1. Todistavatko fossiilit kehityksestä?

Kun evoluutioteoreetikot ovat pitäneet evoluutioteoriaa tosiasiana, ovat he tietysti yrittäneet löytää todisteita asian puolesta. Yhtenä todisteena he pitävät fossiileja. On ajateltu, että ne todistavat lajien muuttumisen historian aikana sekä elämän kehityksen yksinkertaisista elämänmuodoista kohti yhä monimutkaisempia muotoja. Monissa oppikirjoissa ne mainitaan tärkeimpänä kehityksen todisteena. Lainaus eräästä oppikirjasta (Koulun biologia, lukiokurssi 2-3, 1987, Tast – Tyrväinen – Mattila – Nyberg, s. 154) on esimerkki tästä:

15 Fossiilit evoluution todisteena

Evoluutio- eli kehitysopin mukaan eliöt ovat kehittyneet aikaisemmista, alkeellisimmista muodoista. Useat asiat todistavat eliöiden polveutumisesta. Tärkeimpiä ovat muinaisten kasvien ja eläinten jäänteet.

Mitä tulee fossiilien merkitykseen, ovat ne ilman muuta paras lähtökohta sen arvioimiseen, onko kehitys menneisyydessä tosiasia. Kun halutaan tietää, onko lajien muuttumista tapahtunut menneisyydessä, muodostaa fossiiliaineisto lopullisen ja tärkeimmän tuomioistuimen. Se on ainut ja paras todiste lajien mahdollisesta kehityksestä historiassa, koska se on ainut käytettävissä oleva elämän historia, joka meillä on. Jos se hylätään, ei jää muuta aineistoa.

   Mutta todistaako fossiiliaineisto lajien muuttumisen todeksi vai ei? Osoittaako se, että maaperästä löytyy runsaasti eri eläinten kehittymäisillään olevia muotoja kuten puoliksi kehittyneitä siipiä, käsiä, jalkoja ja aisteja sekä muita välimuotofossiileja vai ei?

   Vastaus edelliseen on, että niitä ei löydy. Eri organismit ovat eronneet yhtä paljon toisistaan kuin nykyisinkin. Aukot fossiilien välillä ovat suuria ja todellisia ja niitä on ollut mahdotonta kuroa umpeen.

   Jopa Darwin joutui aikanaan myöntämään saman, vaikka panikin toivonsa siihenastisten löytöjen puutteellisuuteen. Hän kirjoitti kirjassaan ”Lajien synty” tästä aiheesta ja miten nykyinen luonto koostuu selvästi määriteltävistä lajeista. Katsomme hänen kommenttejaan ja myös tuoreimpia kommentteja samasta asiasta. Ne osoittavat, että aukot ovat edelleen voimassa, vaikka fossiiliaineisto on jo tarpeeksi täydellinen (museoissa on miljoonia fossiileita):

Darwin: Tämän teorian mukaan lajien välillä on täytynyt esiintyä lukemattomia välimuotoja. Miksi niitä ei sitten löydy maankuoreen hautautuneena? Miksei koko luonto ole sekasorron tilassa sen sijaan että se koostuu, kuten näemme, selvästi määriteltävistä lajeista? Geologiset tutkimukset eivät ole paljastaneet niitä lukemattomia vähäisiä eroavaisuuksia menneiden ja nykyisten lajien välillä, joita tämä teoria edellyttää. Ja tämä on kaikkein ilmeisin niistä monista vastaväitteistä, joita sitä vastaan voidaan esittää. Vastaus on kuitenkin geologisten löydösten suuressa puutteellisuudessa. (2)

Paleobiologisten tosiasioiden perusteella ei ole mahdollista laatia edes jonkin eliön evoluution irvikuvaa. Fossiiliaineisto on nyt niin täydellinen, että - - välimuotosarjojen puuttumista ei voida lukea aineiston niukkuuden tiliin. Aukot ovat todellisia, eikä niitä tulla koskaan täyttämään. (Ruotsalaisen kasvitieteilijä Heribert Nilssonin lausunto noin 50 vuotta sitten [3])

Fossiiliaineiston suurin mysteeri on, ettemme ole löytäneet elävän elämän historialle mitään selkeää, kehitystä kohden vievää tekijää… olemme asettaneet löydökset omien toivomustemme mukaiseen järjestykseen, jollaista todellisessa maailmassa ei oikeastaan olekaan. (Stephen J. Gould: ”The Ediacaran Experiment”. Natural History, vol. 93, Feb. 1984, p.23)

On outoa, että fossiiliston aukollisuus on tietyllä tavalla johdonmukaista: fossiilit puuttuvat kaikista tärkeistä kohdista. (Francis Hitching: The Neck of the Giraffe, 1982, s. 19)

Yksikään viiden suuren paleontologisen museon virkailijoista ei voi esittää edes yksinkertaista esimerkkiä sellaisesta organismista, joka voisi olla todiste lajin asteittaisesta kehittymisestä toiseksi lajiksi. (Tri Luther Sunderlandin yhteenveto kirjassaan "Darwin's enigma”. Hän haastatteli useiden luonnonhistoriallisten museoiden edustajia ja oli näihin kirjeyhteydessä, jotta saisi selville, minkälainen todistuspohja museoilla oli evoluutio-opin puolesta. [4])

Koko tässä museossa ei ole vähintäkään asiaa, joka todistaa lajien synnyn väli-muodoista. Kehitysoppi ei perustu havaintoihin ja tosiasioihin. Puhe ihmissuvun iästä on saman arvoinen. Tämä museo on täynnä todisteita siitä, miten mielettömiä nämä teoriat ovat. (Tri Etheridge, maailmankuulu British Museumin esimies [5])

Menimmepä miten kauas tahansa maapallolla aikaisemmin eläneiden eläinten fossiilien sarjassa, emme tapaa jälkeäkään eläinmuodoista, jotka olisivat suurten ryhmien tai pääjaksojen välillä olevia muotoja… Eläinkunnan suurimmat ryhmät eivät sulaudu toisiinsa. Ne ovat ja ovat olleet kiinteitä alusta asti… Varhaisimmistakaan kerrostuneista kivilajeista ei tunneta yhtään eläintä, jota ei voitaisi kohta sijoittaa omaan pääjaksoonsa tai suureen ryhmäänsä… Tämä välimuotojen täydellinen puuttuminen eläinten suurten ryhmien väliltä voidaan tulkita vain yhdellä tavalla… Jos olemme halukkaat ottamaan tosiasiat sellaisina kuin ne ovat, meidän on uskottava, ettei sellaisia välimuotoja ole koskaan ollutkaan, eli toisin sanoen, nämä suuret ryhmät ovat aivan alusta asti olleet samassa suhteessa toisiinsa kuin ne ovat nykyään. (Austin H. Clark: The New Evolution, s. 189)

Mitä fossiilit osoittavat? Edellä oli useiden asiantuntijoiden lausuntoja siitä, miten fossiiliaineisto ei tue asteittaista kehitystä. Aineistossa ei ole todisteita sen puolesta, että nykyiset elämänmuodot ovat peräisin samasta alkusolusta.

   Evoluutiokirjallisuudessa tätä ajatusta kuvataan usein evoluutiopuulla, josta pitäisi käydä ilmi muutokset ja haaraumat alkusolusta nykyisiksi lajeiksi, mutta tälle ei löydy käytännön todisteita. Fossiiliaineisto on ristiriidassa 1800-luvulla keksityn evoluutiopuun kanssa. Tämän puun keksi Ernst Haeckel, joka on tullut tunnetuksi myös sikiökuvaväärennöksistään.

   Entä jos kaikesta huolimatta pidämme evoluutioteoriaa totena ja uskomme nykyisten elämänmuotojen olevan peräisin samasta alkusolusta? Mitä jos pitäydymme tähän katsantokantaan ja oletamme olevamme peräisin ensimmäisestä alkusolusta, joka oli meressä? Minkälaisia todisteita meidän pitäisi silloin nähdä fossiiliaineistossa? Ainakin seuraavien asioiden täytyisi täyttyä:

• Meidän pitäisi nähdä vasta kehittymäisillään olevia, aisteja, käsiä, jalkoja tai muita ruumiinosien alkuja

• Meidän pitäisi nähdä alemmissa kerrostumissa yksinkertaisia elämänmuotoja, jotka muuttuvat vähitellen monimutkaisemmiksi

• Meidän pitäisi nähdä välimuotoja perusryhmien välillä

Mitkä sitten ovat käytännön havainnot? Ne osoittavat, että todistusaineisto on vastakkainen asteittaisen kehityksen kanssa, johtuen mm. seuraavista syistä:

• Emme näe vasta kehittymäisillään olevia, aisteja, käsiä, jalkoja tai muita ruumiinosien alkuja, vaikka evoluutioteoria niin edellyttää. Sen sijaan nämä ruumiinosat ovat valmiita ja toimivia. Jopa Richard Dawkins, tunnettu jumalankieltäjä, myöntää, että jokainen laji ja jokainen jokaisessa lajissa oleva elin, jota on tähän mennessä tutkittu, on hyvä siinä, mitä se tekee. Tällainen havainto sopii huonosti evoluutioteoriaan, mutta hyvin luomismalliin:

Havaintoihin perustuva tosiasia on, että jokainen laji ja jokainen jokaisessa lajissa oleva elin, jota on tähän mennessä tutkittu, on hyvä siinä, mitä se tekee. Lintujen, mehiläisten ja lepakoiden siivet ovat hyviä lentämisessä. Silmät ovat hyviä näkemisessä. Lehdet ovat hyviä yhteyttämisessä. Elämme planeetalla, jossa ympärillämme on kenties kymmenenmiljoonaa lajia, joista jokainen ilmaisee itsenäisesti vahvan harhan näennäisestä suunnittelusta. Kukin laji sopii hyvin erityiseen elämäntapaansa. (6)

• Emme näe alemmissa kerrostumissa yksinkertaisia elämänmuotoja, jotka muuttuvat vähitellen monimutkaisemmiksi. Sen sijaan todistusaineisto osoittaa elämän ilmestyneen kerrostumiin äkillisesti, runsaana ja täysin kehittyneenä. Evoluutiokirjallisuudessa puhutaan tässä kohden kambrikauden räjähdyksestä, eli monisoluisen elämän ilmestymisestä kerrostumiin n. 550 miljoonaa vuotta (evoluutioasteikon mukaan) sitten eikä sen jälkeen ole tapahtunut mitään suuria muutoksia.

