Seurakunnan heikkouksia

1. Seurakunnan heikkouksia

Tässä kirjoituksessa käydään läpi joitakin sellaisia alueita, jotka ovat heikoilla nykyisissä läntisissä seurakunnissa ja joissa on parantamisen varaa. Tarkoitus on tutkia niitä alueita, joissa tarvitaan muutosta sekä uudistumista. Alkuun päästään sillä, että ihminen tunnistaa heikkoutensa. Kun ne on havaittu, voidaan niitä lähteä korjaamaan. Kuitenkin on hyvä muistaa, että ilman Jumalan apua ja voimaa kaikki voi jäädä vain yritykseksi. Jeesus sanoi: ”ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh 15:5) ja se on syytä tiedostaa. Vain tältä pohjalta voimme saada aikaan pysyviä muutoksia.

Tärkeysjärjestys elämässä väärä

Kokosydämisyys seurattaessa Jeesusta Kristusta on tärkeää ja sen puute on yksi ongelma. Jokaisella on vain yksi elämä elettävänä eikä sitä kannata heittää hukkaan. Joudumme kerran kaikki seisomaan kasvoista kasvoihin Jumalan edessä ja silloin meille sanotaan: ”sinä hyvä ja uskollinen palvelija” tai ”sinä paha ja laiska palvelija”. Jokainen on siis joko hyvä tai paha palvelija Raamatun valossa, mutta varmasti on parempi olla ensimmäisten joukossa, ettei meille käy huonosti.

   Erityisesti vapaa-ajan väärinkäyttö on asia, jossa epäonnistumme. David Wilkerson kirjoitti jo yli 30 vuotta sitten Näky-kirjassaan (s. 55) samasta asiasta. Hän totesi: ”Näen, että tulevaisuuden synti on vapaa-ajan väärinkäyttö…Minä puhun kaikesta hukkaan tuhlatusta ajasta; ajasta, joka ihmisellä on käytettävänään valitakseen itse, miten käyttää sen; ajasta, jonka hän voisi käyttää keskustelemiseen taivaallisen Isän kanssa… Tulevaisuuden suurin synti Jumalaa vastaan ei ole ruumiin väärinkäyttö, ei lihan himojen tyydyttäminen eikä edes Hänen nimensä kiroaminen. Suurin synti Jumalaa vastaan on yksinkertaisesti se, että ihmiset eivät välitä Hänestä silloin, kun Hän selvästi kutsuu. Näen tässä salassa tapahtunutta kehitystä. Lopunajan kristityt, jotka elävät paljon lähempänä Kristuksen tulemusta kuin ensimmäiset kristityt, viettävät kaikkein vähiten aikaa Hänen edessään.”

   Hyvä kysymys siis on, mitä teemme ajallamme, mihin käytämme vapaat tuntimme. Käytämmekö sen Jumalan hyväksi vai turhiin harrastuksiin ja TV:n seuraamiseen? Näyttää siltä, että monilla on aikaa kaikkeen epäoleelliseen, sanomalehtiin ja tiedotusvälineiden seuraamiseen, huveihin ja ystäviin, mutta ei aikaa Jumalalle. On ymmärrettävä, ettei meitä ole pelastettu vain välttääksemme helvetin ja päästäksemme taivaaseen, vaan että etsisimme ja löytäisimme Jumalan suunnitelman elämäämme varten. Vain sillä tavalla elämällämme voi olla merkitystä iäisyyden valossa ja voimme olla hyödyllisiä Jumalalle. Meidän on annettava itsemme ja elämämme hänelle, ettei se menisi hukkaan. Anna sen toteutua elämässäsi:

- (Room 12:1,2) Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.

2. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.

Rukouksen puute

Toinen asia, joka läntisissä seurakunnissa on heikoilla, on rukous tai sen puute. On totta, ettei se ole ongelma kaikkien elämässä, mutta hyvin monet käyttävät siihen päivän aikana vain joitakin minuutteja, mikä on hyvin vähän. Syynä siihen voi olla juuri edellisessä kappaleessa mainittu syy: vapaa-ajan väärinkäyttö; meillä on aikaa kaikkeen muuhun kuten tiedotusvälineiden seuraamiseen, ihmisten kanssa jutusteluun tai harrastuksiin. Mitkään niistä itsessään eivät ole huonoja asioita, mutta jos ne varastavat meiltä sen ainoan ajan, jonka voisimme käyttää rukoukseen, muodostuvat ne ongelmaksi.

   Miten sitten voimme korjata edellisen ongelman, löytyy siihen yksi keino: meidän on varattava aikaa rukoukseen, pyrittävä lisäämään sitä. Se voi tarkoittaa, että jos ennen olemme rukoilleet puoli tuntia, pyrimme nyt rukoilemaan tunnin, kaksi tai vieläkin enemmän. Tai jos ennen olemme rukoilleet tunnin, nyt rukoilemme kaksi tai kolmekin tuntia. (Samaa voidaan tietysti soveltaa esim. kotikokouksiin. Jos ennen on rukoiltu puoli tuntia, voidaan nyt rukoilla tunti sen sijasta. Rukouksen määrää voi lisätä, jos jättää keskustelun hieman vähemmälle.). Usein saamme nähdä, kun lähdemme pienestä liikkeelle, että rukous tulee yhä helpommaksi. Sen tekee mahdolliseksi Jumalan Pyhä Henki, joka auttaa heikkouttamme ja jolloin on mahdollista rukoilla jopa useita tunteja päivässä. Ilman Jumalan apua se ei onnistuisi samalla tavalla.

   Tärkein hyöty rukouksesta on kuitenkin se, että se valmistaa tietä Jumalan toiminnalle. Israelin historiasta voidaan nähdä, että aina kun kansa huokaili ja kääntyi Jumalan puoleen, valmisti Herra heille vapautuksen. Näin ei tapahtunut vain Mooseksen aikana vaan myös tuomareiden ja Samuelin aikana (2 Moos 2:23,24 /  4 Moos 20:16 / 1 Sam 7). Vapautus oli seuraus siitä, että oli ensin käännytty Jumalan puoleen.

- (4 Moos 20:16) Mutta me huusimme Herran puoleen, ja hän kuuli meidän huutomme ja lähetti enkelin, joka vei meidät pois Egyptistä. Ja katso, me olemme nyt Kaadeksessa, kaupungissa, joka on sinun maasi rajalla.

