin. Tämä voitaisiin välttää tekemällä kaikki kannustimet laittomiksi. Tavallisen kuukausipalkan tulisi riittää finanssialan yöntekijöille kuten muillekin työntekijöille.

   Pahinta on, että ne, jotka aiheuttivat finanssikriisin, saivat satojen miljoonien dollarien korvaukset samalla kun miljoonat joutuivat kärsimään heidän ahneudestaan. Siksi on ehdotettu, että bonuksia saaneet joutuisivat palauttamaan saamansa rahat. On kummallista, että voitoista palkitaan, mutta tappioista ei tarvitse ottaa vastuuta.

 

Obama on ollut vastaavalla tavalla toimeton rahoitusalan palkkioiden suhteen sekä yhtiön että yksilön tasolla, vaikka muiden maiden hallitukset ovat ryhtyneet toimiin. Vuonna 2009 Britanniassa säädettiin laki pankkibonusten 50 prosentin verosta. Syyskuussa 2009 Christine Lagard (joka oli tuolloin Ranskan valtiovarainministeri) ja kuusi muuta eurooppalaista valtiovarainministeriä julkaisivat Financial Times -sanomalehdessä yhdessä kirjeen, jossa vaadittiin G20-mailta kovempia toimia rahoitusalan palkkioiden saamiseksi kuriin ja että ”bonuskulttuurin on loputtava”. Useimmat G20-maat todella omaksuivat palkkioiden rajoituksia, kuten pakolliset bonusten palauttamiset myöhempien tappioiden seurauksena… vuonna 2012 tällaisia palauttamisia toteutettiin Euroopassa, ja Barclaysin, Lloydsin ja useiden muiden eurooppalaisten pankkien korkein johto joutui kukin palauttamaan miljoonia dollareita aikaisemmin saamistaan bonuksista. (2)

 

• Kun finanssikriisi puhkesi v. 2008, olivat pääosassa johdannaiset, rahoituksen joukkotuhoaseet. Jos ne kiellettäisiin tai ainakin suurin osa niistä, olisi maailmanlaajuinen talous paljon vakaammalla pohjalla. Se poistaisi uhkapeliä talousmarkkinoilta.

   Ongelmalliseksi useat johdannaiset tekee se, että ne eivät ole läpinäkyviä. Niiden sisällöstä ja riskipitoisuudesta on vaikea olla selvillä. Kukaan ei myöskään tiedä, kuka omistaa niitä ja kuinka paljon, koska useimmat johdannaiset myydään säänneltyjen markkinoiden ulkopuolella (myynnin siirtäminen pörsseihin parantaisi tilannetta). Esim. Lehman Brothersin pankkiirit selittivät Yhdysvaltain hallituksen virkamiehille heidän tarkastellessaan pankin tilinpitoa: “Meillä ei ole pienintäkään aavistusta johdannaistemme yksityiskohdista ja niiden sisältämistä riskeistä, kuten ei teilläkään.”

   Yksi johdannaisen muoto ovat myös CDS:t (credit default swap), jotka tarkoittavat lainanantajan ottamaa vakuutusta siltä varalta, että lainaaja ei maksa velkaa takaisin. Näitä johdannaisia voi ostaa myös kuka tahansa sijoittaja, vaikka hän ei omistaisi ainuttakaan tämän yhtiön osaketta. Se johdattaa keinottelijoita lyömään vetoa yhtiöiden konkurssien puolesta (asia, joka voitaisiin välttää, jos CDS-tuotteita myytäisiin vain niille, jotka todella omistavat vakuuttamansa arvopaperit.) antaen kaikki kannustimet varmistaa, että niin todella tapahtuu. Näissä tapauksissa CDS:n ostamista on verrattu siihen, että ostaa vakuutuksen talolle, jota ei todellisuudessa omista, ja sen jälkeen sytyttää talon tuleen.

   Lisäksi, jos tällaisia johdannaisia myydään paljon, on vakuutuksenantaja eli CDS:ien myyjä vastuussa yhä suuremmassa määrästä velkojen laiminlyöntien korvausvaatimuksia. Jos kriisi tulee, voi vakuuttaja tehdä nopeasti konkurssin, koska se ei selviä kaikista korvausvaatimuksista. Tämänkaltainen tilanne syntyi myös v. 2008 finanssikriisissä. Maailman suurimmalla vakuutusyhtiöllä oli hallussaan CDS-johdannaisia, joiden korvausvaatimukset tulivat samanaikaisesti ajankohtaisiksi. Se laiminlöi maksuja, ja se aiheutti paniikin markkinoilla:

 

Tämänkaltainen tilanne laukaisi äärimmäisen ja totaalisen paniikin finanssimarkkinoilla. Juuri tämän vuoksi Yhdysvaltain hallitus joutui finanssikriisin puhjetessa pelastamaan AIG:n (American International Group), joka oli maailman suurin vakuutusyhtiö.

   AIG:llä on hallussaan arviolta biljoonan dollarin edestä CDS:iä. Alkusyksystä 2008 se laiminlöi vain 14 miljardin edestä CDS:iin liittyviä korvausvaatimuksia, mikä riitti järkyttämään markkinoita perinpohjaisesti. Yhdysvaltain hallituksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pelastaa AIG välttääkseen tuhoisan paniikkikierteen synnyn rahamarkkinoille. Ainoastaan viisi viikkoa sen jälkeen, kun Yhdysvaltain valtiovarainministeriö oli pumpannut 85 miljardia dollaria maailman suurimman vakuutusyhtiön pelastamiseen, sen oli kasvatettava summaa 65 miljardilla yhteensä 150 miljardiin dollariin. Tämä tekee siitä historian kalleimman yksittäisen pelastusoperaation. On kuvaavaa, että kaikista AIG:n saamista valtion avustuksista 95 prosenttia on mennyt CDS-markkinoiden aiheuttamien tappioiden korvaamiseen. (3)

 

Luokittelun korjaaminen parantaa tilannetta arvopaperimarkkinoilla. Jos luokittelu ei ole kunnossa, antaa se väärän käsityksen arvopapereiden luotettavuudesta. Niin tapahtui vuoden 2008 finanssikriisissä, kun luokituslaitokset (Yhdysvalloissa on kolme suurta yksityistä luokittelulaitosta, Standard & Poor’s, Moody’s Investor Service ja Fitch Ratings) antoivat arvopapereille AAA-luokituksen, vaikka ne todellisuudessa olivat arvottomia. Tämä oli osasyy kriisin suuruuteen. Ihmiset ostivat arvopapereita, joita he pitivät luotettavina.

   Ongelmalliseksi luottolaitosten toiminnan tekee myös se, että ne ansaitsevat rahaa neuvomalla pankkeja ja rahoituslaitoksia siinä, miten niiden tuotteet voisivat saada parhaan mahdollisen luokituksen. Se ei tunnu rehelliseltä. Tällaista konsultointitoimintaa tapahtuu luokituslaitosten toimesta ja se pitäisi kieltää. Näiden laitosten tulisi keskittyä vain yhteen tehtävään, joka on velkainstrumenttien luokittelu. Muunlainen toiminta synnyttää eturistiriitoja.

   Toinen ongelma on, että velan liikkeellelaskijat, eivätkä velkaan sijoittajat maksavat luokituksen. Tämä poikkeaa siitä alkuperäisestä toimintamallista, joka luokituslaitoksilla oli ennen. Myös se synnyttää eturistiriitoja. Vain sijoittajien tulisi maksaa luokituksesta, ei muiden.

 

Kun pankkeja ja rahoituslaitoksia on pelastettu niiden itse aiheuttamilta ongelmilta (finanssikriisi USA:ssa v. 2008 ja Suomen pankkikriisi reilut 20 vuotta sitten), tulisi siitä saada enemmän korvauksia sen jälkeen, kun ne ovat alkaneet uudelleen toipua. Vaikka osa rahoituslaitosten aiheuttamista vahingoista on saatu takaisin rahallisessa muodossa, ei se vastaa sitä biljoonien dollarien vahinkoa, mitä ne ovat saaneet aikaan esim. työttömyyden ja valtioiden velkaantumisen muodossa. Oikeudenmukaista olisi, jos ne velvoitettaisiin maksamaan pitempiaikaisia korvauksia verojen muodossa. Se voisi tapahtua verottamalla rahamaailman tapahtumia tai rahoitusalan kokonaistuloja enemmän.

   Kuvaavaa asialle on, että kun ruuan hinnannousu aiheutti v. 2008 miljoonien ihmisten nälänhädän, sitoutuivat hallitukset 22 miljardin hätäapupaketin luomiseen maailman nälkäänäkeville. Todellisuudessa tämä paketti kutistui lopulta 2,2 miljardiin. Sen sijaan rahalaitosten pelastamiseen samat hallitukset käyttivät 20 biljoonaa dollaria eli lähes 10 000 kertaa enemmän kuin maailman nälkäisten auttamiseen.

 

Rahaliikenteen verotus on yksi keino saada vakautta markkinoihin. Kun rajattomat rahasummat kiertävät vapaasti maapallolla, saavat ne aikaan suurta epävakautta. Esim. Aasian kriisi 1990-luvulla johtui siitä, että raha pääsi virtaamaan ilman minkäänlaista estettä Aasian maihin ja niistä pois. Kiina, joka rajoitti pääoman liikettä, oli ainoa Aasian maa, jota kriisi ei riepotellut.