   Ongelmalliseksi nämä löydöt tekee se, että kambrikauden fossiilien alapuolelta ei löydy niitä edeltäviä yksinkertaisempia esimuotoja. Trilobiititkin monimutkaisine silmineen tulevat yhtäkkiä esiin ilman mitään esivanhempia. Jos evoluutiomalli pitäisi paikkansa, pitäisi yksinkertaisempia esimuotoja löytyä, mutta se on ollut mahdotonta. Havainnot tukevat selvästi luomismallia, jossa lajit olivat valmiita, monimutkaisia ja erillisiä alusta alkaen. Useat paleontologit ovat myöntäneet, että kambrikauden räjähdys sopii huonosti yhteen evoluutiomallin kanssa:

Jos yksinkertaisesta monimutkaiseen etenevä evoluutio pitää paikkansa, niin näiden kambrikaudella eläneiden, täysin kehittyneiden eliöiden esi-isien pitäisi löytyä; mutta niitä ei ole löydetty, ja tiedemiehet myöntävät, ettei niiden löytymiseen ole suuriakaan mahdollisuuksia. Pelkästään tosiasioiden perusteella, sen perusteella mitä maasta todella on löydetty, teoria, jonka mukaan elollisten pääryhmät saivat alkunsa äkillisessä luomistapahtumassa, on todennäköisin. (Harold G. Coffin, "Evolution or Creation?" Liberty, syys-lokakuu 1975, s. 12)

Biologit tekevät toisinaan tyhjäksi tai sivuuttavat kambrikaudelle ominaisen eläinelämän äkillisen ilmestymisen ja sen merkittävän koostumuksen. Viimeaikai-nen paleontologinen tutkimus on kuitenkin johtanut siihen, että tätä eliöiden äkillisen lisääntymisen ongelmaa on jokaisen yhä vaikeampi kiertää… (Scientific American , elokuu 1964, s. 34-36)

Tosiasiaksi jää, kuten jokainen paleontologi tietää, että useimmat lajit, suvut ja heimot ja lähes kaikki uudet heimotasoa laajemmat ryhmät ilmestyvät fossiilistoon äkkiä eivätkä tunnetut, asteittaiset, toisiaan täysin aukottomasti seuraavat siirtymämuotosarjat viitoita niiden tietä ylöspäin. (George Gaylord Simpson: The Major Features of Evolution, 1953, s. 360)

• Kolmas havainto, mikä jo edellä todettiin, on välimuotojen puuttuminen perusryhmien väliltä. Ruotsalaisen kasvitieteilijä Heribert Nilsson totesi tämän jo vuosikymmeniä sitten:

Paleobiologisten tosiasioiden perusteella ei ole mahdollista laatia edes jonkin eliön evoluution irvikuvaa. Fossiiliaineisto on nyt niin täydellinen, että - - välimuotosarjojen puuttumista ei voida lukea aineiston niukkuuden tiliin. Aukot ovat todellisia, eikä niitä tulla koskaan täyttämään. (7)

2. Kehitysopin vakuuttavimmat todisteet

Kun puhutaan kehitysopista, tarkoitetaan sillä elollisten lajien muuttumista toisiksi lajeiksi. Se merkitsee sitä, että elämä on kehittynyt yksinkertaisista ja alkeellisista elämänmuodoista kohti yhä monimutkaisempia rakenteita. Ne monimutkaiset rakenteet, joita nyt tavataan luonnossa, ovat muodostuneet nykyisenkaltaisiksi biologisten muutosten avulla, joita ovat ylläpitäneet varsinkin mutaatiot ja luonnonvalinta. Aikaa kehitykseen on arveltu kuluneen jopa satoja miljoonia vuosia.

   Entä sitten kehitysopin todisteet? Kuten todettiin, ovat evoluutioteoreetikot yrittä-neet etsiä todisteita teorialleen. Näitä mainitaan sekä koulujen oppikirjoissa että tavallisessa evoluutiokirjallisuudessa. Luonto-ohjelmissakin ne tulevat esiin.

   Varsinkin seuraavat asiat esiintyvät evoluutiokirjallisuudessa toistuvasti. Evolutionistit uskovat, että ne ovat hyviä todisteita kehityksestä, mutta jos perehdytään tarkemmin näihin todisteisiin, voidaan niissä löytää paljon huomautettavaa. Ne eivät ole sittenkään kovin vakuuttavia todisteita. Saman ovat myöntäneet myös muutamat evolutionistit, kun he ovat tarkemmin tutkineet aihetta.

• Hevosen kehityssarja

• Archaeopteryx eli liskolintu

• Koivumittari ja bakteerit

• Surkastumat

• Alkionkehitys

• Samanlainen rakenne

• Biokemiallinen rakenne

Hevosen kehityssarja. Kun lähdetään liikkeelle tutkiskeluissa, on se hyvä aloittaa kaikille tutusta hevosesta. Sitä on käytetty yhtenä parhaimpana esimerkkinä asteittaisesta kehityksestä ja uskotaan, että siitä löytyy täydellinen kehityssarja sen alkuvaiheista aina nykyvaiheisiin saakka. Sitä on monissa kirjoissa pidetty evoluution parhaana todisteena ja sen kehityssarja on koristanut biologian oppikirjojen ja evoluutiokirjojen sivuja. Lainaus koulun oppikirjasta (Koulun biologia, lukiokurssi 2-3, 1987, Tast – Tyrväinen – Mattila – Nyberg, s. 156) osoittaa sen merkityksen:

Tärkeimpiä kehityksen todisteita ovat sellaiset fossiilisarjat, jotka osoittavat jonkin eläimen asteittaisen kehityksen. Tällainen sarja on olemassa esimerkiksi hevosen kehityksestä

Mutta jos katsomme eräiden tutkijoiden kommentteja, eivät ne osoita hevosen kehityssarjan olevan mikään vakuuttava todiste. Päinvastoin, tehtyjen löytöjen perusteella ei voida mitenkään päätellä, että ne olisivat polveutumissuhteessa toisiinsa tai olisivat osoitus kehityksestä. Luut on kerätty eri puolilta maailmaa ja on mahdotonta sanoa niiden liittyvän toisiinsa. Ainoastaan oletus kehityksestä saa ajattelemaan näin:

Prof. Enoch: Näiden sarjojen ja erityisesti hevosen fossiilien tarkastelu saattaa asiaa tuntemattomasta tuntua vakuuttavalta. Jospa hevosen fossiilit vain olisi löydetty siinä järjestyksessä, jossa ne esitetään peräkkäisistä maakerrostumista, niin olisi jotain järkeä olettaa hevosen kehittyneen Eohippuksen kaltaisista muodoista. Tosiasiat puhuvat kuitenkin toista. Hevosen fossiilisarjan luut kerättiin eri puolilta maailmaa ja järjestettiin evoluutiota osoittavaan järjestykseen. Missään tietyssä paikassa maapallolla ei näitä hevosen fossiileja ole löydettävissä tässä järjestyksessä... Tosiasiassa nykyhevosen kavio löydettiin Koloradosta vanhemmista kerrostumista kuin Eohippuksen luut. (8)

G. Hardin: Oli aika, jolloin hevosen fossiilit näyttivät osoittavan suoraviivaista kehitystä pienestä suureksi, koiran kaltaisesta hevosen kaltaiseksi, eläimestä, jolla oli yksinkertaiset puremahampaat, nykyhevoseksi monimutkaisine hampaineen. Kaikki näytti suoraviivaiselta - aivan kuin saman ketjun lenkkejä. Näin ei näyttänyt kuitenkaan pitkään. Kun lisää fossiileja löydettiin, ketju hajosi tavalliseksi sekavaksi vyyhdeksi. Oli liiankin ilmeistä että kehitys ei ollutkaan suoraviivaista. Hevoset olivat toisinaan kasvaneet suuremmiksi, toisinaan pienemmiksi ajan kuluessa. (9)

Hevosen kehityssarjaan liittyviä puutteita. Jo edellisessä lainauksessa puhuttiin puutteista hevosen kehityssarjassa, mutta seuraavassa luettelossa mainitaan niitä lisää. Ne osoittavat, miten epävarmalla pohjalla koko kehityssarja on ja miten on kyseenalaista käyttää sitä kehityksen todisteena. Voimme tietysti uskoa siihen, mutta mitään todisteita sille ei ole, koska emme voi tietää polveutumissuhteita. Ainoastaan ajatus kehityksestä vaatii sitä. Suurimpia puutteita ovat seuraavat seikat:

• Suurin ongelma on, ettei voida millään tavalla todistaa, että löytyneet fossiilit olisivat polveutumissuhteessa toisiinsa. Hevosen kehityssarjaa ei ole löydetty mistään yksittäisestä paikasta, vaan se on koottu eri puolilta maailma, jopa eri mantereilta, alku Pohjois-Amerikasta, keskivaihe Euroopasta ja loput jälleen Pohjois-Amerikasta! Hevosen on siis täytynyt ylittää meri voidakseen kehittyä toisella mantereella ja tulla sitten takaisin entiselle mantereelle, mikä on varsin älytön ajatus. Se on ajatus, jota on mahdoton todistaa todeksi ja joka perustuu pelkkään uskoon kehityksestä.

• Kehityssarjan ensimmäisestä osasta, eohippuksesta on sanottu, että se muistuttaa esim. tapiiria ja sarvikuonoa yhtä paljon kuin hevosta. Toisaalta on sanottu, että eohippus olisi ollut kani tai kalliomäyrä, joka on nykyisten kanien lajikumppani. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, ettei eohippuksella ole hevosten kanssa mitään tekemistä. Muista kehityssarjan osista on sanottu, että ne ovat kaikki selvästi hevosia.

• Sekä eohippuksella että nykyhevosella on 18 kylkiluuta. Eeohippusta seuraavalla kehitysvaiheella kylkiluita oli 19 ja sitä seuraavalla 15 kappaletta. Miksi tällaisia epäjohdonmukaisuuksia esiintyy?

• Hevosen kehityssarja kuvataan usein sellaisena, että se alkaa hyvin pienestä eläimestä ja päättyy suurikokoiseen hevoseen. Kuitenkaan koolla ei tarvitse olla todistusarvoa. Onhan nykyäänkin suuria ja pieniä hevosia. Kokoerot niiden kesken voivat olla valtavia kuten nykyihmisellä. Ihmisten pituus voi vaihdella alle metristä noin kahteen ja puoleen metriin. Silti kaikki heistä ovat ihmisiä.

Archaeopteryx eli liskolintu. Hevosen ohella archaeopteryxia eli liskolintua on pidetty hyvänä kehityksen esimerkkinä. Se on selitetty liskojen ja lintujen välimuodoksi ja sen kuvat esiintyvät biologian oppikirjoissa ja evoluutiota käsittelevissä teoksissa. Lainaus koulun oppikirjasta (Koulun biologia, lukiokurssi 2-3, 1987, Tast – Tyrväinen – Mattila – Nyberg, s. 156) osoittaa sen merkityksen:

Kuuluisin välimuotofossiili on liskolintu. Sillä oli selviä matelijoiden piirteitä, mm. hampaat ja häntä. Linnuille ominaisia rakenneseikkoja olivat siivet ja höyhenet.