Kestävästä rukouksesta puhuu seuraava lainaus. Se osoittaa, että meidän on rukoiltava kestävästi (Kol 4:2. Olkaa kestäväiset rukouksessa ja siinä kiittäen valvokaa), jos haluamme nähdä ihmisten pelastuvan ja Jumalan toimivan. Yksin kestävä rukous voi murtaa ne ajatusrakennelmat ja valheet, joiden vallassa ihmiset ovat. Se voi tehdä heidät vastaanottaviksi Jumalan pelastussanomalle ja etteivät he joudu kadotukseen. Meidän on ensin ponnisteltava Jumalan edessä, jos haluamme nähdä muutoksen ihmisten elämässä:

Mutta Jaakob ei rukoillut sillä tavoin. Hän kamppaili koko yön ja sitten hän huudahti: ”En päästä sinua, ennen kuin siunaat minua”, Muutamat eivät ole koskaan oppineet, miten painiskellaan rukouksessa. Sen tähden he eivät tiedä, miten voitetaan. Emme saa voittoa ihmisten edessä, ennen kuin voitamme Jumalan edessä, ja voittaaksemme ihmisten edessä meidän on opittava ponnistelemaan.

   … Jokainen Jumalan käyttämä mies on ollut rukouksen mies. Jos et ole koskaan oppinut, miten on rukoiltava, jos et ole koskaan oppinut, kuinka painiskellaan Jumalan kanssa, jos et ole koskaan oppinut, miten koetaan tuskaa, jos et tiedä mitään synnytystuskista, silloin et myöskään tiedä, mitä merkitsee saada hengellisiä tuloksia. Jos haluat nähdä Jumalan kirkastettuna julistustyössäsi, sinun on aivan ensiksi tultava rukouksen mieheksi. (1)

Armo ja sen väärinkäyttö

Eräs seurakunnassa esiintyvä ongelma on, että emme ymmärrä armoa kunnolla. Ei ymmärretä, että kun ihminen kääntyy Jumalan puoleen Jeesuksen Kristuksen kautta ja antaa pelastaa itsensä, on seuraus se, että hän saa syntinsä anteeksi ja tulee armon alle. Hän ei tule ainoastaan armahdetuksi vanhoista synneistään, vaan on siitä lähtien joka ainoa hetki armon alla (Room 6:14). Hän on armon alla huolimatta siitä, että olisi langennut syntiin, ja hän on armon alla sekä Jumalan rakkauden kohde, vaikka olisi epäonnistunut eikä kykene elämään pyhitettyä elämää. Hänen lankeemuksensa eivät voi muuttaa hänen asemaansa mihinkään, koska hänen kelvollisuutensa perustuu Kristukseen, ei häneen itseensä. Monien on vaikea ymmärtää tätä asiaa ja he elävät jatkuvissa itsesyytöksissä (Mikset pysty parempaan… Jumala ei rakasta sinua) ja uskovat Jumalan olevan heihin tyytymätön, vaikka asia on juuri päinvastoin. Heidän on vaikea uskoa, että heidät on siirretty armon piiriin, jossa kaikki vaatimukset, syytökset, laki ja tuomio on täysin poistettu yltämme kuten seuraavat jakeet hyvin osoittavat. Katsomme näitä jakeita, joiden seurauksena meidän on hyvä armahtaa myös itseämme, koska Jumala on sen jo tehnyt meille:

- (Room 8:1) Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.

- (Room 5:1,2) Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta,

2. jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.

- (Fil 1:7) Ja oikein onkin, että minä näin ajattelen teitä kaikkia, koska te olette minun sydämessäni, te, jotka sekä ollessani kahleissa että evankeliumia puolustaessani ja vahvistaessani olette kaikki minun kanssani armosta osalliset.

- (1 Piet 2:10) te, jotka ennen "ette olleet kansa", mutta nyt olette "Jumalan kansa", jotka ennen "ette olleet armahdetut", mutta nyt "olette armahdetut".

- (1 Piet 5:12) Silvanuksen, uskollisen veljen, kautta - jona häntä pidän - olen lyhyesti teille tämän kirjoittanut, kehoittaen teitä ja vakuuttaen, että se armo, jossa te olette, on Jumalan totinen armo.

Kun armon ymmärtäminen on suuri ongelma seurakunnassa, voi sitä olla sen väärinkäyttökin. Se tarkoittaa ajatustapaa, jossa ihminen vieraantuu Jumalasta ja paaduttaa itsensä niin, ettei hän enää valvo vaellustaan. Hän saattaa ajatella, että ”Mehän olemme armon alla, joten ei ole niin väliä, miten me elämme”. Hän tekee armosta keppihevosen, jolla hän puolustelee tekojaan. Hän ei ota huomioon seuraavia jakeita, joissa Paavali varoitti tällaisesta ajatustavasta:

- (Room 6:14,15) Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla.

15. Kuinka siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme ole lain alla, vaan armon alla? Pois se!

16. Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi?

Niinpä kun armo on annettu, on ihmeellistä, että saamme elää siinä. Älköön se kuitenkaan saako ketään puolustelemaan vääriä tekojaan vaan vapautumaan niistä, koska se on yksi armon tarkoitus (Tiit 2:11,12). Jokaisen kannattaa pitää tilivälit lyhyenä Jumalan kanssa, tunnustaa synnit heti langettuaan hänelle, ja haluttava lisäksi täydellistä vapautumista kaikista vajavaisuuksistaan. Se on Jumalan tahto jokaisen elämää varten.

2. Hyvien ihmissuhteiden puute – uudet tulokkaat torjuva asenne ja pinnalliset ihmissuhteet

Hyvien ihmissuhteiden puute on heikkous seurakunnassa. Se tarkoittaa, että tullaan ja käydään kokouksissa, mutta ei synny läheistä kanssakäymistä muiden kanssa. Voimme kyllä käyttää paljon sanoja, mutta yhteys toisiin jää vain pinnalliselle tasolle ilman että kohtaamme todellista ihmistä. Seuraus kaikesta on, ettei seurakunta muodostu hoitavaksi yhteisöksi, jossa viihtyisimme ja meillä olisi mukavaa. Saman seurauksena monet vastauskoontulleet ovat jääneet pois, koska eivät ole kokeneet olleensa tervetulleita eivätkä ole päässeet sisälle jonkin ryhmän toimintaan:

Olen kantanut sydämessäni näkyä rakastavasta ja välittävästä yhteisöstä jo yli kymmenen vuotta. Alkukipinän haaveeni sai jo kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin kiersin evankeliumin julistajana ympäri maata. Keskustelin satojen ihmisten kanssa ja huomasin, että he elivät käytännössä ilman ainuttakaan todella syvällistä ihmissuhdetta. He pelkäsivät ilmaista itseään, koska kokivat, että kukaan ei aidosti välittänyt heistä.