   Tämäntyyppiset kriisit voitaisiin estää erilaisilla valuuttaveroilla ja rajoituksilla kuten on ehdotettu. Esimerkkinä tällaisen toiminnan kannattamisesta on tuhannen taloustieteilijän vetoomus ennen G20-maiden valtiovarainministerien tapaamista 13.4.2011:

 

Idea verosta on nyt tullut kypsäksi. Finanssikriisi on osoittanut meille sääntelemättömän rahoituksen vaarat, ja linkki rahoitussektorin ja yhteiskunnan välillä on murtunut. On aika korjata tämä linkki, ja rahoitussektorin on aika antaa jotain takaisin yhteiskunnalle. (4)

 

Jopa tunnettu sijoittaja George Soros on ollut sitä mieltä, että kaikelle rahoitukselle pitäisi laittaa vero, koska se nauttii epäoikeudenmukaista etua muuhun liiketoimintaan nähden. Hän lausui puheessaan Asia Societyssä 19.9.2001:

 

”Miksi on olemassa arvonlisävero, muttei veroa rahoitustoimille?”

 

On erilaisia malleja siitä, miten valuuttaveroja ja muita rahaliikenteen veroja voitaisiin toteuttaa:

 

- Valuutanvaihtovero voisi olla normaalisti n. 0,5 – 1 %, mutta valuuttakriisin aikana se voisi nousta jopa kymmeniin prosentteihin.

 

- Kaikkea nopeaa rahaliikennettä tulisi verottaa ankarasti, koska se aiheuttaa epävakautta eikä siitä ole mitään sosiaalista hyötyä. Jos omistus on kestänyt vuoden tai pitempään, pitäisi veron olla pienempi.

 

- Ruuan hinnalla keinottelu pitäisi kieltää tai asettaa sille rajoituksia kuten isoja veroja. Tällainen keinottelu on ajanut miljoonia nälänhätään ruuanhintojen kallistuessa tai sitten hyödykehintojen äkilliset romahdukset ovat saattaneet kaataa kokonaisia maataloussektoreita kehitysmaissa.

   Ruokakuplia ovat olleet synnyttämässä samat investointipankit, rahastot ja sijoittajat, jotka olivat finanssikriisin takana. Melko pian finanssikriisin jälkeen yli 200 miljardia dollaria kanavoitui ruokaa koskevaan vedonlyöntiin. On arvioitu, että spekulaation seurauksena ruuan hinta voi nousta jopa kymmeniä prosentteja.

 

- Eräs keino on verottaa rahaliikennettä veroparatiiseihin esim. 20 %:n verolla. Monet valtiot menettävät valtavasti verotuloja, kun yritykset ja yksityiset ihmiset siirtävät tulojaan ja voittojaan veroparatiiseihin. Vielä parempi olisi, jos kaikki veroparatiisit voitaisiin sulkea.

 

Tuloerojen vähentäminen on yksi parhaista keinoista lisätä yhteiskunnan vakautta ja saada talous terveelle pohjalle. Tämä idea pohjautuu tunnetun taloustieteilijän John Maynard Keynesin ajatukseen, että suhteellisen tasainen tulonjako on kokonaiskysynnän kannalta hyvä, koska vähempiosaiset kuluttavat suuren osan tuloistaan. Sen sijaan rikkaat voivat käyttää sen keinotteluun tai pitää kaiken säästössä, mitkä toimenpiteet eivät ole hyödyllisiä yhteiskunnan talouden kehityksen kannalta. On parempi, että on miljoona tasaisen tulojaon omaamaa ihmistä kuin että on saman verran köyhiä ja muutamia superrikkaita. Tasainen tulonjako pitää talouden ja kysynnän terveellisellä pohjalla.

   Keynesin ideat kehittyivät 1930-luvun suuren laman seurauksena. Juuri ennen lamaa, v. 1928, tuloerot olivat todella suuret, aivan kuten nytkin tuloerot länsimaissa ovat päässeet kasvamaan. Ne ovat suuremmat kuin koskaan sitten vuoden 1928.

   On erilaisia keinoja, miten tuloeroja voidaan vähentää. Seuraavassa on muutamia vaihtoehtoja, mitä on ehdotettu:

 

Nykyistä progressiivisempi verotus on välttämätön talouden tasapainotukselle. Se tarkoittaa hyvä- ja keskituloisten nykyistä korkeampaa verotusta. Heillä on mahdollisuus osallistua siihen paremmin kuin muilla. Tämä malli on Jumalan tahdon mukainen:

 

- (2 Kor 8:13-15) Sillä ei ole tarkoitus, että muilla olisi huojennus, teillä rasitus, vaan tasauksen vuoksi tulkoon tätä nykyä teidän yltäkylläisyytenne heidän puutteensa hyväksi,

14. että heidänkin yltäkylläisyytensä tulisi teidän puutteenne hyväksi, niin että syntyisi tasaus,

15. niinkuin kirjoitettu on: "Joka oli paljon koonnut, sille ei jäänyt liikaa, ja joka oli koonnut vähän, siltä ei mitään puuttunut".

 

Palkkakatto olisi hyödyllinen ratkaisu. Monissa yrityksissä johtajat saavat kohtuutonta palkkaa verrattuna tavallisiin työläisiin. He saavat myös bonuksia, palkkioita ja valtavia erorahoja, joita muut eivät saa. Ylisuuriin palkkoihin olisi syytä puuttua. Jokaiselle tulisi maksaa ainoastaan normaalia kuukausipalkkaa eikä muita palkkioita. Jos kuukausipalkan lisäksi maksetaan ylimääräisiä bonuksia ja palkkioita, tulisi niitä verottaa voimakkaalla verolla. Tämä lisäisi tasa-arvoa yrityksissä ja tekisi työilmapiirin paremmaksi. Säästyneillä palkkarahoilla voitaisiin palkata lisää työntekijöitä.

   Normaali ylin kuukausipalkka voisi olla esim. 10 000 euroa. Jos maksetaan sitä enemmän, pitäisi sen jälkeen olla korotettu progressiivinen verotus.

 

Kaikille samansuuruinen eläke. Yksi länsimaiden ongelma on, että ne velkaantuvat eivätkä rahat tahdo riittää koulutukseen, terveydenhuoltoon, eläkkeisiin ja muihin sosiaalikuluihin. On pakko tehdä toimenpiteitä, että tulojen ja menojen suhde pysyvät tasapainossa ja ettei velkaantumista tapahdu.

   Yksi nopea keino on pienentää eläkkeiden kokoa (toiset ovat ehdottaneet myös eläkeiän nostamista). Pieniin eläkkeisiin ei tulisi puuttua, mutta muut eläkkeet saisivat olla nykyistä pienempiä. Vielä parempi olisi, jos kaikki eläkkeet olisivat samaa kokoa. Silloin ihmiset olisivat tasa-arvoisia eläkeiässä ollessaan.

   Sen lisäksi, että ylisuuret eläkkeet ovat epätasa-arvoisia, lisäävät ne kohtuuttomasti yhteiskunnan kuluja. Miksi ihmisiä pitäisi erotella sen mukaan, minkälaista palkkaa he ovat saaneet työelämässä? Kahdella eri henkilöllä voi olla takanaan samanlainen työura, ja huonopalkkaisempi on saattanut tehdä raskaampaa työtä. Silti he saavat erisuuruista eläkettä. Parempi ja tasa-arvoisempi ratkaisu olisi, että kaikille maksettaisiin samansuuruinen eläke, joka riittää välttämättömiin menoihin. Se vähentäisi suuresti valtioiden velkaantumista, koska selvästi suurin summa valtioiden sosiaalimenoista menee eläkkeisiin (esim. Suomessa n. 40 % kaikista sosiaalimenoista).

   Jos ajatellaan tilannetta pelkästään Suomessa, niin on suomalaisen keskieläke 1588 euroa (Etelä-Suomen sanomat 5.9.2015). Suomessa on yli 1,5 miljoonaa eläkkeensaajaa, joista reilut 1,2 miljoonaa on vanhuuseläkkeellä ja 232 000 työkyvyttömyyseläkkeellä. Leskeneläkettä maksetaan 258 000 suomalaiselle. Lisäksi pienehkö joukko saa osa-aikaeläkettä, maatalouden erityiseläkettä tai lapsieläkettä. Myös on tiedossa, että eläkeläisten määrä kasvaa nopeasti niin, että vuonna 2060 jo joka toinen suomalainen on eläkeiässä.

   Miten tähän ongelmaan tulee puuttua? Ainoa vaihtoehto on alentaa eläkesummia ajoissa niin, että eläkkeet pystytään maksamaan. Vielä parempi on, jos kaikilla olisi samansuuruinen eläke, esim. 1300 euroa kuussa nykyisen 1588:n sijasta. Jos jokaisen eläke olisi tämä 1300 euroa kuussa, tulisi eläkekuluissa säästöä yli 5 miljardia vuodessa. Toisaalta kun pienituloisten eläkeläisten tulot kasvaisivat, vähentäisi se yhteiskunnan tukia, joita menee asumistukiin ja sairaskuluihin. On tietysti totta, että rikkaiden eläkeläisten on vaikea hyväksyä tällaisia muutoksia, mutta yhteiskunnan kokonaisonnellisuuden ja tulevaisuuden kannalta tasainen tulonjako olisi paras ratkaisu.

