MITEN SUHTAUTUA ILMIÖIHIN?
Kun seurakunnassa tapahtuu
ihmeitä ja ilmiöitä, on mahdollista, että ne tulevat kolmesta lähteestä:
Pyhästä Hengestä, ihmisestä itsestään (huomionkipeät ihmiset voivat
teeskennellä ilmiöitä) tai paholaisesta. Kaikki ilmiöt ja ihmeet eivät siis ole
Jumalasta, vaan on kaksi muutakin lähdettä, jotka ovat niiden takana.
Entä jos ihmeitä ja ilmiöitä tapahtuu? Silloin on tärkeätä, että
emme tee niistä pääasiaa ja anna niiden varastaa huomiota. Jos painotetaan
liikaa niitä, armolahjoja, herätystä, ihmisten kokemuksia ja Pyhää Henkeä,
mennään helposti harhaan. Sillä Pyhä Henki ei tullut todistamaan itsestään,
armolahjoista eikä erikoisista kokemuksista vaan Kristuksesta. Siksi ihmisten
huomio pitäisi kiinnittää julistukseen, joka keskittyy häneen ja mitä hän on
tehnyt puolestamme. Vain silloin pysymme turvallisilla vesillä.
Frank Bartleman on kirjassaan Azusa-katu 312 tuonut saman asian
esille. Hän toteaa, miten Pyhän Hengen ja armolahjojen asettaminen Jeesuksen
yläpuolelle johtaa lopulta kiihkoiluun ja fanaattisuuteen:
Kirjoitin tuohon aikaan lehtisen, josta olen
poiminut seuraavat katkelmat: Meillä ei voi edes olla oppia emmekä voi etsiä
uskonkokemusta muulla lailla kuin Jeesuksessa. Monet haluavat mielellään haalia
’voimaa’ jokaisesta lähteestä, jonka käsiinsä saavat, tehdäkseen ihmetekoja ja
saadakseen ihmisten mielenkiinnon ja ihailun kohdistumaan itseensä. Sillä
tavalla he riistävät kunnian Kristukselta ja pelkästään esittävät ihmisen
töitä. Eniten aikamme uskonelämä tuntuu kaipaavan nöyrän ja lempeän Kristuksen
todellisia seuraajia. Uskonnollinen innostus pääsee helposti siementämään…
Toiminta, joka ylentää Pyhän Hengen tai armolahjat Jeesuksen yläpuolelle,
päätyy aina lopulta kiihkoiluun. Kaikki mikä saa meidät ylistämään ja
rakastamaan Jeesusta, on oikein ja vaaratonta. Päinvastainen tuhoaa kaiken.
Pyhä Henki on kirkas valo, mutta se suuntautuu aina Jeesukseen ja Hänen
ilmestymiseensä. (1)
Voimakkaita ilmiöitä ja
ihmeitä saattaa siis tapahtua kokouksissa, eikä aina ole helppoa sanoa, mistä
lähteestä ne ovat. Ovatko ne Jumalasta, ihmisestä itsestään vai paholaisesta?
Kuitenkin on yksi kriteeri, jota voi käyttää kokemusten
testaamiseen, ja se on hedelmä. Se tarkoittaa, että sisäinen muutos on asia,
josta voi päätellä kokemusten laadun; sanoihan Jeesus:
-
(Matt 7:16-21) Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän
orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita?
17.
Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu
tekee pahoja hedelmiä.
18.
Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä.
19.
Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen.
20.
Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään.
21.
Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan,
vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
Hedelmän pitäisi siis
todistaa, onko jokin asia Jumalasta. Valitettavasti tätä ei kuitenkaan aina
oteta huomioon, vaan leimataan jotkin asiat heti Jumalasta tai saatanasta
lähtöisin olevaksi. Jos joku esim. kaatuu hengellisessä kokouksessa tai näkee
näyn Kristuksesta, joka riippuu ristillä, saatetaan heti selittää sen olevan
peräisin jommastakummasta lähteestä.
Mutta kuten todettiin, voivat tämäntyyppiset asiat tulla
kolmesta lähteestä: Jumalasta, ihmisestä itsestään ja paholaisesta.