   Kuitenkin nämä samat ihmiset kuuluivat useimmiten seurakuntaan tai ainakin kävivät säännöllisesti niiden tilaisuuksissa. Heillä oli toki ihmissuhteita, mutta pinnallisia. He saattoivat keskustella jopa tuntikausia koskettamatta kertaakaan keskustelukumppaninsa todellista elämää ja tilannetta. He olivat kuin pappi, joka sanoi terapeutilleen: ”Tapaan aivan uskomattomat määrät ihmisiä, mutta minulla on harvoja ihmissuhteita.” Pappi oli tehnyt saman havainnon kuin monet muutkin: pinnallinen kanssakäyminen ei koskaan korvaa syvällisempää vuorovaikutusta toisten kanssa. (2)

Toinen lainaus puhuu samasta asiasta. Se osoittaa, miten meillä voi olla uudet tulokkaat torjuva asenne. Ystävällisyys on kyllä saattanut toteutua niiden ihmisten kesken, jotka ovat ryhmässä mukana, mutta sama asenne ei ole ulottunut ulkopuolisiin. He voivat edelleen tuntea itsensä ulkopuolisiksi:

Jos Jeesus kohtelee meitä tällä tavalla, niin juuri seurakunnan tulisi olla paikka, missä meidät hyväksytään, mistä meitä ei suljeta pois. Ikävä kyllä seurakunnassa on silti piirejä, joissa tuo poissulkemismekanismi toimii oikein tehokkaasti. Siellä kokoontuu ryhmä, ompeluseura, raamattupiiri tai mikä tahansa, mutta ryhmään on ulkopuolisen vaikea päästä. Mielellämme me kyllä kutsumme sinne lisää ihmisiä, mutta me emme ole oppineet vielä ottamaan heitä vastaan ja jäsentämään heitä ryhmään mukaan niin, että he kokisivat olevansa tervetulleita. Heidän tulisi tuntea, että he ovat myös täysarvoisia, täysin hyväksyttyjä piirin jäseniä alusta alkaen. Tätä meidän on syytä harjoitella. (3)

Jotain täytyy siis tehdä sen eteen, että ihmiset kokevat itsensä tervetulleiksi ja heistä on mukavaa tulla johonkin piiriin. Täytyy olla tavoitteita, että he sopeutuisivat mukaan toimintaan ja viihtyisivät siinä.

   Mutta voiko kanssakäymistä ihmisten kanssa parantaa? Voiko estää sen, etteivät useat tuntisi itseään ulkopuolisiksi vaan tervetulleiksi ja hyväksytyiksi, ja miten voi vaikuttaa siihen, että he pääsisivät sisälle toimintaan ja saisivat hyviä, syvällisiä suhteita muihin?

   Vastaus edelliseen tietysti on, että meidän on panostettava enemmän ihmisiin. Pelkkä sananjulistus ja herätys eivät voi koskaan korvata hyviä ihmissuhteita. Se, että painotetaan herätystä, mutta unohdetaan lähimmäiset, voi johtaa korkeintaan vahinkoon, koska ilman kunnollista jälkihoitotyötä ja ystävyyssuhteita monet lähtevät hyvin pian pois seurakunnasta. Monien kampanjoiden tai herätysten hedelmät ovat myöhemmin heikkoja siksi, koska tämä on unohdettu.

   Entä sitten keinot, kun haluamme saada ihmiset sopeutumaan johonkin ryhmään tai seurakuntaan? Voiko asiaa korjata millään tavalla? Ehkä seuraavat tekijät, jotka usein unohdetaan, voivat olla avuksi:

Kontaktihenkilöt avuksi seurakuntaan sopeutumisessa

Eräs keino autettaessa ihmisiä sopeutumaan seurakuntaan, voivat olla henkilöt, joiden tehtävänä on aktiivisesti ylläpitää yhteyttä esim. vastauskoontulleisiin ja uusiin ihmisiin (siihen voidaan kouluttaa, mutta oikeastaan se olisi jokaisen tehtävä). Kyseessä ovat henkilöt, jotka eivät ole kontaktissa muihin vain suurissa kokouksissa vaan muulloinkin, koska muuten kunnon keskusteluyhteyttä ei synny. Mitä pinnallisemmaksi keskusteluyhteydet ja kontaktit jäävät – usein näin käy suurissa tilaisuuksissa – ja mitä vähemmän henkilöillä on suhteita muihin ihmisiin, sitä todennäköisemmin he jäävät hyvin pian pois toiminnasta.

   Toiseksi on tärkeää huomata pyrittäessä luomaan kontakteja muihin, että parhaita tavoittamaan nuoria ovat muut nuoret, lapsia lapset, vanhuksia vanhat ihmiset jne. Se tarkoittaa, että jos henkilöillä on samanlainen tausta ja ikä, he todennäköisesti saavat kontaktin toisiinsa paljon nopeammin. Syvälliset ystävyyssuhteet yhteiskunnassakaan eivät synny yleensä niiden välille, joiden ikäero on kymmeniä vuosia tai jotka tulevat täysin erilaisista taustoista. Yhteiset tekijät tavallisesti määrittelevät sen, voiko ystävyyttä syntyä. Mitä enemmän niitä löytyy, sitä todennäköisemmin se syntyy.

   Yhteisistä tekijöistä kertoo seuraava lainaus. Siinä osoitetaan, miten maantieteelliseen jakautumiseen perustuvat solut eivät toimineet niin hyvin kuin solut, joissa henkilöillä oli enemmän yhteisiä tekijöitä. Jälkimmäisissä ryhmissä syntyi helpommin vahvoja siteitä ihmisten välille ja niihin oli uusien kristittyjen helpompi sopeutua:

Alun perin yrittäessämme soveltaa pastori Chon mallia me olimme jakaneet kaupungin maantieteellisiin alueisiin. Mutta Herra näytti homogeenisten ryhmien (palvelutehtävien) merkityksen, joissa mies omistautuu miehille, nuori henkilö työskentelee nuorten kanssa ja naiset naisten kanssa. Alkoi räjähdysmäinen kasvu.