Liskolintuun liittyviä ongelmia. Vaikka eräät oppikirjat ja evoluutiota käsittelevät kirjat antavat ymmärtää, liskolinnun olevan vakuuttava todiste kehityksestä, ei asia ole näin yksinkertainen. Päinvastoin, eräät todisteet osoittavat, ettei se mitenkään voi olla lintujen esi-isä tai tärkeä välimuoto. Sitä vastaan puhuvat seuraavat seikat:

Muita lintuja vanhemmissa kerrostumissa. Eräs seikka sitä vastaan, että archaeopteryx olisi välimuoto liskojen ja lintujen välillä, on se, että muiden tavallisten lintujen jäänteitä on löydetty geologisesti paljon vanhemmista kerrostumista kuin ne, mistä archaeopteryxin jäänteet on löydetty, Näiden kerrosten on esitetty olleen jopa ”60 – 75” milj. vuotta vanhempia. Se osoittaa, ettei archaeopteryx voi olla lintujen esi-isä, koska ennen sitä on jo esiintynyt lintuja. Samoin on löydetty muiden lintujen jäänteitä samoista kerrostumista kuin archaeopteryx. Jos käytetään näitä löytöjä perusteena, on mahdotonta pitää archaeopteryxiä tärkeänä välimuotofossiilina.

Kaikki linnun piirteet. Liskolinnun pitäisi siis olla liskojen ja lintujen välimuoto, koska siinä esiintyy piirteitä näistä molemmista ryhmistä.

   Kuitenkin myös nykyaikana tavataan vastaavanlaisia piirteitä muilla linnuilla. Joillakin linnuilla on kynnet siipien päissä (strutsi, turako ja hoatz), joillakin on samanlainen rintalasta kuin liskolinnulla (hoatz), joillakin on ollut liskolinnun tyyppiset hampaat (Esim. liitukaudella eläneet hesperonis- ja ichtyornislinnut - vaikkei toisaalta kaikilla nykyisillä matelijoillakaan ole hampaita.). Kun liskolinnulla on ollut näitä erikoisia piirteitä, ei sen tarvitse suinkaan todistaa sitä, että se olisi ollut aikanaan jokin välimuoto. Se voi yhtä hyvin olla todiste siitä, että se on luotu juuri sellaiseksi. Se on voinut olla oma lajinsa alusta alkaen.

   Jos liskolintu olisi todella välimuoto liskojen ja lintujen välillä, niin miksi sen sulat ovat täysin kehittyneitä, eikä niin, että ne olisivat puoliksi suomuja ja puoliksi höyheniä? Eikö tällaisia fossiileja pitäisi olla paljon olemassa, kun matelijoiden ja lintujen välissä arvellaan olleen n. 80 milj. vuoden kehitysjakson? Missä ovat kyseiset fossiilit vai onko kehitystä tapahtunut lainkaan? Toinen aiheellinen kysymys tietysti on, missä ovat matelijoiden ja lintujen välimuodot nykyaikana? Eikö niitä pitäisi esiintyä nyt eikä ainoastaan menneisyydessä?

Kehityksen ongelmia. Kun selitetään, että linnut ovat kehittyneet matelijoista, ei yleensä puututa yksityiskohtiin kehityksessä. Ne ohitetaan yksinkertaisesti muutamalla rivillä. Kohtaamme kuitenkin suuria ongelmia, jos oletamme lintujen kehittyneen matelijoista. Seuraavassa muutamia:

• Kun matelijoiden keuhkoissa on miljoonia pieniä ilmarakkuloita, koostuvat lintujen keuhkot putkista. Se, että olisi välimuotoja, joissa keuhkot koostuisivat puoliksi rakkuloista ja puoliksi putkista, on uskomatonta. On epätodennäköistä, että tällaiset välimuodot pysyvät elossa.

• Samalla kun keuhkojen olisi pitänyt muuttua, olisi sydämen pitänyt tulla nelilokeroiseksi ja veren koostumuksen muuttua. Miten tällaiset välimuodot saattoivat pysyä hengissä?

• Matelijoiden umpinaisen luuston täytyi muuttua lintujen ontoksi luustoksi. Miten se saattoi tapahtua? Myös koko tukirakennelman sekä lihasten tuli muuttua toisenlaiseksi.

• Lentokyvyn piti kehittyä.

• Suomujen tilalle tulivat sulat ja höyhenet.

• Vaihtolämpöisyys muuttui tasalämpöi-syydeksi.

• Saalistustavat ja aistit muuttuivat. On suuri ihme, jos näin suuret muutokset, joiden kaikkien pitäisi tulla voimaan samanaikaisesti, tapahtuisivat sattumanvaraisen kehityksen kautta. Evoluutioteoriassa näin tietysti edellytetään, mutta todisteet sen puolesta ovat heiveröisiä. Toisaalta jos tällaisia muutoksia on tapahtunut menneisyydessä, pitäisi niitä tapahtua nykyaikanakin. Ongelma vain on, ettei mitään sellaista ole havaittu.

Koivumittari ja bakteerit. Seuraavana listalla on koivumittari, jonka tummia ja vaaleita muunnoksia sekä näiden muunnosten selviytymistä erilaisessa ympäristössä on usein pidetty erinomaisena esimerkkinä evoluution toteutumisesta.

   Koivumittarien monissa muutoksissa on kuitenkin eräs ongelma: Ne eivät tee sitä uudeksi lajiksi. Se on yhä edelleen perhonen, koivumittari, sekä alussa että lopussa, eikä esim. ampiainen tai mato. Ainoa muutos, joka tapahtuu, on muunnosten keskinäisessä lukumäärässä, mutta uutta lajia ei ole syntynyt. "Lajien synnyn" vuoden 1971 painoksen johdan-nossa L. Harrison Matthews on todennut saman yksinkertaisen asian. Hän toteaa, ettei erilaisten muunnosten keskinäinen suhde auta evoluutioprosessin ratkaisussa. Se ei muuta koivumittaria joksikin toiseksi lajiksi:

Kokeet (koivumittareilla) osoittavat erinomaisesti, kuinka luonnonvalinta - elinkelpoisimman eloonjääminen - toimii käytännössä. Mutta ne eivät osoita, kuinka evoluutioprosessi etenee, sillä vaihteleepa populaatioiden sisältämien vaaleiden, keskivaaleiden ja tummien muotojen keskinäinen suhde kuinka paljon tahansa, kaikki ne pysyvät alusta loppuun saakka Biston betularioina. (10)

Toinen samanlainen esimerkki, jota on usein käytetty evoluution todisteena, on bakteerien vastustuskyky. On ajateltu, että kun jotkut vastustuskykyiset bakteerit säilyvät elossa ja niiden kannat lisääntyvät, todistaa se evoluutiosta.

   Tässä on kuitenkin samanlainen tilanne kuin koivumittarin tapauksessa. Bakteeri ei ole muuttumassa joksikin toiseksi lajiksi, vaan se on bakteeri sekä alussa että lopussa. Ainoastaan kyseessä on bakteeri, jolla on parempi vastustuskyky. Silti se on koko ajan pysynyt samana lajina. Kyseessä on samanlainen asia kuin jos joillakin ihmisistä on parempi immuniteetti esim. aidsia tai influenssaa vastaan. Nämä ihmiset eivät ehkä sairastu kyseisiin tauteihin, mutta ei se muuta heitä joksikin muuksi lajiksi.

Surkastumat. Entä surkastumat? Ne ovat asia, jota on saatettu käyttää kehityksen todisteena. Mm. umpisuolen lisäkettä, häntänikamia sekä muita ruumiinjäseniä on saatettu pitää turhina jäänteinä.

   Monet tiedemiehet eivät kuitenkaan yhdy edelliseen. Monilla jäsenillä, joita on pidetty jäänteenä menneestä, on havaittu olevan oma tärkeä tehtävänsä. On voitu jopa käytännössä osoittaa, että kaikilla niillä 180 elimellä, jotka aikoinaan julistettiin surkastumiksi, on oma tärkeä osansa ja toimintansa. Tällainen havainto ei viittaa näiden jäsenten tarpeettomuuteen vaan hyödyllisyyteen. Prof. Enoch on kirjoittanut "surkastumien" merkityksestä:

Elinten surkastumia väitettiin aikanaan olevan noin 180. Tiedon lisääntyessä on surkastuneiksi katsottujen elimien määrä vähentynyt. Aikanaan esimerkiksi sisäeritysrauhaset laskettiin surkastumiksi. Ihmisen korvanliikuttajalihakset ovat välttämättömät verenkierron kannalta, häntänikamiin on taas kiinnittynyt tärkeitä lihaksia. Umpilisäkkeitä ei moni tutkija pidä minään surkastumana vaan sillä on oma merkityksensä vastasyntyneelle. On totta, että kaikkien elinten toimintaa ei vielä tunneta. Se ei kuitenkaan merkitse, ettei niillä olisi merkitystä eikä varsinkaan sitä, että ihminen on kehittynyt. (11)

Mitä tulee ns. ”surkastumiin”, lienee asia niin, ettemme ymmärrä niiden merkitystä. Olen nähnyt sellaisiakin väitteitä, että häntäluu ja umpilisäke ihmisellä olisivat hyödyttömiä surkastumia lajinkehityksen ajoilta. Todellisuudessa häntäluu on istumisen kannalta erittäin tärkeä, enkä ole tavannut montakaan tyytyväistä potilasta, joilta se on poistettu, koska sitä olisi pidetty hyödyttömänä, kenties selkäkipuja aiheuttavana. Umpilisäkkeen merkitys normaalien suolistobakteerien kehityspaikkana on vastasyntyneelle tärkeä. Parin vuoden iässä se jo lienee tehtävänsä suorittanut ja voidaan huoletta poistaa, jos se tulehtuu. Alle kaksivuotiaalla sen tulehtuminen onkin melkoisen harvinaista. (12)

Surkastumien - jos niitä todella on - käyttäminen kehityksen todisteena on muutenkin kyseenalaista, koska kyseessä ei ole todellinen kehitys vaan taantuma. Todellista kehitystä on vain se, että syntyy ja esiintyy uusia ja hyödyllisiä elimiä. Pitäisi osoittaa, että on olemassa uusia, kehittymäisillään olevia, elimiä, joista toiset ovat esim. puolivalmiita tai edes yksineljäsosavalmiita. Jos surkastumia esiintyy paljon, pitäisi meidän nähdä myös yhtä monta sellaista elintä, jotka ovat muodostumassa. Miksi emme niitä näe? Pelkät surkastumat eivät kelpaa evoluution todisteeksi, vaan tarvitaan uusien jäsenten muodostumista. Siitä todisteet kuitenkin puuttuvat.

Alkionkehitys. Alkionkehitystä eli että eri eläinten ja ihmisen alkion kehitysvaiheet muistuttavat toisiaan, on käytetty eräänä kehityksen todisteena. Samalla on esitetty, että jokaisen yksilön alkionkehityksessä käydään uudelleen läpi koko lajinkehityksen vaiheet - alhaisimmista korkeampiin elämänmuotoihin. Esim. ihmisalkion "kiduskaarien" on katsottu olevan jäänteenä muinaisesta kalavaiheesta. Tämä teoria, joka on paljolti peräisin Ernst Haeckelin liioitelluista ja vääristellyistä piirroksista, on usein esitetty biologian oppikirjoissa.