 

Omaisuus- ja pääomatulojen nykyistä korkeampi verotus tasoittaa varallisuuseroja yhteiskunnassa. Sama pätee kiinteistöjen tai maaomaisuuden verotukseen, varsinkin jos molempia on paljon.

   Esim. Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa rikkain prosentti omisti jo 40 % Yhdysvaltain varallisuudesta. Se osoittaa, miten varallisuuserot ovat kasvaneet. Veroilla voidaan poistaa näitä elintasokuiluja.

   Monissa kehitysmaissa on myös yritetty puuttua yhteiskunnassa esiintyviin valtaviin elintasokuiluihin. Yksi esimerkki tästä ovat maareformit, joissa köyhille ihmisille on jaettu maapalstoja, joista he voivat saada ruokaa ja kohtuullisen elannon itselleen ja perheelleen. Tällaiset keinot vähentävät tehokkaasti köyhyyttä ja nälänhätää.

 

Tavallisten työläisten palkkojen tulisi olla sellaiset, että niillä tulee hyvin toimeen. Länsimaissa palkat ovat varmasti riittävän isoja, mutta kehitysmaissa on toisin. Jos kaikille maksettaisiin kohtuupalkkaa, vähentäisi se tuloeroja sekä nostaisi yhteiskunnan kokonaishyvinvointia. Suurilla yrityksillä on siihen varaa:

 

- (5 Moos 24:14) Älä tee vääryyttä kurjalle ja köyhälle palkkalaiselle, olipa hän veljiäsi tai muukalaisia, joita asuu maassasi, sinun porttiesi sisäpuolella.

 

- (Jaak 5:1-5) Kuulkaa nyt, te rikkaat: itkekää ja vaikeroikaa sitä kurjuutta, joka on teille tulossa.

2. Teidän rikkautenne on mädännyt, ja teidän vaatteenne ovat koin syömät;

3. teidän kultanne ja hopeanne on ruostunut, ja niiden ruoste on oleva todistuksena teitä vastaan ja syövä teidän lihanne niinkuin tuli. Te olette koonneet aarteita viimeisinä päivinä.

4. Katso, työmiesten palkka, jonka te vainioittenne niittäjiltä olette pidättäneet, huutaa, ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin.

5. Te olette herkutelleet maan päällä ja hekumoineet, te olette sydäntänne syötelleet teurastuspäivänä.

 

- (Mal 3:5) Ja minä lähestyn teitä pitääkseni tuomion ja tulen kiiruusti todistajaksi velhoja ja avionrikkojia ja väärinvannojia vastaan ja niitä vastaan, jotka sortavat palkkalaista palkanmaksussa, leskeä ja orpoa ja vääntävät vääräksi muukalaisen asian eivätkä pelkää minua, sanoo Herra Sebaot.

 

Monikansalliset suuryritykset ovat avainasemassa palkkakehityksessä. Valitettavasti monet niistä ovat olleet räikeitä esimerkkejä eriarvoisuuden ylläpitämisessä. Ne eivät ole huolehtineet työläisten oloista eivätkä maksaneet kunnollista palkkaa. Myös työntekijöiden työajat ovat saattaneet olla pitkiä, jopa 12-16 tuntia. Yritykset saattavat toimia länsimaissa aivan eri tavoin kuin kehitysmaissa:

 

Yleisen arvion mukaan palkka, jolla liukuhihnatyöläinen tulee Kiinassa toimeen, olisi noin 87 USA:n senttiä tunnilta… Vuonna 1998 suoritetussa, merkkituotteiden valmistusta Kiinan erikoistalousalueilla koskeneessa tutkimuksessa huomattiin, että Wal-Mart, Ralph Lauren, Ann Taylor, Esprit, Liz Claiborne, Kmart, Nike Adidas, J.C. Penney ja Limited maksoivat vain murto-osan tuosta surkeasta 87 sentin summasta – jotkut niinkin vähän kuin 13 senttiä tunnilta.

   Ainoa selitys siihen, miten rikkaat ja kaikesta päätellen lainkuuliaisetkin monikansalliset yhtiöt ovat iljenneet taantua 1800-luvun riistäjien tasolle (ja joutuvat tästä myös vähän väliä kiinni), liittyy itse alihankintajärjestelmän luonteeseen. Sopimusvalmistajat, näiden alihankkijat ja alihankkijoille työskentelevät kotityöläiset käyvät kaikissa vaiheissa keskenään tarjouskilpailun, joka painaa hintaa alemmas, ja jokaisella tasolla tarjotusta summasta vähennetään pieni voitto-osuus. Kaukana tämän hinnanpolkemisketjun loppupäässä on sitten työntekijä (usein kolmen tai neljän välivaiheen etäisyydellä alkuperäisen tilauksen tehneestä yhtiöstä) kädessään palkkasumma, jota on karsittu joka portaassa. ”Kun monikansalliset kiristävät alihankkijoita, alihankkijat kiristävät puolestaan työläisiä”, selvittää vuoden 1997 raportti Niken ja Reebokin kiinalaisista kenkätehtaista. (5)

 

Vuokrien hintasääntely pitäisi saattaa voimaan. Esim. Suomessa oli aikaisemmin laki, jolla säädettiin vuokrien tasoa. Kun laki muutettiin, ovat asuntojen vuokrat nousseet huomattavasti suhteessa muihin hintoihin.

   Alhaisemmat vuokrat ovat kuitenkin yksi parhaista keinoista vähentää tuloeroja yhteiskunnassa sekä pitää talous pyörimässä.  Kun vähätuloisilla ihmisillä menee vähemmän rahaa vuokraan, menevät jäljellejäävät rahat yleensä kulutukseen. On paljon tehokkaampaa talouden kannalta tukea vähätuloisia ihmisiä kuin suosia niitä, jotka ovat jo ennestään rikkaita.

   Sama pätee asuntojen hintoihin. Niissä on usein liian paljon ilmaa suhteessa rakennuskustannuksiin tai siihen nähden, että kysymys on vanhoista asunnoista. Hintasäännöstelyllä voidaan vaikuttaa siihen, että hinnat olisivat kohtuullisemmat ja ihmisille jäisi enemmän rahaa muuhun kulutukseen.

   Seuraava yleisöosastokirjoitus (Arto Suninen, Helsingin sanomat 30.9.2015) viittaa samaan aiheeseen, eli asumisen kalleuteen ja vuokrien nousuun. Asumisen kalleus vähentää ostovoimaa ja lisää yhteiskunnan kuluja asumistukien muodossa:

 

Pakotelaki yksityisille vuokranantajille

 

Suomen kansantalouden suurin kysyntäerä on yksityinen kulutus. Siitä suhteellisesti merkittävin osuus kuluu asumiseen. Erityisen suureksi tämä osuus nousee nuorilla, opiskelijoilla, työttömillä, eläkeläisillä ja yksin asuvilla pienipalkkaisilla. Asumisen kalleuden takia yhteiskunta joutuu tukemaan monia ryhmiä.

   Tilanteen tekee hankalaksi se, että monet joutuvat hankkimaan vuokra-asuntonsa yksityisiltä vuokranantajilta. Tuotto näistä asunnoista on nyt noin 6-8 prosenttia asunnon markkinahinnasta. Hinnat ovat nousseet useasta syystä, muun muassa rahapoliittisen elvytyksen seurauksena.

   Tuotot ovat kohtuuttoman kovia aikoina, jolloin inflaatio on käytännössä nolla. Yksityisten vuokra-asuntojen tuotto tulisikin pakotelailla säätää kolmeen prosenttiin. Vuokrien aleneminen toisi lisää ostovoimaa niihin kotitalouksiin, joihin muut hallituksen toimet koskevat pahiten. Lisäksi nämä kotitaloudet kuluttavat ansionsa, koska säästämiselle ei jää sijaa…

 

Hintavalvonta on eräs keino vähentää eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Tämä pätee varsinkin moniin kehitysmaihin. Jos pidetään leivän hinta, peruselintarvikkeet sekä muut yleistärkeät hyödykkeet kohtuuhintaisina, auttaa se köyhiä ja pitää yhteiskunnan vakaampana.

 

Asuntolainojen korkojen verovähennysoikeus pitäisi tehdä sellaiseksi, että sen saavat vain ensiasunnon ostajat.

 

Sosiaalipolitiikan tavoitteena ei tulisi olla onnellistaminen vaan onnettomuuden vähentäminen. Käytännössä se tarkoittaa, että huolehditaan pääasiassa niistä, jotka ovat todellisessa avun tarpeessa ja joilla ei ole muita tuloja. Esim. hyvätuloiset vanhemmat pärjäävät hyvin ilman lapsilisiä. Toinen vaihtoehto on, että näitä tukia maksetaan, mutta verotetaan sen verran progressiivisesti, että tuilla ei ole merkitystä.