… Olemme kyenneet osoittamaan, että homogeenisten ryhmien kautta Kristuksen evankeliumi tunkeutuu yhteiskuntaan nopeammin ja tehokkaammin. Vastaväitteitä pelkäämättä voin sanoa, että homogeenisissa ryhmissä ei ole sosiaalisia, taloudellisia tai koulutuksellisia rajoituksia, jotka ehkäisisivät Jumalan sanan leviämistä. Olen lujasti vakuuttunut siitä, että suurin osa seurakuntakasvustamme johtuu näistä ryhmistä, joita kutsumme myös ”homogeeniseksi palvelutyöksi”, joka sitoo yhteen koko näyn strategian. Jokaisen Jumalan Sanan opetusta haluavan innokkaan uuden uskovan odotukset täyttyvät, kun hän löytää ryhmän, johon voi samastua iän, sukupuolen, ammatin tai koulutuksen perusteella.

… Miltä tahansa kannalta katsottuna meidän kokemuksemme osoittaa, että homogeeniset ryhmät ovat paras strategia minkä tahansa seurakunnan vahvistamiseksi, joka on halukas kasvamaan rajat rikkovalla tavalla Jumalan voitelussa. Uusi uskova ei koskaan tunne jäävänsä ulkopuoliseksi näyn suhteen. Esimerkiksi pieni poika, joka tulee uskoon, löytää vakaan lasten ryhmän, jossa hän voi tuntea olevansa hyödyksi ja kokea, että hänen läsnäolonsa on tärkeää toisille ryhmän jäsenille. Sama tapahtuu nuorten ryhmässä ja aikuisten ryhmässä samoin kuin ammatti-ihmisten muodostamassa ryhmässä… Siksi seurakunnassamme uuden uskovan on helppo löytää oma paikkansa. (4)

Seurakunnasta vieraantuneiden tavoittaminen

Yhteyden syntyminen ei ole tärkeää ainoastaan niiden kanssa, jotka ovat vastauskoontulleita tai uusia seurakunnassa. Yhtä tärkeää on pyrkiä luomaan yhteyksiä niihin ihmisiin, jotka joskus ovat olleet seurakunnan yhteydessä, mutta ovat vieraantuneet ja lähteneet pois (tietysti aivan yhtä tärkeää on tavoittaa niitä, jotka eivät koskaan ole olleetkaan seurakunnassa). Sillä monet ovat jääneet yhteydestä pois siksi, koska heille ei ole löytynyt omaa paikkaa, heitä ei ole hyväksytty sellaisenaan tai he eivät ole viihtyneet seurakunnassa. On tärkeää tavoittaa heitäkin, että he voisivat löytää oman paikkansa ja viihtyisivät seurakunnassa. Kuinka asia voisi muutoinkaan olla?

   Seuraava lainaus osoittaa, mikä voi olla yksi tapa yhteyden luomisessa. Siinä puhutaan tervetuliaisryhmistä, mutta varmasti on muitakin tapoja tavoittaa jumalayhteydestä ja seurakunnasta vieraantuneita ihmisiä:

Minulla on ehdotus kaikille kristityille vanhemmille ja seurakuntien johtajille. Kaikkialla on sellaisia ihmisiä, vanhoja tai nuoria, jotka ovat joskus olleet mukana Jumalan seurakunnassa. Etsitään heidät. Otetaan heihin yhteyttä. Ei keskustella heidän kanssaan siksi, että nuhdeltaisiin heitä vaan siksi, että tehdään heidän kanssaan sovinto ja annetaan molemmin puolin anteeksi. Ottakaamme ensimmäinen askel. Vielä ei ole liian myöhäistä. Niin kauan kuin elämme voimme toimia.

   Olen kirjoittanut muistiin kymmenen kohtaa. Tämä on jonkinlainen yritys eritellä syitä, miksi monet ovat katkaisseet yhteyden lapsuudenaikaiseen hengelliseen kotiinsa. Ei minulla ole valmiita vastauksia. Toivon vain, että eri seurakunnissa muodostuisi pieniä työryhmiä. Niitä voitaisiin nimittää tervetuliaisryhmiksi. Otettaisiin selville ongelmista ja perehdyttäisiin syihin. Analysoitaisiin tilannetta tarkemmin. Laadittaisiin myönteinen toimintamalli. Asetettaisiin konkreettiset tavoitteet, joihin pyritään. Järjestettäisiin sukukokouksia, joissa Jumalan lasten lapsilla on tilaisuus kahdenkeskiseen keskusteluun. (5)

Seurakunnan jäsenten koulutus

Se, että ihmisiä saadaan seurakuntaan tai johonkin hengelliseen pienryhmään, on vain yksi osa kokonaisuutta. Sen lisäksi tarvitaan heidän kouluttamistaan ja opettamistaan. Ei varmastikaan ole tarkoitus, että ihmiset tulevat pelkästään istumaan penkkeihin vuodesta toiseen, vaan heillä on oltava jokin tehtävä. Heitä voidaan kouluttaa niin, että he itse pystyvät sen jälkeen opettamaan muita ja olemaan nuoremmille uskoville tukena (2 Tim 2:2. Ja minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan.). Kun vastuu tällä tavalla jakautuu useille henkilöille, jotka myös auttavat ja opettavat muita nuoria uskovia, toimii seurakunnan rakenne paremmin. Silloin jokaisella on jokin tehtävä ja ihmiset tuntevat itsensä hyödyllisiksi.

   Seuraavassa lainauksessa kerrotaan koulutuksen tarpeellisuudesta. Esimerkki on Kolumbiasta, jossa on huomattu lyhyt, puoli vuotta kestävä, käytännöllinen ja kaikkia velvoittava koulutus erittäin hyödylliseksi. Se on ollut parempi kuin pitkäaikaiset raamattukoulut, koska ihmiset ovat saaneet ohjausta ja innoitusta käytännölliseen toimintaan:

Yksi pastorien vaikeimmista haasteista on oman seurakuntansa jäsenten kouluttaminen johtajiksi. Sinä päivänä, jolloin seurakuntalaisten kouluttaminen pysähtyy, pysähtyy myös kasvu.