   Se seikka, että voimme havaita samankaltaisuuksia eri alkioiden välillä, johtuu kuitenkin siitä, että ne kaikki alkavat yhdestä solusta. Ne prosessit, jotka johtavat soluryhmien erikoistumiseen, ovat kaikilla selkärankaisilla suunnilleen samanlaiset. Olisi pikemminkin yllätys, jos alkuvaiheissa ei olisi yhtään mitään yhteistä tai jos jokaisella tuhansista lajeista olisi oma muotonsa alkionkehityksessä. Tällaista ei varmastikaan voisi odottaa.

   Esim. kasvien siemenet voivat myös muistuttaa paljon toisiaan, mutta silti toisista voi tulla puita ja toisista joitakin muita. Samoin alkioista, vaikka ne alussa näyttäisivät hiukan samanlaisilta, voi tulla kaloja, kanoja, lehmiä, ihmisiä tai muita lajeja. Niiden samankaltaisuus alussa ei ole mikään todiste oletetusta kehityksestä, vaan liittyvät niiden kasvuvaiheisiin. Niistä tulee aikuisena aivan omia lajejaan ja ne eroavat toisistaan huomattavasti.

   Seuraava teksti viittaa samaan asiaan, alkion eri muotojen käyttämiseen kehityksen todisteena. Se puhuu myös "kiduskaarien" merkityksestä ihmisalki-ossa:

Tämä ns. rekapitulaatioteoria, jonka mukaan ihmisen sikiö kiipeää omaa sukupuutansa ylös, on läpeensä hölynpölyä. Eräs etevä lääkäri, joka on täysin perillä embryologiasta, on lausunut, että "kuuden viikon ikäinen sikiö muistuttaa kaunista pienoislasta". Ja sitä mukaa kuin sikiön kehityksen eri asteet ovat tulleet paremmin tunnetuiksi, ovat myös monet darwinistit lopettaneet hullutuksen puolustelun. Eräät niistä, jotka vielä pitävät kiinni teoriasta, hyppäävät yli kehityksen useimpien väliasteiden ja ovat sitä mieltä, että vain kala-aste, häntäaste ja karva-aste tulevat näkyviin.

  ... Edelleen "raot", joista he niin mielellään puhuvat "kidusrakoina", ovat yksinkertaisesti niitä uurteita tai kaaria, joista muodostuu korvaontelo, leuka ja kaulaosa. (13)

Samanlainen rakenne eli vertaileva anatomia. Kun useilla eläimillä esiintyy samanlainen perusrakenne - esim. ihmisen tarttumakäsi, maamyyrän lapiokämmen, hevosen jalka, pyöriäisen evä tai lepakolla siipi - on sitä pidetty todisteena siitä, miten kehitys on tapahtunut samasta perustyypistä. Rakenteiden samankaltaisuuden katsotaan todistavan, että kaikki eri lajit ovat sukulaissuhteessa keskenään.

   Hyvä kysymys kuitenkin on, minkälaisia raajojen pitäisi olla, jos ei nykyisenkaltaisia? Lepakko ei olisi lepakko eikä hevonen olisi hevonen, jos niiden raajat olisivat erilaisia. Lisäksi jos raajat olisivat olleet erilaisia, mitä hyötyä niistä olisi ollut? Olisivatko ne olleet yhtään käyttökelpoisempia vai olisiko niistä tullut käyttökelvottomia? Tuskin ne olisivat olleet yhtään parempia.

   Samankaltaisen rakenteen ei siten tarvitse todistaa yhteisestä polveutumisesta, vaan ainoastaan siitä, että eläimet on luotu samanlaista maailmaa varten. Ne eivät muuten tulisi edes toimeen maan päällä. On kyseenalaista pitää niiden samankaltaisuutta kehityksen todisteena. Yhtä hyvin voitaisiin painottaa myös erilaisuuksia esim. ihmisen, valaan, perhosen, käärmeen ja elefantin välillä. Vaikka niilläkin on joitakin yhtäläisyyksiä, ne poikkeavat toisistaan myös todella paljon.

Ei ole kuitenkaan vaikea löytää joukko elimiä, joita esiintyy melkein kaikilla korkeimmilla luoduilla. Sellaiset kuin aivot, hermosto, sydän ja verenkierto, maha ja ruuansulatuselimet, korvat, silmät, jalat, pää - ja koko joukko muita hyödyllisiä asioita - ovat lähinnä jonkinlaista biologista yhteisominai-suutta. Mutta millaisia ajatuksen päätelmiä ja lyhytsulkuja kehitysoppineet sitten käyttävät saadakseen tämän tosiasian olemaan "todisteena" opille, jonka mukaan me kaikki alkujaan polveudumme olennosta, jolla ei ollut mitään näistä? Sillä siltä pieneltä yksisoluiselta eläimeltä, josta kaikki sai alkunsa, puuttuivat kaikki nämä jäsentenosat ja elimet!

   ... Näiden mielettömien teorioiden mukaan olisi siis turskan päällä ja Einsteinin päällä sama alkulähde, toinen olisi vain hiukan enemmän "kehittynyt". Mutta on hylättävä kaikki, mitä pääksi sanotaan, uskoaksemme moista hölynpölyä!

   Älkää vaatiko, että me pitäisimme serkkuinamme kaikkia, joilla sattuu olemaan pää - tai joilla on tietty määrä luita käpälässä tai uimaräpylässä. (14)

Biokemiallinen rakenne. Geenejä ja veren samankaltaisuutta on saatettu käyttää eräänä evoluution todisteena.

   Tässäkin on kuitenkin kysymys siitä, mitä etsitään; etsitäänkö eroavaisuuksia vai yhtäläisyyksiä? On kyllä totta, että jotkin lajit muistuttavat biokemialliselta rakenteelta toisiaan ja niissä on yhtäläisyyksiä, mutta näinhän sen pitääkin olla (Tutkimusten mukaan myös valaan ja tiikerin sekä ihmisen ja rotan pitäisi veren perusteella olla lähisukulaisia!). Kun on olemassa tuhansia lajeja, on väistämätöntä, että toisten välillä on samankaltaisuuksia biokemiallisessa sekä muussakin rakenteessa. On mahdotonta, että asia voisi olla toisin.

   Toisaalta, jos etsimme eroavaisuuksia, voimme niitäkin löytää. Esim. monien apinalajien välillä on havaittu syvä kuilu niiden biokemiallisessa rakenteessa, vaikka ne muuten muistuttavat toisiaan. Tällaisen ei pitäisi olla mahdollista, jos ne olisivat lähisukulaisia keskenään ja polveutuisivat samasta kantamuodosta. Miksi eroja kuitenkin havaitaan? Eivätkö ne todista siitä, ettei kemiallisen rakenteen perusteella voida tehdä suuria johtopäätöksiä kaikkien lajien polveutumisesta? Molekyylibiologian tutkija Michael Denton on todennut eroista eri lajien välillä:

Molekyylitasolla todettu vaihtelu viittaa hyvin järjestyneeseen hierarkkiseen systeemiin. Jokainen luokka on erillinen ja ainutlaatuinen molekyylitasolla, eivätkä mitkään välimuodot yhdistä näitä luokkia. Evoluutiobiologian tarvitsemia välimuotoja ei ole löytynyt molekyyleistä sen paremmin kuin fossiileistakaan. Tämä uusi tekniikka on löytänyt vain sisarussuhteita. Molekyylitasolla mikään eliö ei ole ”esi-isä”, ”primitiivinen” tai ”kehittynyt” jos sitä verrataan sukulaisiinsa. Luonto mukautuu samaan kehitysopin vastaiseen muotoon, minkä jo 1800-luvun huomattavat vertailevan anatomian tutkijat havaitsivat. (15)

Kun esitetään, mikä tai mitkä asiat vievät kehitystä ja evoluutiota eteenpäin, on yleensä tärkeimpinä tekijöinä mainittu mutaatiot ja luonnonvalinta. Koulun oppikirjassa (Koulun biologia, lukiokurssi 2-3, 1987, Tast – Tyrväinen – Mattila – Nyberg, s. 165) on seuraavanlainen otsikko, joka viittaa niiden oletettuun merkitykseen evoluution eteenpäinviejinä:

18 Muuntelu ja valinta evoluutiotekijöinä

Mutaatiot. Mutaatioiden pitäisi siis viedä kehitystä eteenpäin ja aikaansaada uusia lajeja. Niiden vaikutuksesta on tehty myös useita kokeita, varsinkin banaanikärpäsillä.

   Mutaatioiden käyttö kehityksen eteenpäinviejinä on kuitenkin kyseenalaista. Kokeet, joita on tehty vuosikymmeniä ja joissa on syntynyt mutaatioita, eivät osoita niiden olevan niin tärkeitä kehityksen kannalta kuin on oletettu. On tehty ainakin seuraavat havainnot, jotka eivät tue kehitystä:

Tiettyjen rajojen sisällä. Ensinnäkin on huomattu, että mutaatiot tapahtuvat aina tiettyjen rajojen sisällä. Ne eivät synnytä uusia ja ennennäkemättömiä rakenteita, vaan saavat aikaan muutoksia jo olemassaolevissa elimissä. Yleensä muutokset, joita havaitaan, ovat suhteellisen yksinkertaisia ja mitättömiä. Esim. banaanikärpäsissä voi esiintyä epämuodostuneita siipiä ja raajoja sekä vähäisiä muutoksia muissa elimissä, muttei kuitenkaan mitään uusia ja hyödyllisiä jäseniä.

   Sen sijaan kokeita tehdessä on havaittu, että rajan ylittäminen johtaa tavallisesti vain kuolemaan ja steriiliyteen tai sitten eliölajit pyrkivät palautumaan normaaleiksi muutaman sukupolven kuluttua. Se johtuu siitä, että perinnöllisyys pyrkii pitämään kantalajit samanlaisina ja vaihteluskaala on pitemmän ajan kuluessa jokseenkin olematonta.