 

Velkajärjestelyillä voidaan tasapainottaa tuloeroja sekä saada talous nousuun. Se voi tapahtua sekä maakohtaisesti että yksityisellä tasolla:

 

Valtioiden velat. Hyvä esimerkki kahdesta erilaisesta toimintatavasta samaa valtiota kohtaan on se, miten Saksaa kohdeltiin Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan jälkeen. Saksa oli kummankin sodan jälkeen velkaantunut, mutta se sai aivan erilaista kohtelua eri ajanjaksoina. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset toimenpiteet johtivat talouden romahdukseen ja yhteiskunnan epävakauteen, mutta Toisen maailmansodan jälkeiset avustustoimet (mm. USA:n Marshall-apu) ja velkahelpotukset johtivat talouden voimakkaaseen kasvuun sekä yhteiskunnalliseen vakauteen. Siitä hyötyivät myös lähellä olevat valtiot.

   Saksa on hyvä malli siitä, miten velkajärjestelyt voivat vaikuttaa myönteisesti yhteiskuntaan. Samassa tilanteessa ovat useat muut valtiot nykyaikana. Jos ne saavat velkahelpotusta ja osan veloistaan anteeksi, voi se estää ääriainesten nousua ja saada talouden kukoistukseen.

 

Saksan sotakorvausten merkityksestä kiistellään edelleen. Kiistan käynnisti John Maynard Keynes jo vuonna 1919. Keynes oli mukana Versailles’n rauhanneuvotteluissa, mutta erosi Britannian delegaatiosta protestanttina kohtuuttomille vaatimuksille. Pian Keynes julkaisi pamfletin The economic Consequenses of Peace (1919), jossa hän kritisoi jyrkästi liittoutuneiden - ja aivan erityisesti ranskalaisten – kostonjanoa ja pelkoa Saksan uudesta noususta. Keynesin taloustieteellinen pääargumentti oli, että Euroopan poliittisessa taloudessa vallitsee keskinäisriippuvuus. Maailmansota oli ”Euroopan sisällissota”, eikä kukaan hyödy siitä, että sodan jälkeen yhtä Euroopan osaa yritetään painaa taloudellisesti alas. Kun Saksa pakotetaan maksamaan rahaa voittajavaltioille ja viemään omaisuutta ja hyödykkeitä niihin, Saksasta tuodut tavarat korvaavat liittoutuneiden kotimaista tuotantoa. Toisaalta köyhdytetty Saksa ei pysty ostamaan liittoutuneiden tuotteita. Liittoutuneiden kotimainen tuotanto ja vienti kärsivät, mikä on huono asia kaikille. Lisäksi Keynes ennakoi, että sotakorvaukset tulevat johtamaan Saksassa (hyper)inflaatioon, mikä tapahtuikin 1923, kun hinnat kaksinkertaistuivat kahden päivän välein. Keynes piti myös ilmeisenä, että Saksan talousvaikeuksilla tulee olemaan kauaskantoisia ja negatiivisia poliittisia seurauksia…

   Sodan jälkeen Saksa joutui uudelleen vastuuseen vanhoista veloistaan. Lisäksi jälleenrakennus maksoi paljon. Avun lisäksi Saksa sai myös lainaa. Maan kokonaisvelkataakka oli jälleen suuri, mutta 1950-luvun alkuun tultaessa kohtelu oli muuttunut. Saksan velkojen kokonaisjärjestelyistä neuvoteltiin Lontoossa. Neuvottelujen pohjaksi tehty arvio velkataakasta ja kantokyvystä oli varsin edullinen Saksalle. Velkataakka kevennettiin noin puoleen velkojen senhetkisestä arvosta, joka jo oli laskettu Saksan eduksi, eikä sille asetettu mitään ”rakennesopeutusehtoja”. Myös maksuehdot olivat erittäin kohtuulliset. Aluksi Saksan tarvitsi maksaa vain korkoja. Koko velan maksamiseen annettiin aikaa 30 vuotta. Osa velasta siirrettiin Saksan yhdistymisen jälkeiseen aikaan. Tämä velkajärjestely mahdollisti osaltaan 1950- ja 60-lukujen talousihmeen ja edesauttoi demokratian vakiintumista Länsi-Saksassa: Erilaiset valinnat vuosina 1919 ja 1953 johtivat siis olennaisesti erilaisiin seurauksiin. Ne antavat viitteitä siitä, mikä toimii ja mikä ei, taloudellisesti ja poliittisesti. (6)

 

Yksityiset velat, jotka yleensä ovat asuntovelkoja tai yrittäjien konkursseista aiheutuneita velkoja, ovat toinen alue, johon velkasovittelu sopii. Nämä ihmiset ovat saattaneet ajautua maksukyvyttömyyteen korkojen nousun takia, työttömyyden takia tai koska yhteiskunnan taloustilanne on heikentynyt. Niin tapahtui Suomessa 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa, kun oli voimakas lama.

   Paras tapa auttaa näitä ihmisiä ja kohentaa myös yhteiskunnan taloudellista tilannetta, on pitää korot alhaalla ja antaa velkahelpotuksia. On järkevämpää tehdä helpotettuja maksusuunnitelmia kuin saattaa yritykset konkurssiin tai ihmiset jatkuvaan velkavankeuteen. Mitä enemmän yritykset menevät konkurssiin ja yksityiset ihmiset joutuvat velkavankeuteen, sitä voimakkaammin työttömyys lisääntyy ja talous menee syöksykierrettä alaspäin. On parempi tukea velkaisia yrityksiä ja yksityisiä ihmisiä kuin pankkeja ja rahoituslaitoksia, joille he ovat velkaa. Tämä pitää talouden pyörät pyörimässä.

   Paul Krugman, joka sai taloustieteen vuoden 2008 Nobel-muistopalkinnon, on kirjoittanut aiheesta:

 

Älkääkä vastatko, että sopimukset ovat pyhiä eikä niitä milloinkaan neuvotella uusiksi. Hallittu konkurssimenettely, jossa velkojen määrää vähennetään silloin kun niitä ei pystytä yksinkertaisesti maksamaan, on vakiintunut osa talousjärjestelmäämme. On tavanomaista, että yritykset asetetaan usein vapaaehtoisesti velkasaneeraukseen, jonka aikana ne jatkavat liiketoimintaansa, mutta voivat neuvotella uusiksi ja vähentää joitain vastuitaan…

   Voisi siis olla hyödyllistä, että olisi tapa, jolla ongelmissa olevat lainanottajat saisivat vähän helpotusta ja lainanantajat säästyisivät pakkohuutokaupan kustannuksilta. Muutkin osapuolet hyötyisivät. Tyhjät, pankkien vakuudeksi jääneet asunnot ovat asuinalueillensa riesa. Maanlaajuisesti velkahelpotus puolestaan kohentaisi makrotalouden tilaa. Kaikki tuntuisi siis puhuvan velkahelpotusohjelman puolesta…

   Palatakseni vielä hetkeksi ajatukseeni, että kaikki velka ei ole samanlaista: velkahelpotus tosiaan vähentäisi luotonantajien saatavia samaan aikaan ja samalla summalla kuin se vähentäisi velallisten vastuita. Nyt velalliset on kuitenkin pakotettu vähentämään kulutustaan toisin kuin luotonantajat. Velkahelpotus siis lisäisi kulutusta koko talouden mittakaavassa. (7)

 

Kun velkasovitteluja tehdään, on se mahdollista toteuttaa eri tavoilla, joista esitetään muutamia:

 

• Velkojen täydellinen anteeksianto

 

• Velkojen osittainen anteeksianto

 

• Helpotettu maksusuunnitelma, jossa velkaa maksetaan takaisin pienempiä summia kerrallaan tai keskeytetään väliaikaisesti velanmaksu.

 

• Yksi vaihtoehto varsinkin korkeiden korkojen aikana on, että laitetaan katto sille, mitä maksetaan takaisin. Se tarkoittaa, että jos velallisella on esim. 100 000 euron laina, josta hän maksaa sekä lainanlyhennystä että korkoa, pitäisi asettaa raja sille, kuinka paljon yli 100 000 euron lainan kokonaiskulut saavat nousta korkojen kanssa. Sillä jos korot ovat korkeat (esim. 10 %), ja velallinen on maksanut takaisin esim. 130 000 euroa korot mukaan lukien, tulisi tämän summan jo riittää. On epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta, että velallinen maksaa paljon yli sen, mitä alkuperäinen lainasumma on ollut. Siksi pitäisi lain kautta asettaa raja sille, kuinka paljon velallinen joutuu maksamaan alkuperäisen lainasumman lisäksi. Ehkä kohtuumäärä olisi korkojen kanssa 20-30 % yli alkuperäisen lainasumman. Tämä päästäisi monet yksityiset ihmiset ja yritykset velkavankeudesta sekä nostaisi yhteiskunnan taloudellista tilaa.