Jälkimmäiset ovat erittäin mahdollisia, jos ennestään sidottu uskomaton tulee
kokoukseen, ja saatana sitten näyttää hänelle näyn ristillä riippuvasta
Kristuksesta tai hän kuulee jonkin äänen. Sen seurauksena hän saattaa pitää
itseään pelastettuna, vaikkei Jumala ole päässyt ollenkaan koskettamaan hänen
elämäänsä. Mm. Jonathan Edwards kertoo tällaisista kokemuksista, jotka
tapahtuivat 300 vuotta sitten herätyksen aikana. Hän totesi, ettei kokemuksen
ja tunteen perusteella voi aina päätellä, mistä lähteestä se on, koska
samanlainen kokemus voi olla eri lähteistä. Vasta aika, sisäinen muutos ja
hedelmä todistavat, onko se Jumalasta.
Ihminen, myös uudestisyntynyt kristitty, voi siis joutua
petetyksi, ja siksi kannattaa suhtautua varauksella ihmeellisiin kertomuksiin,
näkyihin, uniin, ääniin ja kokemuksiin. Sellaisen, joka saa niitä, tulisi kysyä
muilta neuvoa, koska toiset saattavat nähdä tilanteen selvemmin (erehtymättömyys
ja ettei kuuntele muiden neuvoja, on yksi selvempiä merkkejä petoksesta, joka
johtaa väärille poluille ja fanaattisuuteen). Seurakunnassa ovat myös
opettajat ja paimenet, jotka voivat ohjata oikeaan suuntaan.
Jos kokemukset ovat Jumalasta, on niiden tärkein seuraus
sisäinen muutos, hedelmä ja uudistunut elämä. Se tulee esille
seuraavantyyppisissä asioissa:
- ymmärrys Kristuksen ja hänen ristin työnsä
merkityksestä
- halu lukea Raamattua
- vapautuminen syntitottumuksista, katkeruudesta
ja himoista
- ihminen tuntee oman turmeluksensa ja
syntisyytensä: ylpeys, ärtyisyys, rakkaudettomuus, himo…
- ihminen nöyrtyy eikä pidä itseään muita
parempana
- hätä muiden pelastuksesta
- rukouselämä voimistuu
- syvempi rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan
- halu tehdä kaikessa Jumalan tahto (Room 7:22:
sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin)
Entä jos joku kerskaa
ihmeellisistä kokemuksistaan, äänistään ja näyistään, mutta hänessä ei näy
muutosta parempaan eikä hedelmää? Mitä tämä silloin merkitsee? Tähän on
vastannut Jonathan Edwards kirjassaan, joka käsittelee tätä aluetta. Hän toteaa
kokemuksensa perusteella, että vain käytäntö on osoituksena siitä, että ihminen
on saanut kokemuksensa Jumalalta:
Kirjoitukset painottavat käytäntöä enemmän kuin
mitään muuta pelastuksen todistetta. Toivon tämän olevan selvää tähän mennessä.
Meidän on pysyttävä tässä painotuksessa. On vaarallista painottaa asioita,
joita Raamattu ei painota. Olemme menettäneet raamatullisen tasapainon, jos
kiinnitämme päähuomion tunteisiin ja kokemuksiin, jotka eivät näy
käytännöllisessä tottelevaisuudessa. Jumala tietää, mikä on parasta meille, ja
hän on alleviivannut tiettyjä asioita, koska ne tarvitsevat alleviivausta. Jos
me hylkäämme Jumalan selvän painotuksen kristillisessä käytännössä, ja
painotamme muita asioita vilpittömyyden koettelemisessa, olemme petoksen ja
tekopyhyyden tiellä. (2)
On siis mahdollista, että
ihmisellä on kristillistä kielenkäyttöä, mutta hänen elämänsä ei ole muuttunut.