   Monet tutkijat myös kiistävät, että mutaatiot saisivat aikaan laajamittaisia muutoksia. He viittaavat siihen, miten ne tapahtuvat vain määrättyjen rajojen sisällä. Katsomme muutamia heidän kommenttejaan:

Vaikka meidän aikanamme onkin tutkittu monia tuhansia muuttumia, ei ole tavattu yhtään selvää tapausta, jossa muuttuma olisi tehnyt eläimen monimutkaisemmak-si, synnyttänyt uuden rakennepiirteen tai edes aiheuttanut syvällekäyvän uuden sopeutumisen. (R.D. Clark, Darwin: Before and After, s. 131)

Tuntemamme mutaatiot, joiden ajatellaan olevan vastuussa elollisen maailman luomisesta, ovat yleensä joko elimen menetyksiä, häviämisiä (pigmentin menetys, lisäkkeen menetys) tai olemassa olevan elimen kahdentumisia. Missään tapauksessa ne eivät koskaan tuota mitään todella uutta tai omaperäistä orgaaniseen järjestelmään, mitään sellaista, mitä voitaisiin pitää uuden elimen perustana tai uudenlaisen toiminnon alkuunpanona. (Jean Rostand: The Orion Book of Evolution, 1961, s. 79)

Kokeellisen mutaatiotutkimuksen tulokset eivät kerro mitään makroevoluutiosta. Toistaiseksi tunnetut tosiasiat mutaatiotapahtumasta viittaavat siihen, että mutaatiot tapahtuvat ahtaissa rajoissa. Eliöiden muuttuminen mikroevoluution rajojen ulkopuolelle ei selity tunnettujen mutaatioiden avulla. (Siegfried Scherer ja Reinhard Junker: Evoluutio, kriittinen analyysi, s. 69)

Ei uusia lajeja. Toiseksi on hyvä huomata, ettei kokeilla ole saatu syntymään uusia lajeja. Kun banaanikärpäsellä on tehty kokeita satojatuhansia ja miljoonia kertoja vuosikymmenien ajan, voisi olettaa, että se olisi jo muuttunut esim. ampiaiseksi, madoksi tai perhoseksi. Mitään sellaista ei ole kuitenkaan havaittu, vaan banaanikärpänen on koko ajan pysynyt banaanikärpäsenä. Se on ollut koko ajan oma lajinsa eikä ole kokenut muutosta joksikin muuksi eliöksi.

   Niinpä "Darwin Retried" -kirjan kirjoittaja (Norman Macbeth, Darwin Retried, 1971, s. 33) on kertonut tunnetusta perinnöllisyystieteilijästä, edesmenneestä, Richard Goldschmidtistä ja hänen tutkimuksistaan. Tämä tunnettu tutkija totesi, ettei edes tuhat mutaatiota yhdessä yksilössä olisi aikaansaanut uutta lajia, koska muutokset ovat niin pieniä. Tämä osoittaa, etteivät mutaatiot voi viedä kehitystä eteenpäin vaikka niin on oletettu:

Tarkkailtuaan useiden vuosien ajan banaanikärpäsissä ilmenneitä mutaatioita Goldschmidt vaipui epätoivoon. Hän valitti, että muutokset olivat niin toivottoman pieniä, että vaikka tuhat mutaatiota yhtyisi yhdessä yksilössä, ei silti olisi syntynyt uutta lajia. (16)

Luonnonvalinta. Mutaatioiden lisäksi on esitetty toiseksi evoluution aikaansaajaksi luonnonvalintaa eli kyvykkäämmän eloonjäämistä. Tämä oli Darwinin mielestä pääsyy evoluution takana. Hän uskoi, että parhaiten sopeutuvan eloonjääminen voisi selittää koko evoluution.

   Tämä käsitys on kuitenkin ongelmallinen. Syy on yksinkertainen: luonnonvalinta ei voi aikaansaada mitään uutta, koska sehän aina valitsee vain siitä, mikä on vanhaa ja valmista. Se ei voi synnyttää yhtään uutta lajia tai luoda uutta, koska pelkkä eloonjääminen ei voi saada sitä aikaan. Se voi vain säilyttää jo olemassaolevia lajeja ja valita niistä.

   On kyllä totta, että jokin eliö voi olla sopivampi kuin toinen ja sillä on paremmat mahdollisuudet jäädä henkiin, mutta ei siitä ole enää apua tuon eliön luomisessa tai muuttamisessa. Se ei voi enää muuttua joksikin muuksi lajiksi, jos se on sattunut syntymään esim. leijonaksi. Se pysyy varmasti leijonana elämänsä loppuun saakka, samoin kuin kirahvi ja muutkin lajit pysyvät samoina. Darwinin teoria ja luonnonvalinta ei siten voi selittää uusien lajien syntyä, koska se valitsee jo olemassaolevista lajeista ja muodoista. On kummallista, että evolutionistit eivät ole tarkemmin pohtineet tätä asiaa:

Tässä Darwinin selitysperiaate pettää ratkaisevasti. Luonnollinen valinta voi ehkä selittää, miten parhaiten varustetut jäävät eloon, mutta se ei silti voi selittää, miten parhaiten varustetut tulevat esiin. Luonnollinen valinta ei voi tuottaa uusia ominaisuuksia, se voi vain tilaisuuden tullen valita jo olemassaolevien ominaisuuksien kesken. Uutta elintä ei voida "valita", se täytyy luoda! Jo olemassa olevaa perintöaihetta ja mahdollisuuksia voidaan keinollisesti viljellä, mutta ei luonnollinen eikä keinollinenkaan valinta pysty tuottamaan uutta. Luonnollinen valinta voi ehkä selittää, miten jotkut tuhoutuvat, mutta ei, miten jotkut syntyvät. (17)

Entä sitten jalostus eli ihmisten suorittama valinta? Onko sen kautta voitu todistaa uusien lajien syntymistä?

   Tässä on kuitenkin sama ongelma kuin luonnonvalinnassa: uusien lajien syntymättömyys. On kyllä totta, että muutoksia ja vaihtelua voi esiintyä esim. kotieläimissä – hevosissa, koirissa ja kissoissa - mutta on myös havaittu, että on tietyt rajat joiden yli ei päästä, aivan kuten mutaatioissa. Jalostustyö, jota on suoritettu eläinten parissa säännöllisesti yli 2000 v. ajan, on kiistatta osoittanut, että eläimiä voi jalostaa vain lajin sisällä. Eläimet ja kasvit eivät ole muuttuneet sen seurauksena muuksi lajeiksi, vaan perinnöllisyys on pyrkinyt pitämään kantalajit erillään.

   Katsomme lainausta jalostuksen rajoituksista (On Call, 3.7.1972, s. 8,9). Se osoittaa, miten jalostuskokeet pikemminkin kumoavat kehitysteorian kuin tukevat sitä. Siinäkin on rajat, joiden yli ei päästä. Lajit eivät muutu toiseksi, vaikka muuntelua onkin nähtävissä:

Jalostajat havaitsevat tavallisesti, että muutaman sukupolven kuluttua jalostuksessa saavutetaan ääriraja, jota pidemmälle edistyminen ei ole mahdollista, eikä ole muodostunut yhtään uutta lajia --. Jalostuskokeet näyttäisivät sen tähden pikemminkin kumoavan kehitysteorian kuin tukevan sitä. (18)

4. Kuiluja evoluutioteoriassa

Evoluutioteoriassa on useita ongelmia ja kynnyksiä, joista monet ovat ylittämättömiä. Edellisissä luvuissa on käsitelty joitakin niistä, mutta tässä luvussa otetaan esille muutamia sellaisia alueita, joihin on vaikea löytää selitystä sattumanvaraisen kehityksen kautta.

   Ongelmia, mitä evoluutioteoriassa esiintyy, on saatettu yksinkertaisesti selittää sillä, että aika tekee kaiken mahdolliseksi ja vuosimiljoonien aikana voi tapahtua mitä tahansa.

   Asiaa voitaisiin verrata siihen, että tyttö sadussa suutelee sammakkoa ja siitä yhtäkkiä tulee prinssi. Sitä pidetään vain satuna. Kuitenkin sama asia muuttuu tieteeksi heti, kunhan siihen varataan tarpeeksi aikaa: 300 miljoonaa vuotta, koska siinä ajassa tiedemiehet uskovat sammakon muuttuneen ihmiseksi. Näin evolutionistit antavat ajalle ikään kuin yliluonnollisia ominaisuuksia. Se, mikä muutoin olisi mahdotonta, muuttuu ajan kautta mahdolliseksi.

   Seuraava lainaus osoittaa myös, miten ajan uskotaan mahdollistavan kaiken, vaikka se olisi vastoin käytännön havain-toja. Kysymys on evoluution perusoletta-muksesta, lajien muuttumisesta toisiksi:

On tietenkin totta, että kukaan ei ole voinut tutkia ammoin hävinneiden lajien geenivarastoja, eikä edes yhdenkään lajin syntymistä ole – eräitä polyploidiatapauksia lukuun ottamatta – suorastaan havaittu. Mutta evoluutiotutkijoilla on ollut tuskin sataa vuotta käytettävissään, ja uuden lajin syntyyn lasketaan helposti kuluvan miljoonakin vuotta. Ei kuitenkaan ole mitään syytä ajatella, että evoluutiossa olisivat muinoin vaikuttaneet jotkin muut mekanismit kuin ne, joiden on todettu nykyään muuttavan populaatioiden geenivarastoja. (Koululaisen uusi tietosanakirja, s. 815)

Seuraavilla riveillä aiotaan tutkia muutamia evoluutioteoriaan liittyviä kynnyksiä (On niitä enemmänkin. Esim. kuilu selkärankaisten ja selkärangattomien välillä on sellainen, johon ei ole löytynyt ratkaisua…) Käsiteltäviä ovat seuraavat aiheet. Evoluutiokirjallisuudessa on yritetty löytää ratkaisuja niihin, mutta useimmat ratkaisut liikkuvat mielikuvituksen alueella:

• Alkuvaiheet

• Prokaryootit ja eukaryootit

• Monisoluiset

• Kasvien kehitys

• Merestä maalle ja maalta mereen

• Monimutkaiset elimet

Alkuvaiheet. Jo aiemmin todettiin, että elämän alkuvaiheet ovat ongelma. Edelleenkään ei olemassa yhdistävää siltaa elävän ja elottoman aineen välillä. Siinä on selvä katkos. Kuviteltua hyppäystä elottomasta aineesta eläviin eliöihin on ollut mahdoton todistaa ja se jättää huomioimatta esim. Louis Pasteurin monipuoliset kokeet, jotka osoittivat, että elämä voi syntyä ainoastaan elämästä.

   Kun kuilu elävän ja elottoman välillä on havaittu näin suureksi, on ehdotettu toisenlaisia ratkaisuja. Esim. perimämolekyylin rakenteen keksijä, nobel-palkittu, Sir Francis Crick sekä avaruustutkija Sir Fred Hoyle ovat tulleet siihen tulokseen, että elämän on täytynyt syntyä avaruudessa sekä purjehtia sieltä tänne.

   Ongelmana heidän selityksessään vain on, ettei se ratkaise elämän syntyä. Se siirtää sen ainoastaan muualle, kauemmaksi. Jos oletetaan elämän alkaneen spontaanisti itsestään, ei se tuo sen ratkaisemiseen mitään uutta apua. Joutuisimme edelleen toteamaan, että elävän ja elottoman aineen välillä on syvä kuilu. Sitä on vaikea ylittää, koska ei ole löydetty mitään yhdistävää siltaa:

Kolmen viime vuosikymmenen aikana tehdyt havainnot osoittavat meille, että elävän ja elottoman maailman välillä on selvä katkos. Tämä katkos on eräs luonnon dramaattisimmista, sillä minkäänlaista yhdistävää siltaa (”puuttuvaa rengasta”) ei kulje sen yli. Tämän yhdistävän sillan puuttuminen on kokeellisen tieteen keinoin vahvistettu, mutta se on myös käsitteellinen mahdottomuus ja näin muistuttaa muita luonnossa havaittavia katkoksia. (19)

Prokaryootit ja eukaryootit. Kun on tehty erilaisia ryhmittelyjä eliökunnan suhteen, ovat tavallisia ryhmittelyjä jaot kasviin ja eläimiin sekä jaot selkärankaisiin ja selkärangattomiin. Useimmille ihmisille nämä ovat tuttuja käsitteitä.