   Valtioille voidaan soveltaa samanlaista menettelyä. Kun joidenkin maiden korot ovat nousseet kohtuuttomiksi (Esim. Kreikalla oli muutama vuosi sitten yli 15 %:n korko. Monet kehitysmaat ovat olleet samassa korkokierteessä.), olisi oikeudenmukaista, että asetettaisiin raja sille, mitä maksetaan takaisin. Summa voi korkojen kanssa olla esim. edellä mainittu 20-30 % suurempi kuin alkuperäinen lainasumma. Tämä päästäisi valtiot pois velkavankeudesta ja olisi kohtuullinen korvaus lainanantajille.

   Tällainen menettely olisi oikeudenmukainen myös sen takia, että monet sivulliset valtiot ja niihin kuuluvat tavalliset ihmiset ovat joutuneet maksamaan Kreikan ja muiden valtioiden velkoja, joita ne ovat lainanneet rahoituslaitoksilta. Nämä rahoituslaitokset voivat saada valtavat voitot koroista, joiden takaajiksi muut ovat joutuneet.

 

• Kuten todettiin, korkojen pitäminen alhaisella tasolla on yksi parhaista keinoista auttaa velkaisia sekä pitää talous pyörimässä. Pieni korko estää yritysten konkursseja ja yksityisten ihmisten velkavankeutta.

   Tätä menettelyä pitäisi soveltaa myös pikavippifirmoihin, jotka ottavat kohtuuttoman suurta korkoa. Raamattu varoittaa koronkiskonnasta ja pitää sitä suurena syntinä:

 

- (2 Moos 22:25) Jos lainaat rahaa jollekin minun kansastani, jollekin köyhälle, joka on sinun luonasi, niin älä menettele koronkiskurin tavoin häntä kohtaan. Älkää panko korkoa hänen maksettavakseen.

 

- (3 Moos 25:35,36) Jos veljesi sinun luonasi köyhtyy eikä jaksa pysyä pystyssä, tue häntä samoinkuin muukalaista tai loista; hän eläköön luonasi.

36. Älä ota korkoa tai voittoa häneltä, vaan pelkää Jumalaasi ja anna veljesi elää luonasi.

 

- (Hes 22:12) Sinussa otetaan lahjuksia veren vuodattamiseksi, sinä otat korkoa ja voittoa, kiskot väkivaltaisesti lähimmäistäsi, mutta minut sinä unhotat, sanoo Herra, Herra.

 

Velkaongelmat ja leikkaukset. Yksi nykyajan ongelma on valtioiden velkaantuminen. Se aiheutuu siitä, että eletään yli varojen eikä huolehdita tasapainosta tulojen ja menojen suhteen. Jätetään tulevaisuuden huomaan se, mikä tulisi laittaa järjestykseen nykypäivänä. Ei oteta huomioon, että jos velkaongelmaan ei ajoissa puututa, on sitä yhä vaikeampi ratkaista myöhemmin. Mitä enemmän viivytellään, sitä vaikeampaa se on. Yhdysvaltain presidentti Thomas Jeffersson totesi aikanaan, miten vaarallista velka on:

 

”Asetan säästäväisyyden ensimmäisten ja tärkeimpien hyveiden joukkoon ja valtionvelan suurimpien vaarojen joukkoon. Säilyttääksemme itsenäisyytemme me emme saa antaa vallanpitäjiemme kuormittaa meitä jatkuvalla velalla.”

 

Miten velkaongelmaan tulisi puuttua. Tähän on esitetty useita ratkaisuja, mutta seuraavat toimenpiteet lienevät parhaimpia:

 

Ensin rikkailta. Kuten todettiin, on tärkeää pitää talous pyörimässä. Yksi parhaista keinoista tähän on tasainen tulonjako, kuten tunnettu taloustieteilijä John Maynard Keynes ehdotti. Se on kokonaiskysynnän kannalta hyvä, koska vähempiosaiset kuluttavat suuren osan tuloistaan, mutta rikkaat voivat käyttää sen keinotteluun tai pitää suuren osan säästössä, mitkä toimenpiteet eivät ole hyödyllisiä yhteiskunnan talouden kehityksen kannalta.

   Säästötoimenpiteiden tulisi sen tähden kohdistua ensin rikkaisiin ja keskituloisiin, koska heillä on siihen varaa, ja koska siitä on vähiten haittaa kokonaistaloudelle. Tähän on olemassa useita keinoja kuten nykyistä progressiivisempi verotus tai kaikille samansuuruinen eläke. Yhteiskunnan kuluja tulisi alentaa ja sen tulisi alkaa ylemmistä luokista.

 

Leikkausten vaara. Monet taloustieteilijät ovat varoittaneet, että jos suuri joukko toimii nopeasti vähentääkseen velkaansa – esim. korkojen äkillisesti noustessa – on sillä vahingollinen vaikutus kansantaloudelle. Syy on yksinkertainen: Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja kun suuri joukko vähentää yhtäkkiä kulutustaan, vaikuttaa se muuhun talouteen. Kansantalous sukeltaa, koska työpaikkoja häviää vähentyneen kysynnän takia.

   Sama vaara on julkisten menojen ja julkisten alojen työpaikkojen leikkauksissa. Monet valtiot haluavat nopeasti ratkaista velkaongelmansa ja ryhtyvät suuriin leikkauksiin, mutta se voi johtaa ojasta allikkoon. Se saattaa ajaa velkaantuneet maat yhä syvempään lamaan ja estää niiden toipumisen. Se voi vaikuttaa kokonaiskysynnän vähenemiseen ja että valtio menettää verotuloja entistä enemmän.

   IMF:n rakennesopeutusohjelmat (structural adjustment programme, sap) ovat yksi esimerkki kurjistavista ohjelmista. Näihin ohjelmiin on liittynyt yksityistäminen, markkinoiden avaaminen ulkomaiselle kilpailulle sekä julkisten palveluiden voimakkaita leikkauksia ja työpaikkojen vähentämistä. Ne maat, jotka ovat noudattaneet IMF:n politiikkaa, ovat kuitenkin poikkeuksetta vaipuneet syvempään lamaan ja niiden velkataakka on kasvanut. Kreikka on yksi esimerkki. Miljoonat ovat joutuneet työttömiksi ja syrjäytyneet eri maissa IMF:n ohjelmien takia:

 

IMF esitti ensimmäisen täysimittaisen rakennemuutosohjelmansa vuonna 1983. Kaikki maat, jotka seuraavien kahden vuosikymmenen aikana anoivat rahastolta isoa lainaa, saivat kuulla, että niiden oli saneerattava taloutensa kiireestä kantapäähän. Davison Budhoo, IMF:n vanhempi ekonomisti, joka suunnitteli kautta 1980-luvun Latinalaisen Amerikan ja Afrikan rakennemuutosohjelmat, myönsi myöhemmin, että ”kaikki, mitä me vuodesta 1983 alkaen teimme, perustui uuteen ideologiaamme, jonka mukaan etelä voitiin pelastaa vain ’yksityistämällä’. Tässä tarkoituksessa me saimme häpeällisesti aikaan Latinalaisen Amerikan ja Afrikan talouksien vuosien 1983-1988 sekasorron.” (8)

 

Taloustieteilijä Paul Krugman jatkaa samasta aiheesta. Hän kertoo, miten voimakas säästöpolitiikka voi johtaa talouden supistumiseen ja suurempaan työttömyyteen:

 

Onneksi Kansainvälisen valuuttarahaston tutkijat ovat tehneet tämän jalkatyön ja tunnistaneet jopa 173 säästöpolitiikan tapausta kehittyneissä maissa vuosien 1978 ja 2009 välillä. Heidän johtopäätöksensä oli, että säästöpolitiikkaa seurasi talouden supistuminen ja suurempi työttömyys.

   Tutkimustietoa on vielä paljon enemmän, mutta toivon, että tämä lyhyt katsaus antaa teille käsityksen siitä, mitä tiedämme ja miten tuo tieto on saatu.

   Toivon erityisesti, että kun luette minun tai Joseph Stiglitzin tai Christina Romerin sanovan, että kulutuksen leikkaaminen tämän laman aikana tekee siitä vain pahemman ja että kulutuksen väliaikainen lisääminen voisi auttaa meitä toipumaan, ette ajattele: ”No, se on vain hänen mielipiteensä.”

   Romer vakuutti vastikään finanssipolitiikan tutkimusta koskevassa puheessaan näin:

   ”Näyttö siitä, että finanssipolitiikalla on väliä, on vahvempaa kuin milloinkaan aikaisemmin – näyttö siitä, että julkisen talouden elvytys auttaa lisäämään työpaikkoja, ja siitä, että budjettivajeen supistaminen alentaa kasvua ainakin lyhyellä aikavälillä. Ja silti tämä näyttö ei tunnu menevän lainsäätäjille perille.”

   Tämä meidän on muutettava. (9)

 

Työllisyyden ylläpito. Kun velkaongelmaa ryhdytään korjaamaan, on tärkeää säilyttää korkea työllisyys. Mitä parempi työllisyys on, sitä paremmat edellytykset on pitää talous kunnossa ja vähentää velkoja. Toisaalta jos työttömyys kasvaa, vähentää se valtioiden verotuloja ja mahdollisuuksia talouden korjaamiseen.