Mm. John Bunyanin tunnetussa kirjassa Kristityn vaellus esiintyy
samanlainen tapaus. Siinä kerrotaan Puhelias-nimisestä henkilöstä, joka
osasi puhua uudestisyntymisestä, uskosta, rakkaudesta ja muista kristillisen
elämän piirteistä, mutta ne eivät kuitenkaan näkyneet hänen elämässään. Ne
olivat vain hänen kielellään, mutta sisäistä muutosta ei ollut tapahtunut. Tämä
on tärkeä opetus siitä, että ilmiöt ja puhe eivät todista ihmisen sisäisestä
tilasta. Jos emme näe ihmisessä mitään hedelmää ja edellä mainittuja merkkejä
sisäisestä muutoksesta, ei sellainen henkilö ole todennäköisesti pelastunut.
”Saarnaajien ruhtinas” Charles H. Spurgeon kertoo toisen
tapauksen. Hänkin joutui toteamaan, ettei se, että ihmisiä tulee esille,
todista heidän todellisesta kääntymyksestään. Hän huomasi sen omassa työssään,
mutta myös seurattuaan muiden toimintaa. Hän varoitti varsinkin tahallisesta
yrityksestä synnyttää tunnekuohua, koska sellaiset kääntymykset ovat
lyhytaikaisia. Eri asia on, jos ihminen itse näkee syntinsä Jumalan valossa ja
tulee synnintuntoon. Se varmasti jollakin tavalla vaikuttaa hänen tunteisiinsa:
Älä yritä luoda
sensaatiota tai ”tehoa”. Voi esiintyä kyynelvirtoja ja itkua, nyyhkytyksiä ja
huutoja, jälkikokouksissa saattaa olla tungosta, voipa sattua kaikenlaista
epäjärjestystäkin, ja sellaista täytyy sietää, jos se on aitojen tunteiden
ilmausta, mutta älä missään tapauksessa yritä synnyttää sellaista.
Hyvin usein tapahtuu, että ne kääntyneet,
jotka ovat syntyneet voimakkaan tunnekuohun keskellä, kuolevat, kun tunnekuohu
on mennyt ohi. He muistuttavat eräitä hyönteisiä, jotka syntyvät hyvin
lämpimänä päivänä ja kuolevat auringon laskettua… Minä en pidä
kristillisyydestä, joka tarvitsee tai synnyttää kiihtymystä. Anna minulle
mieluummin jumalanpelkoa, joka kukoistaa Golgatalla, kuin sellaista, joka
kukoistaa Vesuviuksella.
…Tuo minun tekoni ei kestänyt koetusta. Se
ei kestänyt edes tavallista koetusta sen jälkeen, kun mieheen vaikuttanut
henkilö oli poissa. Jätettyänne sen kaupungin tai kylän, jossa teillä oli
saarnatoimintanne, on hyvin todennäköistä, että muutamat, jotka näyttivät
luonnistuneen, tulevat luopumaan.
…Älkää laskeko kalojanne, ennen kuin ne on
paistettu. Älkää myöskään laskeko äskenkääntyneitänne, ennen kuin heidät on tutkittu
ja koeteltu. Sellainen menettelytapa ehkä jonkin verran viivyttää työtänne,
mutta, veljeni, siitä tulee sen sijaan varmempaa. (3)
Lopuksi katsomme paria
viittausta, jotka liittyvät ilmiöihin. Kyseessä ovat ns. eläinäänet ja pyrkimys
saada kristityt matkimaan eläinten käytöstä. Kirjoittajat tuovat esille, ettei
tällaisia ilmiöitä tulisi laittaa Pyhän Hengen työksi, koska hän on pyhyyden
henki. Niitä ei pitäisi suosia ja pitää oikopäätä Jumalan työnä, jos ne eivät
sitä ole.
Tämä johtaa jälleen siihen ajatukseen, että kaikki seurakunnassa
tapahtuvat asiat ja ilmiöt eivät aina ole Jumalasta kuten Jonathan Edwards
opetti jo 300 vuotta sitten. Vaikka 90 % ilmiöistä ja asioista olisivat
hänestä, voi mukana olla myös toimintaa, joka ei ole sitä. Sen todettiin olevan
mahdollista, jos muutamat ihmiset ovat ennestään sidottuja ja tulevat sitten
kokouksiin. Se on mahdollista jopa kristittyjen kohdalla, koska kaikki eivät
automaattisesti vapaudu esim. spiritistisistä lahjoistaan, jotka he ehkä ovat
saaneet perintönä tai harjoitettuaan itse henkiparannusta, selvänäköä ja
okkulttisia toimia. Tarvitaan irtisanoutumista ja erityistä rukousta, että
Jumala ottaa nämä jäljitelmälahjat pois.