   Kuitenkin niitäkin tärkeimpänä ryhmittelynä on pidetty jakoa prokaryootteihin ja eukaryootteihin eli jakoa alkeistumallisiin ja aitotumallisiin soluihin.

   Näistä kahdesta solutyypistä eukaryootit ovat monimutkaisempia ja niiden on arveltu kehittyneen nimenomaan prokaryooteista, joita on pidetty ensimmäisinä eliöinä maan päällä. Prokaryoottien arvellaan esiintyneen maan päällä ainakin "2 miljardia vuotta" ennen kuin ensimmäiset eukaryootit ilmaantuivat.

   Näiden kahden solutyypin välillä voidaan havaita valtavia eroja sekä koon että sisäisen rakenteen puolesta:

• Prokaryootit ovat eukaryootteja paljon yksinkertaisempia.

• Prokaryooteilla ei ole tumaa, mitokondrioita, kloroplasteja eikä muitakaan sellaisia soluelimiä, jotka ovat eukaryooteilla.

• Prokaryoottien tilavuus on vain tuhannesosa eukaryoottien tilavuudesta eli eukaryootit ovat niitä noin 1000 kertaa suurempia.

Ongelma kahdessa edellisessä solutyypissä on, missä ovat niiden välimuodot maaperässä? Jos eukaryootit ovat kehittyneet prokaryooteista, pitäisi välimuotoja olla maaperässä suuret määrät. Aikaahan kehitykseen olisi pitänyt olla ainakin satoja miljoonia vuosia, kuten on esitetty. Ongelma kuitenkin on, että välimuodot edelleen puuttuvat eikä niitä ole löydetty. Missä ne ovat?

   Vielä suuremman ongelman kohtaamme siinä, ettei samojen solutyyppien väliltä löydy nykyäänkään yhtään välimuotoa. Olisihan todennäköistä, että voisimme löytää edes jonkinlaisia välimuotoja, niin ettei olisi niin jyrkkää rajaa näiden kahden solutyypin välillä. Evoluutioteorian kannaltahan olisi luonnollisinta, ettei olisi niin selviä rajoja eri ryhmien välillä, mutta ongelma on juuri siinä, että rajat ovat niin selvät ja välimuodot edelleen puuttuvat. Näiden kahden solutyypin ongelma on edelleen ratkaisematta:

Vaikka todisteet tukevatkin ajatusta, että eukaryoottien on täytynyt kehittyä prokaryooteista, näiden kahden ryhmän väliset erot ovat kuitenkin niin suuret, että vaikuttaisi tarvitun muutakin kuin vain aikaa ja mutaatioita, jotta niin paljon yksinkertaisemmista prokaryooteista olisi voinut kehittyä aika mutkikas eukaryootti. (John Reader: "Alkumerestä maalle", s.36)

Monisoluiset. Seuraavana vaiheena prokaryootti- ja eukaryoottivaiheiden jälkeen olisi elämän kehityksessä pitänyt ilmaantua monisoluisia eliöitä, joiden esiintuleminen olisi merkinnyt elämän huomattavaa monimutkaistumista.

   Monisoluisten ilmaantumisessa on kuitenkin samanlainen ongelma kuin edellisissä vaiheissa. Vaikeudet ovat siinä, että on ollut vaikea löytää todisteita sille, että yksisoluiset alkueliöt olisivat joskus menneisyydessä alkaneet yhtäkkiä liittyä yhteen ja muodostaa toimivia kokonaisuuksia. Teoriat niiden synnystähän edellyttävät, että ne muodostuivat usean solun liittymisestä yhteen. Sillä tarkoitetaan, että ”solun jakauduttua kahtia näin syntyneet uudet solut, tytärsolut, eivät eronneetkaan toisistaan vaan jäivät yhteen kaksisoluiseksi eliöksi. Kaksisoluisesta saattoi tulla kolmisoluinen tai nelisoluinen, yhteen jääneiden solujen määrä nousi kymmeniin, satoihin, tuhansiin… Saman eliön eri solut erikoistuivat eri tehtäviin…” (Koululaisen uusi tietosanakirja, s. 772).

   Ovatko sitten monisoluiset eliöt syntyneet edelläkuvatulla tavalla, on todettava, ettei sitä voida todistaa. Eräät tutkijat kiistävät sen, että se olisi mahdollista. He toteavat myös, että useampi yksisoluinen yhdessä ei tee niistä monisoluisia. Ne ovat edelleen yksisoluisia, mutta niitä on vain useampi yhdessä!

   Toiseksi on hyvä huomata, että luonnossa ei ole havaittu monisoluisten syntyvän yksisoluisista nykyaikana ja ainoastaan oletukset elämän evoluutiosta edellyttävät sellaisia teorioita. Voidaan uskoa, että näin on tapahtunut, mutta mitään vakuuttavaa aineistoa sen tueksi ei ole löydetty.

   Monisoluisiin liittyvää ongelmaa on kuvattu seuraavissa lainauksissa. Tämä alue on yhä ratkaisematon arvoitus:

Emme tiedä, kuinka yksisoluisista voisi syntyä monisoluisia. Suvullisen lisääntymisen kehittyminen on erittäin vaikea ongelma evoluution näkökulmasta. Uusia geenejä on tarvittu paljon, ja muutoksen aiheuttanut valintapaine on epäselvä, sillä bakteerit menestyvät aivan äärimmäisissäkin oloissa pakkasesta kiehuviin lähteisiin, kilometrien korkeuksista kilometrien syvyyksiin.

   On yllättävää, että kaikki eläinkunnan noin sata pääjaksoa ja useat luokat todellakin ilmestyvät lähes samanaikaisesti monisoluisen elämän alussa (Evolution and the Fossil Record, K.C. Allen and D.E.G. Briggs, 1989), eikä tällä tasolla tapahtunut jatkossa enää mitään ”evoluutiota”, vaan ainoastaan 70 pääjakson sukupuuttoon kuoleminen (Gould, Wonderful Life, ss. 57-60). (20)

Mitä johtopäätöksiä sitten voidaan tehdä, kun on kysymys yksisoluisten (Protozoa) ja monisoluisten (Metazoa) välisestä mahdollisesta sukulaissuhteesta? Ainoa varma seikka on se, ettemme tunne nykyään tätä sukulaissuhdetta. Melkein jokaista mahdollista (yhtä hyvin kuin monta mahdotontakin) sukulaisuussuhdetta on ehdotettu, mutta käytettävissämme oleva tieto on riittämätöntä, jotta se oikeuttaisi meidät päätymään mihinkään tieteelliseen tätä sukulaisuussuhdetta koskevaan johtopäätökseen. Jos haluamme, voimme uskoa, että joku näistä teorioista on oikeampi, mutta meillä ei ole todellisia todisteita. (G.A.Kerkut: Implications of Evolution, s.49) (21)

Kasvien kehitys. Yksi kehitykseen liittyvistä ongelmista ja arvoituksista on kasvien kehitys. Yleensä on selitetty, että nekin kehittyivät ensin vedessä niin että ensimmäisiä kasveja olivat yksinkertaiset levät, joista sitten vähitellen kehittyivät muut vesikasvit sekä maakasvit kuten sammalet, kaislat, pensaat, kukat ja puut. Aikaa kaikkeen on arveltu kuluneen satoja miljoonia vuosia.

   Mitä sitten tulee todisteisiin kasvien siirtymisestä mereltä maalle, on jälleen todettava, ettei vakuuttavaa todistusaineistoa ole. On vain oletus ja usko siihen, että niin on täytynyt tapahtua, mutta asiaa ei voida tietää. Niistä kuten eläimistä on vaikea löytää mitään niitä edeltäviä yksinkertaisempia kehitysvaiheita maakerrostumista. Sen sijaan on kyllä havaittu, että kaikki kasvien pääryhmät ilmestyvät kerrostumiin äkisti ja täysin valmiina. Ne ovat siitä lähtien myös pysyneet erillisinä. Tämä tukee luomiskäsitystä.

   Kukaan ei myöskään tiedä, miten monimutkainen fotosynteesi on syntynyt tai miten levästä on voinut tulla kaisla ja edelleen puu tai pensas. Ja jos näin on tapahtunut menneisyydessä, eikö samaa pitäisi tapahtua nytkin, vai onko niin nähty tapahtuvan? Todisteet näistä tapahtumista ja niiden todennäköisyydestä puuttuvat edelleen kokonaan.

Paleobotanistit pitävät kasvien siirtymistä vedestä maalle yhtä vaikeana kysymyksenä kuin ensimmäisen elämän syntyä varhaisella maapallolla. Elämä maalla edellyttää lukuisia uusia ominaisuuksia, joita vesikasvit eivät tarvitse ja jotka voivat olla vedessä jopa haitaksi. (22)

"Kehitysteorian tueksi voidaan esittää paljon todisteita biologiasta, eläin- ja kasvimaantieteestä ja paleontologiasta, mutta sittenkin olen sitä mieltä, että ennakkoluulottomat ihmiset tulevat siihen tulokseen, että kasvifossiilisto tukee erityisen luomisen ajatusta. -  - Voidaanko kuvitella, että orkidea, limaska ja palmu olisivat samaa syntyperää, ja onko tämä olettamus todistettavissa? Kehitysopin kannattaja on varmaankin valmistautunut vastaamaan, mutta luulenpa, että useimmat todisteet eivät kestäisi tutkimusta." (23)

Merestä maalle ja maalta mereen. Edellisessä kappaleessa mainittiin, miten kasvien oletetaan siirtyneen merestä maalle. On oletettu, että meressä olevat levät muuttuivat vähitellen monimutkaisemmiksi ja nykyisiksi maakasveiksi niin että aikaa kehitykseen arvellaan kuluneen jopa satoja miljoonia vuosia.

   Eläinten kehityksenkin arvellaan olleen samantyyppinen. Tällä tarkoitetaan, että kun elämä ensin syntyi meressä, kehittyi se siinä ja siirtyi sitten merestä maalle. Yksinkertaisista yksisoluisista, joita aluksi oli vain meressä, piti muodostua lopulta monimutkaisia maaeläimiä kuten sammakkoja, matelijoita, lintuja ja nisäkkäitä. Kaiken nykyisen, monipuolisen elämän maan päällä uskotaan olevan seurauksena tästä tapahtumasta.