   Työllisyyttä voidaan ylläpitää mm. seuraavien tekijöiden avulla:

 

Joustamattomuus ja itsekkyys työmarkkinapolitiikassa on yksi suurimpia syitä, miksi työttömyys lisääntyy ja talous kulkee huonompaan suuntaan. Tämä on totta varsinkin länsimaissa. Kun jatkuvasti vaaditaan lisää, eivät yritykset pysty menestymään. Seurauksena on työttömyyden lisääntyminen ja verotulojen lasku.

 

Ottakaamme esimerkki. Aikamme ihmiset ovat pitäneet kirouksena, josta tulee selviytyä pienimmällä mahdollisella vaivalla, lyhimmässä mahdollisessa ajassa ja siitä tulisi saada suurin mahdollinen korvaus. Tie näiden tavoitteiden saavuttamiseen käy vaatimusten kautta…

   Miten meidän sitten käy, kun työpaikkoja ei enää ole? Teemme niin vähän ja tahdomme niin paljon, ettei kukaan voi palkata meitä. Ulkomaillakaan ei pystytä ostamaan kalliita tavaroitamme. Kuinka silloin ratkaisemme ongelmamme. Emme ainakaan siten, että katuisimme ylpeyttämme Herran edessä, pyytäisimme armoa ja olisimme kiitollisia siitä, minkä saamme. Sen sijaan me vaadimme. Me vaadimme poliitikkoja hankkimaan meille työtä – onhan se heidän velvollisuutensa. (10)

 

Edellinen tilanne on helppo ratkaista, jos siihen on halua. Esim. johtajien kohtuupalkkaus olisi vain 2-3 kertaa tavalliseen työläiseen verrattuna. Kun nykyaikana maksetaan jopa kymmen- tai satakertaisia palkkoja, on se kohtuutonta. Ihmisten pitäisi saada tyydytyksensä tehdystä työstä, ei ylisuurista palkoista.

   Vastaavasti tavallisia työntekijöitä edustavien työmarkkinajärjestöjen pitäisi tyytyä vähempään. Mitä enemmän vaaditaan, sitä huonommaksi tilanne menee. Parempi ratkaisu olisi tehdä työtä pienemmällä palkalla kuin että yritys menee konkurssiin.

 

- (Luuk 3:12-14) Niin tuli myös publikaaneja kastettaviksi, ja he sanoivat hänelle: "Opettaja, mitä meidän pitää tekemän?"

13. Hän sanoi heille: "Älkää vaatiko enempää, kuin mikä teille on säädetty".

14. Myös sotamiehet kysyivät häneltä sanoen: "Mitäs meidän pitää tekemän?" Ja hän sanoi heille: "Älkää kiskoko keneltäkään älkääkä kiristäkö, vaan tyytykää palkkaanne".

 

- (San 30:15) Verenimijällä on kaksi tytärtä: Anna vielä! Anna vielä! Kolme on, jotka eivät kylläänsä saa, neljä, jotka eivät sano: "Jo riittää":

 

Työajan lyhentäminen. Yksinkertaisimpia keinoja työllisyyden lisäämiseksi olisi työajan lyhentäminen. Jos työaika lyhennetään esim. 30 tuntiin viikossa tai tehdään 4-päiväistä työviikkoa 5 päivän sijasta, tarjoaa se työpaikan kymmenille tuhansille työttömille. Monet arvostavat lisääntynyttä vapaa-aikaa ja että työttömät saavat työtä. Palkka tietysti laskisi tällaisessa mallissa, mutta useimmat tulevat toimeen pienemmilläkin tuloilla.

 

Riippuvuus maailmantaloudesta. Yksi suurimpia syitä lamaan ja työttömyyden kasvuun on riippuvuus maailmantaloudesta. Jos muualla menee huonosti, se vaikuttaa kaikkialla. Talous alkaa heiketä, koska ollaan liian riippuvaisia muista valtioista.

   Miten tästä riippuvuudesta päästään eroon? Yksi keino voivat olla suojatullit ja tuontikiintiöt. Monet ylikansalliset yritykset vastustavat tullimaksuja, mutta niillä voi olla suuri työllistävä vaikutus varsinkin kehitysmaissa. Ne suojelevat maiden omaa tuotantoa, joka ei ole kilpailukykyinen verrattuna suurten erien tuotantoon teollisuusmaissa. (Toisaalta jos länsimaat poistaisivat tullit kehitysmaiden käsityötuotteilta, auttaisi se kehitysmaita nousemaan köyhyydestä. Käsityötuotteilla on suuri työllistävä vaikutus niissä) Esim. IMF:n ohjelmat, joissa on vaadittu kaupan täydellistä vapauttamista ulkomaalaiselle kilpailulle, ovat olleet tuhoisia näille maille ja niiden omalle tuotannolle. Työttömien määrä on lisääntynyt kymmenillä miljoonilla sen seurauksena.

   Sama ongelma on EU:n alueella. Jos palattaisiin aikaan hiukan taaksepäin, jolloin oli suojatulleja suojelemassa omaa tuotantoa, mahdollistaisi se useampien yritysten olemassaolon ja lisäisi työllisyyttä monissa maissa. Se heikentäisi ylikansallisia suuryrityksiä, jotka usein kiertävät veroja veroparatiisien kautta, mutta vahvistaisi maiden omaa tuotantoa. Useissa maissa työttömyys on kasvanut sen jälkeen, kun ne liittyivät vapaakauppaan. EU:n toinen ongelma on, että rahaliittoon kuuluvat valtiot eivät voi enää turvautua devalvaatioon parantaakseen kilpailukykyään. Se rajoittaa valtioiden keinoja korjata taloustilannettaan.

   Kaikki läntiset teollisuusmaat ovat myös itse turvautuneet protektionistisiin toimenpiteisiin suojellakseen omaa tuotantoaan. Täydellistä vapaakauppaa ei ole juuri esiintynyt vaan ainoastaan erilaisia välimuotoja. 1930-luvun laman aikanakin monet valtiot – Hitlerin Saksa mukaan lukien – alkoivat noudattaa protektionistista talouspolitiikkaa parantaakseen työllisyyttä. Se auttoi niitä nousemaan lamasta.

   Täydellisellä maailmankaupan vapauttamisella voikin olla tuhoisa vaikutus kymmenien maiden työllisyydelle ja verotuloille. Se johtaa siihen, että muutama ylikansallinen yritys hallitsee markkinoita (sekä poliittisia johtajia). Tuotanto keskittyy yhä suurempiin yksiköihin, joissa tuotteita tuotetaan yhä tehokkaammin, halvemmalla ja pienemmällä työvoimalla. Näiden yritysten johtajat kyllä rikastuvat suuresti, mutta samanaikaisesti syntyy miljoonia uusia työttömiä. Mm. Naomi Kleinin kirjat Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism) sekä No Logo, tähtäimessä brändivaltiaat (No Logo – Taking Aim at the Brand Bullies) käsittelevät suuryritysten valtaa ja täydellisen vapaakaupan haittoja.

 

Paikallistalous. Kuten todettiin, on yhteiskunnan talous ja työllisyys suuressa määrin riippuvainen siitä, mitä muualla tapahtuu. Jos jokin maa tai kaupunki on taloudellisessa yhteydessä muihin valtioihin ja alueisiin, vaikuttaa se pian koko talouteen ja työllisyyteen.

   Eräs tapa pyrkiä parantamaan paikallistaloutta on tietysti se, että ostaa sen alueen tuotteita, jossa sattuu asumaan. Se varmasti lisää työllisyyttä sillä alueella. On esim. laskettu, että valtakunnan tasolla, jos jokainen suomalainen käyttäisi kuukaudessa 10 euroa enemmän kotimaisten tuotteiden hankkimiseen, tarkoittaisi se vuositasolla 10 000 työpaikan lisäystä.

   Silti on ehdotettu myös radikaalimpia ratkaisuja kuten paikallisrahan perustamista (rahaliikenne voitaisiin toteuttaa nykyaikana pelkästään tietoliikenneyhteyksien kautta) ja muita paikallisuutta tukevia ratkaisuja. Lamat ja suurtyöttömyydet eivät ole automaattisia seurauksia globaalitaloudesta, vaan niitä voidaan välttää järkevillä toimenpiteillä. Tavoitteena ei tarvitse olla jonkin kylän, kunnan tai kaupungin täydellinen omavaraisuus, vaan ainoastaan suhteellinen omavaraisuus. Tavaroita ja palveluita voidaan vaihtaa ilman, että se on sidottu johonkin kovaan valuuttaan (esim. euro).

   Tällaisesta mallista voisi olla hyötyä esim. Kreikan kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa suuri osa euroista menee velan hoitoon sekä alueilla, joissa on työttömyyttä ja köyhyysrajan alapuolella olevia ihmisiä paljon. Samoin Japanissa on toteutettu vanhustenhoitoa oman paikallisvaluutan kautta. Siinä yhteiskunta säästää huomattavasti, kun ihmiset keskenään vaihtavat palveluita. Sekä tavaroita että palveluita voidaan vaihtaa. Joku voi korjata autoja, joku voi myydä kalaa, joku voi hoitaa vanhuksia, joku voi siivota jne. Minkään valtakunnan ei tarvitse toimia ainoastaan yhden valuutan varassa. Kaksi rahajärjestelmää voi toimia rinnakkain. Esimerkkejä paikallistaloudesta on mm. Richard Douthwaiten kirjassa Nykyaikainen paikallistalous (Short Circuit – Strengthening Local Economies for Security in an Unstable World). Siinä kerrotaan onnistuneita ja epäonnistuneita esimerkkejä siitä, miten paikallistaloutta voidaan toteuttaa. Mukana on myös erilaisia energiaratkaisuja.