Toinen
tapa, jolla demoninen petos ilmaisee itsensä, on pyrkimys saada kristityt
matkimaan eläinten käytöstä. Kutsun sellaisia demoneita ”eläinhengiksi”.
Luvussa 9 olen kuvannut, kuinka erilaiset
eläinhenget ilmaisivat itsensä kokouksessamme Sambiassa. Vastaavia
manifestaatioita ilmenee myös ”sivistyneempien” valtioitten kirkoissa ja ne
luetaan Pyhän Hengen tiliin. Selventääkseni asiaa anna minun siteerata
kirjettä, jonka sain vuonna 1996 eräältä ystävältäni. Hän on Etelä Afrikassa
pastorina helluntaikirkossa, jossa suurin osa on valkoisia. Kuvatessaan
liikettä, joka oli kehittynyt hänen alueellaan, hän kirjoitti:
Lyhyen ajan sisällä tästä liikkeestä nousi
eräs veli, joka kirkkonsa kanssa johti koko liikkeen eriskummalliseen,
epäpuhtaaseen käyttäytymiseen… Niinpä ei ollut epätavallista kuulla veljien
haukkuvan, ryömivän lattialla kuin eläinten ja päästävän eläimellisiä ääniä,
kaikki hallitsemattoman voiman alaisina. Tällaiset ilmiöt laitettiin Pyhän
Hengen työksi. (4)
Joskus
Pyhää Henkeä vastaanottavat ihmiset saattavat alkaa käyttäytyä hyvin
kummallisesti tämän opin seurauksena. Esimerkiksi kerran minua pyydettiin
julistamaan suureen kaupungin sisälähetysseurakuntaan. Saarnattuani annoin
alttarikutsun ja yhtäkkiä luulin joutuneeni saatanan kuoppaan. Joku alkoi
vollottaa ja vapista ja viuhtoa käsiään kuin kana. Joku toinen alkoi haukkua
kuin koira. Joku kiekui kuin kukko. Ihmiset luulivat ilmiön olevan Pyhästä
Hengestä. Tiesin sen olevan demoneista johtuvaa. Koska he olivat rukoilleet
Pyhää Henkeä ja näitä asioita tapahtui, he hyväksyivät nämä ilmiöt häneltä
tulevina. He eivät käyttäneet henkien erottamisen lahjaa eivätkä Pyhän Hengen
armolahjoja määrittelemään, mistä oli kyse… Jos ruumis olisi käyttänyt Pyhän
Hengen lahjoja, he olisivat ajaneet vieraat henget pois, mutta tätä ei tehty
sen uskomuksen takia, että mikäli Pyhä Henki tulee yllesi, sinussa ei voi olla
mitään epäpyhää. (5)
Väärä kovuus,
riehakkuus ja kiivailu voi olla myös väärän uskonnollisuuden merkki. Se voi
olla osoitus siitä, että ihmiset eivät ole edes pelastuneet, vaikka ovatkin
seurakunnassa, koska saatana haluaa aina kylvää lustetta nisun sekaan (Matt
13:25,39). Seuraava kuvaus kertoo tästä. Helluntaiherätyksen alkuaikoina
ongelmana olivat kiivailijat ja spiritistit, jotka pyrkivät tunkeutumaan
herätyksen keskelle ja se haittasi suuresti Hengen toimintaa:
Ulkopuolinen
vainoaminen ei koskaan vahingoita työtä. Eniten pelättävää meillä oli niissä
pahoissa hengissä, jotka tekivät työtä sisäpuolelta. Jopa spiritualistit ja
hypnoosiin uskovat tulivat kokeilemaan vaikutusmahdollisuuksiaan. Sitten
tulivat kaikki uskonnolliset kiivailijat ja roistot ja intoilijat etsimään
paikkaa toiminnassa. Näitä meidän oli syytä pelätä eniten. Mutta tämä on
jokaisessa uudessa työssä tarjona oleva vaara. Noilla ihmisillä ei ole missään
omaa paikkaa. Tämä asiantila langetti monen sydämeen pelon, josta oli vaikea