   Jos kuitenkin tutkimme asiaa ja ajatusta, että kala aikanaan ryömi maalle muuttuen maaeläimeksi, kohtaamme lukuisia ongelmia ja kynnyksiä. Niistä voidaan ottaa esille seuraavia seikkoja:

• Yksi ongelma on hengittäminen. Kalan olisi pitänyt kehittää itselleen uusi hengityselimistö, että se pystyi hengittämään yhtä helposti ilman kautta kuin veden kautta. Sen olisi pitänyt tapahtua hyvin nopeasti, koska jos se ei kehitä sitä muutaman tunnin aikana, kuolee se heti. Toistaiseksi on ollut vaikeata selittää, miten kalan kidukset voivat muuttua keuhkoiksi lyhyessä ajassa.

• Kalan liikkuminen maalla olisi ollut ongelma. Se olisi käytännöllisesti katsoen ollut kuin "kala kuivalla maalla" eikä todennäköisesti olisi päässyt minnekään. Pyrstöstä tai evistä ei juuri ole apua maalla liikkumisessa. Siihen tarvitaan jalkoja. Se olisi evien avulla voinut korkeintaan hyppiä ilmaan, mutta ei olisi päässyt eteenpäin.

• Kalan aistien olisi täytynyt muuttua sekä toimintansa että rakenteensa puolesta. Aisteista, jotka toimivat vedessä, ei välttämättä ole hyötyä maalla. Esim. silmä, joka on hyödyllinen vedessä, voi olla hyödytön maan päällä, koska vesi ja ilma taittavat valoa eri tavalla.

• Yksi ongelma on, miten kala pystyi syömään ja mitä se söi maan päällä. Varmastikaan se ei olisi pystynyt kurottautumaan syömään marjoja pensaista eikä juuri muutakaan ravintoa, koska sen liikkuminen olisi ollut mahdotonta. Eikä se maan päällä ollessaan olisi saanut samanlaista ravintoa kuin mihin se oli tottunut. Miksi se olisi edes lähtenyt etsimään ravintoa maan päältä, koska vesistöissäkin on sitä riittävästi?

• Lisääntyminen olisi tuottanut vaikeuksia, koska siihen vaaditaan aina kaksi kalaa eikä vain yhtä. On ongelmallista selittää, miten ne olisivat voineet laskea mätinsä ja maitinsa samaan paikkaan, koska liikkuminen olisi ollut vaikeata.

   Mitä sitten tulee oletukseen, että elämä olisi siirtynyt maalta merelle päin, on siinäkin ongelmia. Ensinnäkin, miksi nämä eläimet olisivat siirtyneet mereen; eikö maallakin ollut tilaa? Miksi ne olisivat siirtyneet itselleen vieraaseen ympäristöön, missä niiden olisi ollut vaikea selviytyä ja missä ne todennäköisesti olisivat hukkuneet?

   Lisäksi jos oletamme valaiden olevan näiden eläinten jälkeläisiä, eikö niillä pitäisi olla merkkejä esi-isiensä maaelämästä tai jonkinlaisia jäänteitä kavioista? Tosiasia kuitenkin on, että valailla ei havaita kavioita tai jäänteitä niistä, vaikka jotkut yrittävät niin selittää. Ne ovat varsin hyvin sopeutuneet vesielämään. Kysyä tietysti voidaan, onko valaan sekä delfiinin ja kalaliskon sukupuu sittenkään maalta peräisin? Ainoastaan oletus, että kehitys on kulkenut muodossa kala - sammakko - matelija - nisäkäs, voi saada uskomaan ajatukseen elämän siirtymisestä maalta mereen. Emme löydä sen tueksi mitään vakuuttavaa aineistoa, koska fossiililöydöt eivät tue sellaista käsitystä. Sen sijaan on kyllä havaittu, että lajit esiintyvät niissä erillisinä kuten nykyäänkin.

Monimutkaiset elimet. Jos oletetaan, että kaikki on saanut alkunsa yhdestä alkusolusta, on eräs vaikeus selittää nykyisten lajien runsaus ja monimuotoisuus. Miksi ei esim. yksinkertainen solumassa, bakteeri tai sammal ole täyttänyt maapalloa, sen sijaan että voimme nykyään nähdä kaikenlaisia värikkäitä, vedessä, ilmassa, maan päällä ja sen allakin olevia eläimiä sekä monipuolista ja runsasta kasvillisuutta? Sitä on vaikea selittää pelkän "yksinkertaisen" alkusolun pohjalta.

   Tietysti voidaan kysyä, miksi yhä edelleen on yksisoluisia eliöitä kuten ameeboja? Mistä johtuu, että toiset niistä ovat kehittyneet monimutkaisiksi eliöiksi, kun toiset ovat pysyneet entisellään ja pärjäävät nykyisinkin aivan hyvin?

   Luonnon lajien runsauden lisäksi on toinenkin ongelma. Tämän ongelman muodostavat mutkikkaat elimet ja monimutkaiset rakenteet ja jos ne eivät olleet heti valmiina. Miten voitiin pärjätä puolivalmiilla rakenteilla?

   Seuraavassa yritämmekin tutkia joitakin tällaisia monimutkaisia rakenteita. Tutkimus aloitetaan ruuansulatuselimistä ja siirrymme sitten muihin monimutkaisiin rakennelmiin.

Ruuansulatuselimet. Jos oletetaan, että ruuansulatuselimet eivät olisi olleet heti valmiina, olisi seurannut monenlaisia ongelmia. Ne osoittavat, että itse asiassa kaikkien vaiheiden olisi hyvä olla heti kunnossa, muuten normaalielämästä ei tulisi mitään. Tarvitsemme niitä jokaisessa vaiheessa, muuten olisi mahdotonta pysyä hengissä. Evoluutioteoreetikot pohtivat harvoin tällaisia asioita. He uskovat kehityksen tapahtuneen, mutta eivät ota huomioon lukuisia pulmia, joita seuraa, jos kaikki ei ollut heti valmiina.

• Ensimmäinen vaihe ruuansulatuselimistössä on suu. Jos se ei ollut heti valmiina, mitä kautta ruoka meni sisälle? Olisiko se jäänyt ulkopuolelle, niin että oltaisiin kuoltu nälkään? Tarvitsemme suuta, ei ainoastaan puhumiseen, vaan myös syömiseen ja juomiseen. Muuten kuihtuisimme muutamassa viikossa.

• Jos ruokatorvi ei ollut heti valmiina, minne ruoka olisi mennyt, vai olisiko se jäänyt suuhun vatsan asemasta? Siinäkin tapauksessa olisi seurauksena ollut nälkään kuoleminen. Ruokatorvi on välttämätön, jotta ruoka voi siirtyä muualle ruumiiseen.

• Ruokatorven lisäksi on vatsan oltava valmiina, koska mihin ruoka olisi siinä tapauksessa varastoitunut? Vatsa on se paikka, mihin ruoka kerääntyy ja mistä se imeytyy ruumiin käytettäväksi.

• Vaikka edelliset vaiheet olisivat olleet kunnossa, mutta verisuonisto ei olisi ollut heti valmiina, olisi se estänyt ravinnon imeytymisen verenkiertoon ja sitä kautta ruumiin muihin osiin. Tässäkin tapauksessa olisi seurauksena ollut nälkään kuoleminen.

• Kaikkien edellisten vaiheiden lisäksi olisi myös ruuansulatuksen loppuvaiheiden eli virtsauksen ja ulostuksen oltava heti valmiina, koska jos ne eivät sitä olisi, voisi tällöinkin käydä huonosti. Emme voisi kauaa elää, jos nämä tärkeät toiminnot eivät olisi kunnossa.

Hengitys ja verenkierto ovat ruumiin kaikkein tärkeimmät toiminnot. Jos ne eivät olleet heti valmiina, olisi sekin estänyt normaalielämän:

• Jos henkitorvi ja keuhkot eivät olleet heti valmiit, olisi pian seurannut hapenpuute ja tukehtuminen eli nopea kuolema. Tarvitsemme kumpiakin, jotta normaali hengitys olisi mahdollista.

• Sydämen olisi täytynyt heti pumpata niin, että happipitoinen veri olisi päässyt ruumiin joka soluun. Jos tätä ei olisi tapahtunut, olisi siitäkin seurauksena ollut nopea kuolema. Sydän on se voimalaitos, joka pitää yllä liikettä verisuonistossamme ja sen on oltava ehdottomasti kunnossa heti alusta alkaen.

• Veren ja verisuonien piti olla valmiina niin, että happipitoisella verellä olisi ollut pääsy ruumiin joka ainoaan soluun. Tai jos veri olisi lakannut tulemasta johonkin osaan ruumista, olisi se aiheuttanut sen osan kuolion.

   Verellä olisi pitänyt olla toinenkin tehtävä: sen olisi pitänyt kuljettaa hiilidioksidi ja muut kuona-aineet pois uuden hapen ja ravintoaineiden tieltä. Jos tätä puhdistustehtävää ei olisi tapahtunut välittömästi, olisi sekin estänyt normaalin hengityksen.

Kädet, jalat, aistit ja lisääntymiselimet ovat myös sellaisia elimiä, joiden olisi hyvä olla heti valmiina. Mikäli ne olisivat olleet puutteellisia, olisi kohdattu seuraavanlaisia vaikeuksia:

• Jos kädet ja jalat eivät olleet valmiina, miten voitiin liikkua ennen? Oltaisiinko tällöin oltu vain paikallaan koko ajan vai odotettiinko ehkä, että ruoka tippuisi suuhun niin, ettei tarvitsisi liikkua mihinkään? Miten ruuanhankinta ja muu elämä olisi ollut mahdollista paikallaan ollessa? Yleensä puolivalmiista elimistä ei ole hyötyä, vaan ne ovat käyttökelvottomia. Lisäksi meidän kannattaa kiinnittää huomiota siihen seikkaan, ettei fossiileista ole tavattu puolivalmiita käsiä, jalkoja tai aisteja. Ne on löydetty aina täysin valmiina ja kehittyneinä. Saman voimme havaita tarkastelemalla nykyluontoa. Kaikki eläimet ja eliöt ovat täysin valmiita. Muuten ne eivät pysyisi edes elossa.

• Jos silmät eivät olleet heti valmiina, miten sitä ennen nähtiin elää ja etsiä ruokaa, vai olisiko ruuan etsiminen ollut pelkkää tunnustelua ja hapuilua?

   Samoin itse silmän muodostuminen itsestään käsin - vieläpä monta kertaa eri lajeissa - olisi ollut ongelmallista. Miten sattuma on voinut tietää näkökyvyn (sama ongelma koskee myös muita aisteja kuten kuuloa, hajua, makua ja tuntoaistia) tarpeellisuudesta ja mitä hyötyä on puolivalmiista silmästä, jolla ei vielä näe mitään? Jopa Darwin joutui myöntämään, että silmän kehittyminen itsestään käsin on mahdottomalta tuntuva ajatus:

Oletus, että silmä kaikkine jäljittelemättömine rakenteineen, jotka tarkentavat kuvan eri etäisyyksille, säätävät valon määrää, korjaavat pallopoikkeamaa ja kromaattista aberraatiota (väripoikkeamaa), olisi voinut muodostua luonnonvalinnan seurauksena, on, tunnustan avoimesti, mitä suurimmassa määrin järjetön... Uskomus, että silmän kaltainen täydellinen elin olisi voinut muodostua luonnonvalinnan kautta, on enemmän kuin kyllin saattamaan kenet tahansa hämmennyksiin. (24)

• Lisääntymisestä voidaan arvella, miten se tapahtui ennen kuin oli lisääntymiselimiä. Eikö lisääntymiselimien olisi pitänyt olla alusta asti valmiina? Sukupuolisuuden ja lisääntymisen on toimittava heti ensimmäisen sukupolven aikana, muuten ei tule jälkeläisiä. Seurauksena on sukupuuttoon kuoleminen.