 

Ehkä paras ja perusteellisin tähän mennessä laadittu analyysi siitä, miten paikallistalouden elvyttäminen voisi olla mahdollista modernissa, teollistuneessa maailmassa, on esitetty Richard Douthwaiten erinomaisessa Short Circuit-teoksessa.

   Douthwaiten mielestä on oleellista, että paikallisia resursseja ryhdytään käyttämään ensisijaisesti paikallisten tarpeiden tyydyttämiseen. Maailmanmarkkinat eivät saa määritellä mitä ja miten kullakin paikkakunnalla tuotetaan. Paikallistalouksien keskeisimmät toiminnat pitää siis rakentaa sellaisiksi, että ne kykenevät tarvittaessa toimimaan pelkästään paikallisten resurssien turvin, ilman kunkin paikallistalouden ulkopuolelta kovalla valuutalla ostettavia tuotantopanoksia.

   Douthwaiten mukaan tämänkaltaisten paikallistalouksien rakentamiseen tarvitaan ainakin neljä eri askelta: paikallisrahojen ja paikallisten pankkien perustaminen sekä paikallisen ruuan ja energiantuotannon elvyttäminen.

   Ihmisillä täytyy olla jokin keino vaihtaa palveluita ja tavaroita keskenään myös muuten kuin kovan valuutan avulla. Muussa tapauksessa ihmiset, jotka eivät kykene hankkimaan riittävästi kovaa valuuttaa, putoavat helposti myös paikallistalouksien ulkopuolelle, samoin kuin he ovat syrjäytyneet kansallisesta taloudesta ja globaalitaloudesta…

   … Koska paikallisrahaa ei voi käyttää kyseisen paikallistalouden ulkopuolella, ihmisen täytyy käyttää paikallisrahan muodossa hankkimansa tulot saman paikkakunnan alueella. Paikallisrahan muodossa oleva varallisuus tai pääoma ei siis voi virrata ulos paikallistaloudesta…

   Kymmenet eri puolilla maailmaa toteutetut kokeilut ovat kuitenkin osoittaneet, että paikallisten rahayksikköjen perustaminen on erittäin tehokas tapa elvyttää paikallistalouksia ja vähentää työllisyyttä… Esimerkiksi 1930-luvun lamakauden aikana eri puolilla Eurooppaa toteutetut paikallisrahakokeilut lisäsivät nopeasti paikallista vaihtoa niin paljon, että työttömyys katosi kokonaan kokeiluja toteuttaneiden kuntien ja kaupunkien alueella… Jos kunnat ja kylätoimikunnat saavat oikeuden perustaa omia, paikallisia rahayksiköitään, ne ovat jo enemmän kuin puolivälissä matkalla kohti täystyöllisyyttä. (11)

 

Yritysten oikeanlaisella verotuksella voidaan parantaa työllisyyttä. Sellaisia yrityksiä, jotka työllistävät liikevaihtoonsa ja voittoihinsa nähden eniten ihmisiä, tulisi verottaa lievemmin. Sen sijaan sellaisia yrityksiä, jotka työllistävät vähän ihmisiä liikevaihtoonsa ja voittoihinsa nähden, tulisi verottaa ankarammin. Ei pitäisi olla mahdotonta suunnitella verotus sellaiseksi, jossa työvoimavaltaiset yritykset saavat etua suhteessa vähän työllistäviin. Ennen kaikkea tulisi verottaa enemmän yritysten voittoja, jotka ovat monissa maissa kasvaneet yritysverojen alentamisen jälkeen. Toisaalta kymmenettuhannet yritykset ovat nykyaikana pulassa ja velkaantuneita. Jos verotusta kevennetään työvoimavaltaisilla aloilla, voi se pitää ne pystyssä. On vaikeampaa aloittaa uusi yritys kuin pitää pystyssä jo toimiva yritys, jolla voi olla tilapäisiä maksuvaikeuksia.

   Kun verotusta suunnataan palkitsemaan työvoimavaltaisia yrityksiä, hillitsee se myös työvoiman irtisanomisia. Usein pörssi palkitsee ne yritykset kurssinousulla, jotka irtisanovat työntekijöitään, mutta jos niiden verotus samalla nousee työvoiman vähentämisen ja lisääntyneiden voittojen takia, hillitsee tämä irtisanomisia. Valitettavasti jotkut yritykset irtisanovat tilanteessa, jossa ne voisivat hyvin säilyttää nykyiset työntekijänsä.

   Toiseksi lainsäädäntöä tulisi muuttaa niin, etteivät yritysten johtajat pääse rikastumaan työntekijöiden irtisanomisella. On väärin, jos yritysjohtajat saavat suuria bonuksia ja palkkioita osakekurssin noususta, kun he samalla irtisanovat satoja tai tuhansia työntekijöitä. Henkilökohtainen ahneus, jonka järjestelmä mahdollistaa, voi saada heidät tekemään tällaisia ratkaisuja. Pelkkä kuukausipalkka kaikille työntekijöille – johtajista alkaen – pitää poissa henkilökohtaisen edun tavoittelun.

   Työntekijöiden irtisanomiselle on myös muita vaihtoehtoja. Niitä ovat lyhennetty työviikko tai lyhennetyt työpäivät. Tällaiset vaihtoehdot pitäisi ottaa ensin huomioon. Yhteiskunnan kannalta ja ihmisten kannalta on parempi, että työpaikat säilyvät.

 

Valtioiden työllistämistoimet. Myös valtiot voivat suoraan työllistää ihmisiä. Sitä ennen niiden pitäisi kuitenkin huolehtia siitä, etteivät ne pääse velkaantumaan. Mikään valtio ei voi pitemmän päälle toimia, jos velkaantumista ei saada kuriin. Siksi verojen tulisi olla sillä tasolla, että kulut tulevat katetuiksi. Varsinkin rikkaiden verotusta tulisi kiristää, koska heillä on siihen parhaiten varaa. Monet valtiot länsimaissa ovat kuitenkin toimineet päinvastoin eli vähentäneet vauraiden verotusta, yhtiöiden verotusta ja työnantajamaksuja, mitkä kaikki ovat parantaneet rikkaiden asemaa ja kasvattaneet varallisuuseroja.

   Joka tapauksessa, kun halutaan parantaa työllisyyttä, voi valtio itse olla siinä aktiivinen. Yksi esimerkki tästä on Yhdysvaltain presidentti Rooseveltin New Deal-ohjelma. Sen puitteissa työttömyyttä vähennettiin valtion rahoittamien ja runsaasti työllisyyttä lisäävien ohjelmien, mm. teiden ja koulujen rakentamisen kautta. Se siirsi miljoonia amerikkalaisia valtion palkkalistoille. Vaikka ohjelma ei heti johtanut talouden täyteen toipumiseen, on sen pitkän aikavälin vaikutukset arvioitu kuitenkin valtaviksi.

   Eräs alue, missä valtion toimenpiteet tai tuet voivat olla hyödyllisiä, on ns. vihreä elvytys. Se tarkoittaa, että valtio käyttää rahaa sellaisiin teknologioihin tai hankkeisiin, jotka parantavat energiatehokkuutta (rakennukset, liikennesuunnittelu ja ajoneuvojen polttoaineet), jotka vähentävät riippuvuutta fossiilisista polttoaineista (öljylämmitys ym.) ja energiantuonnista sekä johtavat uusiutuvien energioiden kuten auringon, puun, olkien, maalämmön, eläinten lannan, jätteiden, vesivoiman ja tuulen käyttöön. Yksi tärkeä osa-alue on myös hukkalämmön talteenotto ja hyötykäyttö. Jos sitä tehostettaisiin, tuottaisi se valtavia säästöjä. Tällaiset investoinnit virtaavat pian takaisin kansantalouteen. Lisäksi ulkomailta tuoduissa energiamuodoissa on ainakin kolme ongelmaa:

 

• Useimmat tuontipolttoaineet ovat fossiilisia, joka tarkoittaa, että niitä on vain rajallisesti. Muutaman vuosikymmenen päästä esim. öljyvarastot ovat nykyistä huomattavasti pienemmät.

• Tuontienergia on epäluotettavaa. Kriisit voivat vaikuttaa sen saamiseen.

 

• Kolmas ongelma ovat hintavaihtelut. Esim. öljyn hinta voi vaihdella suuresti. Joitakin vuosia sitten se oli lähes kaksi kertaa nykyistä kalliimpaa.

 

Vihreän elvytyksen vaikutuksesta talouteen on tehty erilaisia laskelmia. Kuinka tarkkoja nämä laskelmat ovat, on vaikea arvioida, mutta ainakin ne vaikuttavat työpaikkojen lisääntymiseen, energiatehokkuuden kasvuun ja ympäristöystävällisyyden lisääntymiseen. Ne ovat hyviä tavoitteita.