päästä yli. Siitä oli paljon haittaa Hengen toiminnalle. Monet eivät
uskaltaneet etsiä Jumalaa pelätessään, että paholainen voisi viedä heidät. (6)
Sopiva kontrolli. Kun tapahtuu erilaisia ilmiöitä ja ihmiset reagoivat
tunteella Jumalan toimintaan, voi se ärsyttää monia uskonnollisia ihmisiä. He
saattavat pitää sitä ”tunnekuohuna”, ”intoiluna” ja turhana vouhottamisena. He
voivat hyväksyä tunteita muualla elämässä kuten rock-konserteissa,
jalkapallokentällä tai muissa katsomoissa, mutta ei hengellisessä elämässä. Se
on merkillistä, koska näissä maallisissa asioissa ”intoillaan” ja ”vouhotetaan”
aivan mitättömien ja katoavien asioiden vuoksi:
”En usko minkäänlaisiin hurmostiloihin.”
Per rakensi suojamuurin ja jätti kertomani
tuon muurin ulkopuolelle. Silloin hänen sisarensa puuttui keskusteluun.
”Per, ei ole oikeudenmukaista sanoa noin.
Kyllä ihmisten täytyy saada näyttää tunteitaan myös kristillisissä
tilaisuuksissa. Katso ihmisiä urheilukentällä tai teatterissa tai erilaisissa
konserteissa. Joitakin viikkoja sitten Tukholman Dramaten-teatterissa esirippu
oli noussut ja laskenut parisenkymmentä kertaa. Yleisö oli tömistellyt
jaloillaan lattiaa ja ulvonut ihastuksesta. Suosionosoitukset olivat
myrskyisät…”
”Hyvä on. Minä olin itsekin mukana siinä
ensi-illassa”, Per sanoi nauraen ja katsoi minuun. Tuon perustelun hän oli jo
kuullut. (7)
Vaikka armolahjojen käytössä
ja muussa hengellisessä toiminnassa pitäisi toimia järkevästi, on mahdollista,
ettei niin tapahdu ihmisten puutteellisuuden takia. On mahdollista, että
seurakunnassa esiintyy ylilyöntejä ja väärinkäytöksiä, jotka ovat
loukkaukseksi. Jotkut ovat lähteneet ovet paukkuen sellaisten asioiden takia ja
vannoneet, etteivät halua enää koskaan olla missään tekemisissä Jumalan kanssa.
He ovat yhdistäneet ihmisten epäraittiin toiminnan, lapsellisuuden, ylilyönnit
tai joskus jopa väärästä lähteestä olevat ilmiöt Jumalaan. He eivät ole
ymmärtäneet, etteivät kaikki Jumalaan liitetyt asiat liity todella häneen.
Lisäksi he eivät ota huomioon, että jokainen meistä on epätäydellinen eikä
vielä synnittömässä tilassa. Joka aikoo etsiä täydellistä seurakuntaa, ja jossa
kaikki tapahtuu aina raittiisti ja ilman ylilyöntejä, ei koskaan tule löytämään
sellaista. Ainut sellainen paikka on hautausmaa.
Sitä tosin ei voi kieltää, etteivätkö jotkin niistä
ryhmistä, jotka uskovat ja harjoittavat keskuudessaan Pyhän Hengen lahjoja,
sortuisi merkittäviinkin väärinkäytöksiin. Olen useissa kokouksissa joutunut
todistamaan tunteiden kuohua, liioittelua ja ylilyöntejä, elitismiä ja
profetioita, joita on käytetty manipulointiin ja kontrollointiin. Olen myös
osallistunut kokouksiin ja tutustunut liikkeisiin, joilta on täydellisesti
puuttunut raamatullinen pohja ja perusta. En kuitenkaan väitä, että tämä olisi
totta valtaosassa Hengen lahjoja harjoittavissa ryhmissä tai kokouksissa.