… Kun sinulla on täsmällinen päämäärä (eli pyrit valmentamaan niitä ihmisiä, jotka tulevat seurakuntaasi) et näe suurten joukkojen tulevan sisään vain kadotakseen lyhyen ajanjakson jälkeen, ja tämän ilmiön toistuvan kaudesta toiseen. Päinvastoin, päämäärämme toteutuvat, kun näemme uskovien vahvistuvan, rohkaistuvan ja nousevan johtajiksi, jotka vuorostaan ottavat halukkaasti kutsun evankelioida maailmaa.

… Monien vuosien ajan koulutus oli seurakunnassamme valinnaista. Kysyimme seurakuntalaisilta, kuka oli kiinnostunut Raamattuun pohjautuvasta opiskelusta ja huomasimme, että hyvin harvat halusivat sitoutua koulutukseen… Aluksi hoidimme opetuksen perinteisen raamattukouluohjelman malliin: ohjelmassa hermeneutiikkaa, homiletiikkaa, eskatologiaa, systemaattista teologiaa, opetusta eri lahkojen opeista, jne. Tulokset eivät täyttäneet seurakuntamme tarpeita: opiskelijat kyllä pänttäsivät tietoa, mutta heidän elämässään ei näkynyt hedelmää. Sitten siirryimme toiseen, myös muualta kopioimaamme malliin, jonka mukaan kaikki solujohtajiksi haluavat valmistautuivat tehtäväänsä kahden vuoden ajan. Aloittaessamme ryhmä oli suuri, mutta vain 15 ihmistä kävi kurssin loppuun. Alkaessaan kouluttautua johtajiksi näillä ei ollut lähipiirissään ketään Kristukselle voitettavaa, koska he olivat menettäneet yhteyden suurimpaan osaan ystävistään ja tuttavistaan. Sitten Jumala kehotti minua valmentamaan koko seurakuntaa voimakkaasti ja aloittamaan maallikoille tarkoitetun koulutusohjelman, joka ei ollut pakattu täyteen teologiaa, vaan käytännöllisempiä asioita. (6)

Onko seurakunta näyteikkuna, jossa esitellään onnistuneiden elämää vai majatalo, johon on helppo tulla kaikenlaisten ihmisten?

Eräs asia, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, on kysymys siitä, onko seurakunta näyteikkuna vai majatalo. Onko se paikka, jossa vain vahvat ja onnistuneet voivat olla vai onko se majatalo, jossa toivotetaan tervetulleeksi myös kadunkulkijat, epäonnistuneet ja jossa ei katsota ihmisiin, mistä Jaakob varoitti:

- (Jaak 2:1) Veljeni, älköön teidän uskonne meidän kirkastettuun Herraamme, Jeesukseen Kristukseen, olko sellainen, joka katsoo henkilöön.

Hyvin mahdollista on, että toimimme juuri edellisillä tavoilla; katsomme henkilöihin ja arvioimme heitä ulkoisten tekijöiden perusteella. Katsomme toisten vikoihin, ulkonäköön, epäonnistumisiin ja lankeemuksiin, jopa arvostelemme ja juoruamme heistä, mutta emme pysty tai halua kantaa toistemme kuormia, vaikka Paavali siihen kehotti (Gal 6:2. Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.). Samoin sielunhoidossa asenteemme voi olla kova ja vaativa niin, ettei meillä ole kärsivällisyyttä kuunnella ihmisten ongelmia. Käytöksemme saattaa olla kaikkea muuta kuin kristillinen.

   Tämän tärkeän asian on ottanut esille Nicky Cruz. Hän painottaa, että seurakunnan pitäisi olla ”Pyhän Hengen sairaala”, jonne voisivat tulla kaikki haavoittuneet ja apua tarvitsevat. Jos se ei sitä ole, emme ole yhtään parempia kuin Jeesuksen ajan uskonnolliset johtajat:

Muistathan entisajan maaseutusairaalan? Maksukyvystä, syntyperästä tai asemasta riippumatta – jos joku oli sairas, loukkaantunut tai kuolemaisillaan, sairaala avasi varmasti ovensa. Nykyiset sairaalat tai yleensä kirkotkaan eivät enää toimi tältä pohjalta. Luemme ja näemme televisiosta ohjelmia ihmisistä, jotka kuolivat, koska sairaala ei huolinut heitä.

…Kun Gorman pohti tätä merkillistä seikkaa, tilanne muuttui äkkiä – niin kuin unissa käy.

   Valtavat käytävät olivat yhtäkkiä täynnä verisiä ihmisiä, sairaita ja loukkaantuneita. Ambulanssit tulivat ulvoen tahrattoman ensiapupoliklinikan eteen, ja niistä kannettiin likaisia, haavaisia, itkeviä ihmisiä.

   Henkilökunta järkyttyi tulokkaista. He perääntyivät rikkinäisyyden ja sairauden luota. Arvovaltansa avulla lääkärit alkoivat käskeä potilaita lähtemään ja moittivat heitä, koska he olivat lianneet sairaalan taudeillaan ja tartunnoillaan ja verellään.

   Nuo sairaat eivät lainkaan kunnioita tätä paranemisen paikkaa, lääkärit mutisivat, kun talo tyhjeni. Sairaala oli taas rauhallinen.

   Gorman sanoo, että hän heräsi ja vaipui polvilleen.

   ”Anna meille anteeksi, Herra”, hän pyysi ja lupasi siitä paikasta, että hänen seurakuntansa yrittäisi huolehtia ulkopuolisten tarpeista. ”Nykypäivän kirkko ei ole ollut yhtään parempi kuin sinun aikasi uskonnolliset johtajat.”

   Jeesushan moitti fariseuksia ja publikaaneja ja nimitti heitä valkeaksi kalkituiksi haudoiksi – kiilteleviksi haudoiksi, jotka ovat vaikuttavia ulkoapäin, mutta ovat täynnä pölyisiä luita.

   Herra halusi tehdä työtä sairaiden, hylättyjen, ei-toivottujen parissa. Hän seurusteli lukutaidottomien kalastajien, prostituoitujen ja vihattujen veronkantajien – roomalaisten kätyrien – kanssa.

   Kuinka me siis uskallamme hylätä hänen esimerkkinsä? (7)

3. Evankeliumi ihmisille – meneekö evankeliumi eteenpäin vai ollaanko pysähtyneessä tilassa?

Evankelioimistyö on alue, jossa olemme usein epäonnistuneet tai laiminlyöneet sen. Olemme usein hiljaa, kun pitäisi puhua tai sitten emme tuo oikealla tavalla esille Jumalan rakkautta ja miten hän kutsuu ihmisiä iankaikkiseen valtakuntaansa. Seuraavassa otetaan esille joitakin evankelioimistyöhön liittyviä puolia. Esille tuodaan niitä alueita, joissa meillä olisi parantamisen varaa.