 

Massachusettsin yliopiston kansantaloustieteen tutkimuslaitoksen selvitys tukee tätä näkemystä. Se eritteli kuusi investointien pääkohdetta: rakennusten korjaaminen, joukkoliikenne / rautateiden rahtiliikenne, älykäs sähköverkko, tuulivoima, aurinkovoima ja seuraavan sukupolven biopolttoaineet.

   Raportin tekijät laskivat, että 100 miljardin dollarin (72 miljardin euron) käyttäminen näihin kohteisiin synnyttäisi kahdessa vuodessa kaksi miljoonaa työpaikkaa. Saman rahamäärän käyttäminen kotitalouksien kulutukseen loisi sen sijaan vain 1,7 miljoonaa ja öljyteollisuuteen 0,6 miljoonaa työpaikkaa…

   Yksi vihreän elvytyksen eduista on, että se tarjoaa mahdollisuuden saada kansantaloudelle suoraa tuottoa useissa eri muodoissa. Ilmeisempiä ovat polttoaineiden ja muiden resurssien säästöt. Hyvä esimerkki on asuintalojen energiantehokkuuden parantaminen muutamalla yksinkertaisella tavalla. Tällaisten investointien takaisinmaksuaika saattaa olla vain alle kaksi vuotta. Jotkut – eivät tosin kaikki – vihreiden elvytysinvestointien tuotot satavat suoraan valtion laariin ja voivat näin kompensoida julkisten investointien rasitetta julkiselle taloudelle.

   Suoriin tuottoihin kuuluu valtion omien polttoainekustannusten säästäminen, pienentyneiden terveydenhoitomenojen tuomat kustannussäästöt, ruuhkien vähentyminen ja entistä alhaisemmat saastetasot. Jotkut näistä kustannuksista voidaan hinnoitella esimerkiksi panemalla hinta hiilipäästöille. (12)

 

Suomen kaltaisissa maissa vihreä elvytys voi myös tarkoittaa vesakkojen ja hakkuutähteiden tarkempaa käyttöä. On arvioitu, että Suomen metsiin jää vuosittain lojumaan kymmeniä miljoonia kuutiometrejä hakkuujätettä, joka energiasisällöltään vastaa lähes puolta Suomessa käytetyn fossiilisen polttoaineen määrästä. Jos hakkuujäte saataisiin hyötykäyttöön sekä käytettäisiin puuta enemmän energiana, olisi sillä kansantaloudellista merkitystä. Se vähentäisi energiantuontia (Suomen energiasta tulee kaksi kolmasosaa ulkomailta) sekä lisäisi työllisyyttä. Bioenergian käyttö Suomen kaltaisissa maissa on varmasti tehokkaampaa kuin esim. tuulen käyttö. Sillä voidaan tuottaa lämpöä ja sähköä tai polttoaineita. Monet muut maat ovat samassa asemassa. Niiden olisi järkevämpää käyttää omalta alueelta saatua energiaa lämmön- ja sähköntuotantoon kuin tuontienergiaa. 

 

Poliittiset päättäjämme korostavat usein mielellään, että metsähanke on pyritty saattamaan muita energiamuotoja edullisempaan asemaan vapauttamalla se veroista. Osmo Soininvaaran mukaan puuenergiaa verotetaan kuitenkin todellisuudessa kovemmin kuin yhtäkään toista energiamuotoa. Ylivoimaisesti suurin osa puuenergian hinnasta muodostuu työn hinnasta. Ihmistyötä verotetaan Suomessa niin rajusti, että erilaiset verot muodostavat todellisuudessa puuenergian hinnasta selvästi suuremman osan kuin esimerkiksi kivihiilen hinnasta. Soininvaara toteaa, että jos fossiiliset polttoaineet ja puuenergia olisivat verotuksen suhteen samalla lähtöviivalla, esimerkiksi metsähake olisi selvästi fossiilisia polttoaineita edullisempaa.

   Tilanteen järjettömyyttä lisää Soininvaaran mielestä myös se, että suurtyöttömyyden vallitessa työttömät, jotka voisivat kerätä energiapuuta metsästä, pyörittelevät turhautuneina peukaloitaan ja katkeroituvat yhä syvemmin. Soininvaaran mukaan puuenergian keräämiseen käytetty työvoima olisi kansantaloudelliselta näkökannalta katsottuna ”lähes ilmaishyödyke”…

   Verotusjärjestelmän muuttaminen olisi paras tapa parantaa puuenergian kannattavuutta. Toinen vaihtoehto olisi tukea puuenergian tuotantoa valtion varoin. Koska puuenergian kerääminen, kuljetus ja käyttö työllistävät samaa energiamäärää kohti monta kertaa enemmän ihmisiä kuin fossiiliset polttoaineet tai ydinvoima, ja koska verrattain pienet tukiaiset riittäisivät tekemään puuenergian laajamittaisesta käytöstä taloudellisesti kannattavaa, myös tämä olisi valtion näkökulmasta järkevää rahankäyttöä… Fossiilisten polttoaineiden ostamisesta Suomelle vuosittain aiheutuva… lasku pienenisi tuntuvasti ja ilmastoa lämmittävät päästömme vähenisivät. (13)

 

Energiatehokkuuden parantaminen. Kuten todettiin, on energiatehokkuuden parantaminen eräs tapa kohentaa maan taloutta. Varsinkin suurten ja vanhojen kiinteistöjen lämmityskuluja on mahdollista pudottaa huomattavia summia melko pienillä ratkaisuilla. Etelä-Suomen sanomat (ESS 27.8.2015: Hallitus unohti ohjelmastaan energiapihiyden) haastatteli Enegia Groupin toimitusjohtajaa asian johdosta. Artikkelissa kerrottiin, miten voidaan päästä miljardisäästöihin. Eniten säästöä syntyy, kun vanhan talon ilmanvaihdosta otetaan lämpö talteen asentamalla poistoilmalämpöpumppu:

 

Enegia Groupin toimitusjohtaja Tommi Vekka kummeksuu, ettei hallitusohjelma sisällä energiatehokkuustalkoita. Se olisi hänen mukaansa todella nopea tapa parantaa maan kilpailukykyä ja vähentää Suomen riippuvuutta tuontienergiasta.

   Suomen suurinta energiahallintakonsernia johtavan Vekan laskelmissa Suomessa on mahdollisuus noin 3,5 miljardin euron säästöihin rakennusten energiatehokkuutta parantamalla. Julkisten rakennusten osuus on karkeasti puolet summasta… Jokainen energiansäästöön laitettu euro kiertää moninkertaisena Suomen työllisyysrattaan läpi ja kokonaissäästö on miljardeja. Itse tarttuisin tähän aivan ensimmäisenä, Vekka luettelee.

   Hänen keppi-porkkana-yhdistelmässään ainakin isojen rakennusten kiinteistövero pitäisi säätää energialuokan mukaan… Toimet pitäisi kohdistaa erityisesti suuriin kiinteistöihin ja jo olemassa olevaan rakennuskantaan suurimman vaikutuksen vuoksi.

- Nollaenergiatalojen rakentaminen on tärkeää, mutta suuria ongelmiamme se ei ratkaise. Nykyisestä rakennuskannasta noin 65 prosenttia on rakennettu ennen vuotta 1990, Vekka muistuttaa.

   Hänen toimenpideohjelmaansa kuuluisi myös kiinteistöveron palautus, kun energiatehokkuuden petrautuminen pystyttäisiin osoittamaan. Porkkanan toisessa päässä on tietenkin kiinteistön käyttökulujen kutistuminen.

 

 

 

 

 

 

VIITTAUKSET:

 

1. Charles Ferguson: Rosvojen valtio (Predator Nation, Corporate Criminals, Political Corruption, and the Hijacking of America), s. 219

2. Charles Ferguson: Rosvojen valtio (Predator Nation, Corporate Criminals, Political Corruption, and the Hijacking of America), s. 306,307

3. Yrjö Kallinen, Juha Koivisto, Lauri Lahikainen, Antti Ronkainen: Kurssi kohti konkurssia, s. 148, kirjoittaja David McNally

4. Mika Rönkkö (toim.): Toisenlaisen maailman manifesti, s. 40

5. Naomi Klein: No Logo, tähtäimessä brändivaltiaat (No Logo – Taking Aim at the Brand Bullies), s. 198

6. Heikki Patomäki: Eurokriisin anatomia, s. 171, 166

7. Paul Krugman: Lopettakaa tämä lama nyt!, s. 143,144,165

8. Naomi Klein: Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism), s. 201

9. Paul Krugman: Lopettakaa tämä lama nyt!, s. 259,260

10. Sven Reichmann: Vapauteen kutsutut (Kalla till frihet), s. 103,104

11. Risto Isomäki: Kohti vuotta 1929?, s. 228,230,235

12. Tim Jackson: Hyvinvointia ilman kasvua (Prosperity without growth. Economics for a finite planet), s. 133,139

13. Risto Isomäki: Kohti vuotta 1929?, s. 244,245

 

 

 

 

 

 




free hit counters