Tiedän myös, että ne johtajat, jotka tunnen henkilökohtaisesti näiden
liikkeiden sisällä, puuttuvat nopeasti ylilyönteihin ja väärinkäytöksiin. (8)
Miten sitten voi korjata
hengellistä toimintaa, ettei se ajautuisi väärille raiteille? Sillä joskus
todella on niin, että ne, jotka ovat siunauksen keskipisteessä, voivat omalla
käytöksellään (rakkaudettomuus, vihainen into, riehakkuus ja päättömyyksiin
meneminen) tai väärillä korostuksillaan pilata asian. He voivat aiheuttaa
sekaannusta, turmella muiden uskon ja vieraannuttaa muita Jumalasta, koska
eivät ole varovaisia.
Vastaus on, että tarvitaan ennen kaikkea nöyrän ja lempeän
Kristuksen seuraajia. Hänen palvelustyössään toimivat useimmat lahjat, mutta
hänessä oli myös Hengen hedelmä. Hänessä ei ollut mitään kiihkoa, vihaista
intoa tai tasapainottomuutta. Hän oli hiljainen ja nöyrä sydämeltä (Matt 11:29)
sekä toimi rauhasta käsin, joten seurakunnassakin tarvitaan samanlaista mallia
hengellisessä elämässä ja lahjojen käytössä. Siihen suuntaan pitäisi pyrkiä.
Samanlaisen näkökulman asiaan on tuonut George Jeffreys vuonna
1933. Hän korostaa, miten tärkeää on sopiva kontrolli ilmiöiden suhteen, ettei
seurakunta hajoaisi. Kaikki kontrolli ei siis ole pahasta, vaan se voi olla
tarpeellinen. Tietenkin täytyy varoa, ettei sammuta Henkeä, josta Paavali
varoitti (1 Tess 5:19):
Herätys on
käynnistynyt – Henki laskeutuu taivaasta, siitä ovat todistuksina ihmeelliset
armolahjat, ja kaikki on liikkeessä. Sitten irrotetaan kädet kunnon ohjaimista
viisaiden päiden tyrmistykseksi, ja voiman ja lahjojen sallitaan levitä
valtoimenaan. Uuden testamentin mallin mukainen seurakunnan tasapaino järkkyy,
eikä kestä kauan, kun mukaan astuu asiaton emotionalismi, jota seuraavat
liialliset fyysiset voimat, ja tuloksena on, että seurakunta aikaa myöten
hajoaa palasiksi… Dynaamisuuden aitoutta ei voi asettaa kyseenalaiseksi, sillä
siinä ei ole mitään väärää. Ongelma aiheutui, kun ei otettu huomioon kontrollin
tarvetta, joka niin selkeästi paljastuu Raamatusta. Vastuussa olijat huomasivat
liian myöhään, ettei Raamatun mukaisessa kontrollissa ole todellista orjuutta,
eikä kontrolloimattomassa vallassa mitään todellista vapautta. (9)
VIITTAUKSET:
1. Frank Bartleman: Azusa-katu 312 (Azusa Street), s.
133,134
2. Jonathan Edwards:
Oikea hengellinen kokemus (A Treatise concerning religious affections), s.
74,75
3. Charles H. Spurgeon:
Sielujenvoittaja (The Soul-Winner), s. 12,13,27-29
4. Derek Prince: He
karkottavat demoneja (They Shall Expel Demons), s. 172
5. Gordon ja Emily Binning: Olkaa Jumalalle alamaiset
(Submit…to God. Resist The Devil And He Will
Flee From You), s. 37
6. Frank Bartleman:
Azusa-katu 312 (Azusa Street), s. 87,88
7. Stanley Sjöberg:
Jumalan lasten lapset (Familjeträff i Pingst), s. 59
8. Jack
Deere: Jumala puhuu ja parantaa (Surprised by the Power of God), s. 88, 89
9. Dave Roberts: Tuli
on irti (The ’Toronto’ Blessing), s. 233