Ihmissuhteet - ovatko ihmiset vain käännytyskohteita ilman, että on luotu ystävyyssuhteita? Ihmisten on helpompi ottaa evankeliumi vastaan, jos heistä välitetään

Evankelioimistyössä on jälleen hyvä kiinnittää huomiota ihmissuhteisiin. Kun seurakuntaan sopeutumisessa niiden merkitys on avainasemassa, on niillä merkitystä myös evankeliumityössä. Se johtuu siitä syystä, että useilla ihmisillä on voimakkaita ennakkoluuloja kristillistä uskoa kohtaan. He voivat pitää seurakuntaa omavanhurskaana, ahdasmielisenä, hyökkäävänä ja tekopyhänä, joka joissakin tilanteissa on totta. Heidän on edellisen asenteensa takia vaikea ottaa vastaan sanomaa Jumalasta ja iankaikkisesta elämästä. He torjuvat sen heti.

   Sen sijaan tilanne muuttuu, jos näillä ihmisillä on lähipiirissään kristittyjä tuttavia ja ystäviä, joihin he luottavat. Silloin he voivat mitta-asteikolla ikään kuin siirtyä lähemmäksi evankeliumin vastaanottamista tai eivät ole sille yhtä torjuvia kuin ennen. Hyökkäävä, tuomitseva esitystapa ja väittely voivat viedä heitä kauemmas samalla asteikolla. Siirtyminen asteikolla kumpaankin suuntaan on mahdollista ja se riippuu heidän ympärillään olevista ihmisistä sekä muista vaikutteista, joita he saavat esim. tiedotusvälineistä.

   Seuraava esimerkki osoittaa hyvin, että ihmisistä pitää välittää ihmisinä eikä vain käännytyskohteina. Kysymys on ystävyysevankelioinnista, jossa ei keskustella vain pinnallisesti ihmisten kanssa, vaan tutustutaan heihin arkielämässä ja kenties autetaan jollakin tasolla. Tällainen suhteisiin perustuva evankeliointi toimii paremmin kuin lyhytkestoiset kohtaamiset. Sen hedelmät ovat pysyvämpiä.

   Lähdettyään Reitille he jättävät taakseen myös kirkon, ja ne ummehtuneet, tyhjät valheet, joihin kirkko heidän mielestään on syypää. Heidän ajatuksiaan näytti hallitsevan kaksi kaavamaista käsitystä kristillisyydestä. Toinen on ”tekopyhä uskovainen”, joka palvoo Kristusta huulillaan sunnuntaisin kirkonpenkissä, mutta ei koskaan todellisuudessa elä sen mukaisesti… Toinen kaavamainen käsitys sisältää kristityn, joka on ”uskonkiihkoinen opetuslapsi”. Vauhkokatseinen raamatunpaukuttaja, joka tarttuu pahaa-aavistamattomia ihmisiä rinnuksista ja pakkosyöttää heille evankeliumia. He ovat täynnä dramaattisia vastauksia ja ihmeellisiä todistuksia, mutta heillä ei ole koskaan aikaa kuunnella ihmisten kysymyksiä.

   Meidän oli siis voitettava kaikki tuollainen. Aloimme yksinkertaisesti kuunnellen, havainnoiden, oppien ja ponnistellen kuulemaan ja havaitsemaan mitä näillä tyytymättömillä nuorilla ihmisillä oli sanottavaa. Vähitellen aloimme käsittää sen perspektiivin, josta he katselivat taakseen jättämäänsä maailmaa. Ja vähitellen he alkoivat tajuta, että me olimme siellä rakkaudesta heihin, emmekä saarnataksemme heille nujertaaksemme heidät. (8)

Ihmissuhteilla on siis merkitystä niin arkielämässä kuin haluttaessa johdattaa ihmisiä armon tuntemiseen. Jos ne unohdetaan ja emme arvosta ihmisiä, joiden kanssa olemme tekemisissä tai tuomitsemme heidät, niin he hyvin pian kääntävät selkänsä Jumalalle – nämä asiat kulkevat käsi kädessä. Sen sijaan, jos pystymme arvostamaan lähimmäisiämme emmekä tuomitse heitä (esim. vanhemmat, jotka ovat lapsiaan kohtaan liian jyrkkiä epäoleellisissa asioissa), he pystyvät helpommin omaksumaan meille tärkeät elämänarvot. Paljon parempi on pyrkiä todelliseen ystävyyssuhteiden solmintaan kuin olla etevä väittelyssä ja omata käännyttävä, ”minä olen oikeassa, sinä väärässä-asenne”. Kunnon ihmissuhteiden kautta ihmisten on paljon helpompi vastaanottaa evankeliumi:

Seurakunta muutti pienestä, syrjäisestä rakennyksesta näkyviin, etsijäystävällisiin ravintolatiloihin. Tämä merkitsi huomattavaa muutosta seurakunnan toiminnalle. DeWitt haastoi jokaista seurakuntalaista solmimaan ystävyyssuhteen yhden tai kahden seurakunnattoman ihmisen kanssa ja kutsumaan heitä mukaan kokemaan yhteyttä. Kun ihmiset ottivat DeWittin ehdotuksen myönteisesti vastaan, seurakunta alkoi räjähdysmäisesti kasvaa. (9)

Pelastumattomien tavoittaminen - jääkö evankeliumi vain seurakuntien ja kirkkojen sisäpuolelle? Ihmiset eivät tule seurakuntiin, vaan seurakuntalaisten on mentävä seurakunnan ulkopuolelle

Toiseksi on hyvä huomata, tavoitetaanko pelastumattomat ihmiset. Paavali kirjoitti: ”usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta”, joten evankeliumin täytyy kulkeutua niille ihmisille, jotka eivät ole sitä kuulleet. Tarvitaan sitä, että he saavat kuulla sen selkeänä ja yksinkertaisena voidakseen vastaanottaa pelastuksen. Jos unohdamme sen tai meillä ei ole huolta lähimmäisistämme emmekä edes rukoile heidän puolestaan, olemme kadottaneet alkuperäisen näkymme.

   On hyvä kysyä, jääkö evankeliumi vain seurakuntien ja kirkkojen sisäpuolelle? Jääkö se vain niiden kuultavaksi, jotka ovat kuulleet sen jo useita kertoja aiemmin? On mahdollista, että olemme syyllistyneet juuri siihen. Kun Jeesus lähti etsimään kadonneita, olemme saattaneet toimia päinvastoin emmekä mukavuudenhalumme takia ole tehneet mitään lähimmäistemme pelastuksen hyväksi. Emme ole ottaneet todesta Jeesuksen lähetyskäskyä, jossa hän kehotti meitä menemään kaikkeen maailmaan. Onko meillä edes haluakaan lähteä:

- (Matt 28:19) Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

- (Mark 16:15) Ja hän sanoi heille: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.

- (Jes 6:8) Ja minä kuulin Herran äänen sanovan: "Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän puolestamme?" Minä sanoin: "Katso, tässä minä olen, lähetä minut".

T.L. Osborn on tärkeässä kirjassaan ”Kirkosta kadulle” ottanut saman asian esille. Hän toteaa, miten me keskitymme liian paljon kirkkorakennuksiin kuin ulkopuolella oleviin ihmisiin. Unohdamme, että useimmat eivät koskaan – kokousilmoituksista ja kutsuista huolimatta – tule hengellisiin tilaisuuksiin, koska eivät välitä niistä. Vasta sitten kun he pelastuvat he tulevat seurakuntiin. Tarvitsemme sen tähden asenteen muutosta, että pystyisimme muuttamaan ajatustapamme ja tavoittamaan nämä eksyneet lampaat:

Käytännöllisesti katsoen kaikki seurakunnallinen evankelioiminen tapahtuu tällaisen ennakkokäsityksen vallassa: Jos jollakin tavalla saamme syntiset kirkkoihimme ja rukoushuoneisiimme, he pelastuvat!

   Niinpä järjestämme erityisiä herätysviikkoja. Kutsumme erinomaisia puhujia…

   Mutta – kaikesta huolimatta – ihmisiä tuleekin häviävän vähän.

   Miksi?

   Koska useimmat syntiset eivät halua tulla kirkkoihin!

   … Mitä meidän siis tulee tehdä?

   Täydellisesti hylätä ennakkokäsityksemme!

   Mitä tarkoitan tällä?

   Tarkoitan, että meidän tulee myöntää itsellemme, että koska pelastumattomien enemmistö ei koskaan tule kirkkorakennuksiin pelastuakseen, ja koska suurena tehtävänämme on syntisten saavuttaminen evankeliumilla, meidän täytyy muuttaa asennoitumisemme ja kuljettaa evankeliumi sinne missä syntiset ovat – pyhäkön ulkopuolelle – toimia aivan niin kuin alkuseurakunta toimi. (10)

Rahankäyttö – lähetystyö ja muu hengellinen työ ei edisty, jos sitä ei tueta rahallisesti

Se, arvostammeko evankelioimistyötä, ilmenee siitä, mihin käytämme rahamme. Käytämmekö kaiken ylimääräisen rahan, joka meiltä jää tarpeellisten menojen jälkeen, vain itsekkäästi ja omaksi huviksemme, vai käytämmekö sitä evankeliumin levittämiseen ja lähetystyöhön. Rientääkö kukin meistä vain ”oman huoneensa hyväksi” (Hag 1:9), mutta unohdamme kokonaan Jumalan työn? Mihin asioihin satsaamme tässä elämässä ja missä on aarteemme? Keräämmekö niitä taivaaseen vai ainoastaan maan päälle kuten Jeesus sanoi:

- (Matt 6:21) Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.

Tärkeää siis on, että satsaamme evankeliumin työhön, etteivät ihmiset joudu kadotukseen. Jos voimme varoillamme vaikuttaa siihen, että he saavat kerran taivaassa iloita yhdessä kanssamme, kuinka tärkeätä onkaan, ettemme ole itsekkäitä ja elä vain itsellemme. Jo pienillä uhrauksilla voidaan vaikuttaa siihen, että evankeliumi leviää.

   Jos itsellämme ei ole kutsua varsinaiseen lähetystyöhön kaukaisiin maihin, voimme kaikesta huolimatta tukea tällaista työtä. Oswald J. Smith on kirjoittanut:

Ette ehkä voi mennä lähetyskentälle. Tuskin koskaan pääsette edes näkemään lähetyskenttää. Mutta voitte … varoillanne tehdä jollekin toiselle mahdolliseksi pääsyn sinne. Voitte lähettää sijaisen. Ja jos teette sen lähettämällä varojanne lähetyssaarnaajien kannattamiseen, on palkkanne oleva eräänä päivänä yhtä suuri kuin niiden, jotka todella menivät lähetyskentille.

   Haluan toistaa jälleen hyvin rakkaan iskulauseemme: ”Jokainen kristitty on lähetyssaarnaaja.” (11)

Evankelistat ja heidän löytämisensä. Tuetaanko heitä?

Asia, joka tässä yhteydessä on hyvä ottaa esille, ovat evankelistat. He ovat tärkeitä seurakunnan kasvun ja herätyksen kannalta. Esim. Suomessa oli joitakin vuosikymmeniä sitten useita kiertäviä evankelistoja, mutta nykyään heitä näkee paljon vähemmän. Se ei varmastikaan tarkoita, että evankelistan virka olisi kadonnut, vaan että monet heistä ovat syrjässä eivätkä käytä lahjaansa. Eräiden tutkimusten mukaan vajaalla 10 prosentilla ihmisistä seurakunnassa on evankelistan armoitus. Tämä ryhmä on hyvä saada mukaan hengelliseen työhön ja käyttämään lahjaansa. Kun näin todella tapahtuu ja evankelistat saavat tukea työhönsä, tulevat monet vedetyksi Jumalan valtakuntaan.

Kokouspaikat – ihmisillä voi olla kynnys astua kirkkojen sisälle, mutta muut kokouspaikat voivat olla sopivampia

Tavallisesti ihmisille on suuri kynnys tulla kirkon ja seurakunnan tilaisuuksiin. He eivät lähde niihin. Sen sijaan he voivat mennä tilaisuuksiin, jotka järjestetään ravintoloissa, hotelleissa ja teattereissa, koska ovat tottuneet käymään niissä. Sen tapaiset paikat kiinnostavat heitä enemmän. Pelastusarmeijan perustaja William Booth huomasi tämän:

Alhaisilla kansanluokilla on katkera vastenmielisyys kirkkoja ja Herran huoneita kohtaan. Tämä on ikävä seikka, enkä minä voi sitä auttaa, mutta totta se on. Heillä ei ole halua käydä kirkoissa ja Herran huoneissa, mutta heitä haluttaa kyllä käydä teattereissa ja muissa näyttelyhuoneissa ja sen tähden käytämmekin me kokouspaikoiksemme näitä paikkoja. (12)

Tiedotusvälineet kuten TV, radio ja internet ovat tehokkaita miljoonien ihmisten tavoittamiseen

Nykypäivänä on mahdollisuus käyttää joukkotiedotusvälineitä kuten TV ja radio. Niissä tavallisen ihmisen rooli on pieni, paitsi että hän voi tukea niitä hengellisiä järjestöjä, jotka toimivat sillä alueella. Tällainen työ on erittäin tehokasta tavoittaessaan miljoonia ihmisiä.

   Entä sitten nettityö? Yksi keino on laittaa linkkejä niille sivuille, missä evankeliumi tulee selkeästi esille. Mitä enemmän on linkkejä erilaisiin kirjoituksiin tai muuhun hengelliseen materiaaliin, sitä helpommin ihmiset löytävät ne hakukoneiden kautta. Linkkien määrä on tärkeä tekijä siinä, miten sivuille löydetään.

Sielunhoito. Kokoussarjat yksinään eivät riitä, vaan tarvitaan vierelläkulkijoita ja jälkihoitoa

Eräs ongelma monissa kirkoissa ja seurakunnissa on jälkihoidon puute. Ne voivat järjestää kokoussarjoja ja tavoittaa tuhansia, mutta niissä ei ole mitään organisoitua jälkihoitoa ja harjoitettuja työntekijöitä, jotka vastaisivat sielunhoidosta ja pitäisivät yhteyttä ihmisiin (vierelläkulkijoita, joilla tavallisesti on samanlainen tausta ja sukupuoli). Puuttuu tasapaino evankelioimisen ja sielunhoidon välillä. Bill Hybels on havainnut tämän ja muita ongelmia useissa seurakunnissa:

Matkustaessani ympäri maailmaa olen nähnyt paljon tasapainottomia seurakuntia. Jotkin evankelioivat hyvin tehokkaasti, mutta ne eivät opetuslapseuta uusia uskovia.

   Jotkin seurakunnat ovat hyviä opettamaan ja saarnaamaan, mutta eivät välitä yhteisöllisyyden arvosta eivätkä harrasta pienryhmiä. Jotkin seurakunnat keskittyvät sekä evankeliointiin että opetuslapseuttamiseen, mutta eivät suuntaudu kärsivän maailman tarpeisiin; he eivät välitä köyhistä. Halusimme olla varmoja, että kun kasvoimme, pääsisimme yhä lähemmäksi Apostolien tekojen 2. luvun seurakunnan täydellistä tasapainoa. (13)

Kolme ryhmää: pelastumattomat, luopiot ja epävarmat

Entä ihmisten tarpeet hengellisissä tilaisuuksissa? Jos ei oteta huomioon tavallisissa elämänvaikeuksissa kamppailevia ihmisiä, vaan keskitytään ainoastaan pelastukseen, esiintyy sillä alueella ainakin kolme ihmisryhmää: pelastusta etsivät, luopuneet ja epävarmat:

Pelastumattomat. Kun ihminen ensi kertaa etsii pelastusta ja jumalayhteyttä, on joitakin jakeita, jotka sopivat siihen tarkoitukseen. Seuraavat jakeet tuovat pääasian hyvin esille:

Jes 53:6 Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.

Tämä jae osoittaa, miten me kaikki olemme olleet erossa Jumalasta ja syntisiä, mutta miten Jumala siirsi syntimme oman Poikansa päälle.

Joh 5:39,40 Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta;

40. ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän.

Nämä jakeet osoittavat, miten Jeesuksessa on iankaikkinen elämä ja miten voimme kääntyä hänen puoleensa rukouksessa.

Joh 1:12 Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä.

Tämä jae osoittaa, miten meidän täytyy vastaanottaa Jeesus elämäämme, jotta meistä tulisi Jumalan lapsia. Ihminen voi lausua pelastusrukouksen sielunhoitajan perässä sekä kiittää lopuksi siitä, että on vastaanottanut pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa.

Luopiot. Ihminen, joka joskus on ollut Jumalan yhteydessä, mutta sitten luopunut, tarvitsee erilaista ohjausta kuin edellisen ryhmän henkilöt. Ehkä paras jae on 1 Joh 1:9. Se tuo luopuneen henkilön siihen tienhaaraan, missä hän oli erkaantunut Jumalasta, mutta miten hän voi uudestaan saada kaikki syntinsä anteeksi.

- (1 Joh 1:9) Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.

Epävarmat henkilöt ovat niitä, jotka epäilevät pelastustaan. Toisina päivinä he tuntevat itsensä pelastuneiksi ja toisina päivinä epäilevät samaa asiaa. Heidän ongelmansa on, että he katsovat liikaa itseensä, omiin tekoihinsa ja tunteisiinsa kuin siihen, mitä Jeesus on tehnyt heidän puolestaan. Seuraavantyyppiset jakeet voivat auttaa tällaisia henkilöitä:

- (Gal 3:1) Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?

- (Joh 1:29) Seuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan tykönsä ja sanoi: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! 

- (1 Joh 5:13) Tämän minä olen kirjoittanut teille, jotka uskotte Jumalan Pojan nimeen, tietääksenne, että teillä on iankaikkinen elämä.

4. Muiden varustaminen palveluksen työhön

- (Ef 4:11,12) Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi,

12. tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen,

- (2 Tim 2:2) Ja minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville miehille, jotka sitten ovat soveliaita muitakin opettamaan.

Liika pastorikeskeisyys

Yksi tärkeä piirre hengellisen työn tekijöille on varustaa muita palveluksen työhön. Monissa seurakunnissa on se ongelma, että tämä ei toteudu, ja ne ovat liian pastorikeskeisiä. Se tarkoittaa, että yksi (tai ehkä muutama) henkilö tekee suuren osan työstä. Hän voi vastata saarnaamisesta, sielunhoidosta, rukouspalvelusta, puutteessa olevien auttamisesta ja muista työmuodoista, mitä seurakunnassa on. Seuraus on se, että hän on usein ylikuormitettu, kun muut ovat vain passiivisia katsojia. Monissa suurissa kirkoissa on tällainen malli.