   Entä koiraan ja naaraan toisiinsa sopivat sukupuolielimet sekä kummankin sukusolut, jotka nekin sopivat toisiinsa? Miten ne saattoivat kehittyä erillään ja eri yksilöissä? Eikö sen olisi pitänyt olla mahdotonta, koska kehityksen olisi pitänyt tapahtua samanaikaisesti kahdessa yksilössä? Lemmen ja kiinnostuksen herääminen eri sukupuolten välillä on myös arvoitus. Miten sellainen asia saattoi kehittyä yksinkertaisesta alkusolusta, jolla ei varmastikaan ollut mitään sukupuolista kiinnostusta? Tällaisia asioita on vaikea selittää evoluutioteoriasta käsin. Sen sijaan ne sopivat luomismalliin, jossa kaikki tehtiin valmiiksi, myös lisääntymiselimet.

   Sukupuuttoon kuoleminen olisi uhannut myös siinä tapauksessa, jos kohtu, synnytyskanava ja turvattu ravinnonsaanti eivät olisi olleet heti valmiina. Niitä kaikkia tarvitaan, jotta jälkeläiset voivat syntyä ja elää. Elämä ei voisi edes jatkua, jos nämä asiat ja edelliset vaiheet eivät olleet heti valmiina. Seurauksena olisi ollut nopea kuolema. Se, että kaikki nämä osat olisivat syntyneet spontaanisti ja itsestään käsin, on kuitenkin sen verran mielikuvituksellista, että on syytä epäillä sen mahdollisuutta.

Suuret kokonaisuudet. Yksi arvoitus ovat suuret kokonaisuudet, joissa on monta osaa. Miten ne ovat voineet muodostua vähitellen? Esim. keskiruumiissa on monta tärkeää elintä ja samoin pään alueella on monta tärkeää elintä (Keskiruumiissa sydän, keuhkot, maksa, munuaiset, haima, lisääntymiselimet, vatsa ja kädet. Pään alueella ovat silmät, nenä, korvat, aivot, suu ja suussa myös toimintoja kuten makuaisti, syöminen, juominen, hengitys ja puhe.).

   Jos jotkin näistä elimistä olisivat olleet vasta muodostumassa - muodostaen lihaksia, hermoja ja verisuonia eli yhteyksiä muualle - eikö se olisi haitannut muiden elinten toimintaa, koska kaikki ruumiin osat ovat riippuvaisia toisistaan? Arvoitus on, että jos kaikki osat eivät olleet heti valmiina, miten ne pystyivät myöhemminkään muodostumaan? Jos ne eivät olleet heti valmiina, miten voitiin pysyä hengissä? Todennäköisempi selitys sittenkin on, että eläimillä ja ihmisillä ovat olleet nämä osat samanaikaisesti ja alusta alkaen eli luomisen kautta. Muuten ei normaalielämä olisi voinut onnistua.

Loppupuhe. Edellä on käsitelty evoluutioteorian suurimpia ongelmia. On todettu, että kuilut eri ryhmien välillä ovat liian suuria, jotta ne voitaisiin ohittaa. Suurin kuilu on tietysti elävän ja elottoman aineen välillä eikä asiassa ole yhtään edistytty viimeisen sadan vuoden aikana. Samoin kuiluja on eri pääryhmien välillä, koska ei ole löydetty välimuotoja niiden väliltä. Muita teorian kuiluja ja ongelmia on otettu esille edellisissä kappaleissa.

   Mikä on sitten vaihtoehto edelliselle näkemykselle eli asteittaiselle kehitykselle, jos se ei ole totta? Vastaus tietysti on, että lajit luotiin valmiiksi niin kuin luomisnäkemyksessä edellytetään. Tämä on järkevin vaihtoehto, jos todistusaineistoa tutkitaan sellaisenaan eikä evoluutiosilmälasien kautta. Ainoastaan valheelliset ennakkokäsitykset, joista mainittiin esipuheessa, estävät ihmistä hyväksymästä tätä vaihtoehtoa.

   Johtopäätös kaikesta aineistosta on, että on erittäin järkevää uskoa luomiseen, joka mainitaan Raamatun alussa. Siihen on paljon järkevämpää uskoa kuin Darwinin teoriaan ja kaiken syntymiseen itsestään, koska onhan johdonmukaisempaa, että kaikella on tekijänsä. Tai jos Darwinin teoria on tieteellistä, pitäisi todisteet sen puolesta tuoda esiin. Muuten kyse on vain todistamattomasta teoriasta. Kysymys ei ole tieteestä, vaan sokeasta uskosta asiaan, jota ei voida todistaa ja jolle ei löydy todisteita.

   On tietysti totta, ettei luomistakaan voi todistaa, koska menneitä olosuhteita ei voi palauttaa, mutta ainakin on järkevämpää uskoa siihen. Se on järkevämpää, koska se on ainoa mahdollinen vaihtoehto itsestään synnyn ja darvinismin rinnalla eikä todisteita niiden puolesta ole kuitenkaan voitu tuoda esiin.

   Katsomme aiheeseen liittyvää lainausta, joka puhuu samasta asiasta. Kirjoittaja tuo voimakkaasti esille, miten kehitysoppineet pyrkivät piiloutumaan erehtymättömyyden psykologisen rintaman taakse tai mustamaalaavat toisinajattelevia, mutta eivät voi kuitenkaan esittää todisteita oman näkemyksensä puolesta. Näin keskustelu siirtyy pois pääasiasta, siitä, pitääkö kehitysoppi paikkansa. Tämä on tavallinen asenne nyky-yhteiskunnassa.

Toistamme: Jos kehitysoppi on tosi, se sietää tutkimisen. Ja sietää se sen tai ei, meillä on kuitenkin oikeus tutkia sitä ja todeta sen arvo.

   Kukaan ei voi vaatia, että arvostelematta hyväksyisimme väitteitä, joita heitetään esiin. Kukaan ihminen ei vaadi sokeaa ja matelevaa ihailua – kaikkein vähiten sitä pitäisi vaatia ihmisen, joka nimittää itseään tiedemieheksi.

   Vaikuttaa sen vuoksi erittäin epäilyttävältä, kun kehitysoppien esitaistelijat loukkaantuvat siitä, että heidän teorioistaan ja olettamuksistaan keskustellaan. He esittävät asian mielellään siten, että vain tietämättömät ja valistumattomat henkilöt nykyisin epäilevät kehitysoppia. Mutta tosi tieteen ei ole tarvis tällä tavoin mustata oppositiota. Tosi tiede ei yritä kätkeytyä erehtymättömyyden psykologisen rintaman taakse. Miksi sitten kehitysteoreetikot haluavat?

   …Emme kysy kehityksen syitä tai kehityksen olettamuksia, vaan tosiasioita. Jos voidaan kokeellisesti todistaa, että elämää syntyy kuolleesta aineesta, niin emme vaadi, että joku selittäisi, miten se tapahtuu. Jos joku voi näyttää yhden esimerkin siitä, että yksi laji kehittyy toisesta, niin meidän on tietysti vain hyväksyttävä se, vaikka ei yksikään ihminen maan päällä voisi selittää, mikä vaikuttaa lajin muutokseen. – Mutta tässä kehitysoppineet ovat tähän päivään saakka epäonnistuneet: He eivät voi todistaa väitteitään.

   Darwinistisissa teoksissa voi aika usein nähdä esitettynä ajatuksen, että kehity-sopin vastustajat vain puhtaasti tunnesyistä hylkäävät kehitysopin. Tämä on tietysti täysin väärää. Vaikka ei olisikaan kovin kohentavaa ajatella, että polveutuisimme apinoista ja sioista, niin se ei kuitenkaan ole hylkäämisemme perusta. Kehitysoppia vastaan esitetyt väitteet eivät ole tunteenomaisia, vaan tieteellisiä.

   Emme hylkää kehitysoppia, koska siltä puuttuu kehityksellisiä selitysperiaatteita – vaikka onkin sanottava, että ne puuttuvat nykyisin täysin. Emme hylkää sitä myöskään tunnesyistä, emme edes ensi sijassa eetillisistä syistä. Me hylkäämme kehitysopin, koska siltä puuttuu todisteita.

   Me kysymme todisteita. (25)

1. Matti Leisola: Evoluutiouskon ihmemaassa, s. 187

2. Charles Darwin: The origin of species, vol 2, 6 th ed., p. 49 - Sit. kirjasta "Evoluution romahdus", Scott M. Huse.

3. Heribert Nilsson: Synthetische artbildung, 1953, s. 1212 - sit. kirjasta "Evoluutio - tieteen harha-askel?", Mikko Tuuliranta.

4. Sit. kirjasta "Taustaa tekijänoikeudesta maailmaan", Kimmo Pälikkö ja Markku Särelä, s. 19.

5. Thoralf Gulbrandsen: Puuttuva rengas, s. 94

6. Richard Dawkins: Jumalharha (The God Delusion), s. 153

7. Heribert Nilsson: Synthetische artbildung, 1953, s. 1212 - sit. kirjasta "Evoluutio - tieteen harha-askel?", Mikko Tuuliranta.

8. H. Enoch. : Evolution or creation, Union of evangelical students of India, Madras, 1965, s. 48 - Sit. teoksesta "Evolutionismi - sattuman uskonto", Matti Leisola, s. 21.

9. G. Hardin. : Nature and man's fate, Rinehart Co., Inc., New York, 1959, s. 260 - Sit. teoksesta "Evolutionismi - sattuman uskonto, Matti Leisola, s. 21.

10. L.H. Matthews.: The origin of Spaces (introduction) by Charles Darwin, J.M.Dent and sons, Ltd., London, 1971, p. 10 - Sit. kirjasta "Evoluution romahdus", Scott M. Huse, s. 112

11. H. Enoch.: Evolution or creation, Unoin of evangelical students of India, Madras, 1965, s. 14,66 - Sit. teoksesta "Evolutionismi - sattuman uskonto, Matti Leisola, s. 29.

12. Mikko Tuuliranta: Evoluutio - tieteen harha-askel?, s. 58

13. Thoralf Gulbrandsen: Puuttuva rengas, s. 72,73

14. Thoralf Gulbrandsen: Puuttuva rengas, s. 64

15. Michael Denton: ”Evolution – a theory in crisis”, 1985, 2. 260.

16. Sit. kirjasta: "Elämä maan päällä - kehityksen vai luomisen tulos?", Jeh. tod., s. 105

17. Thoralf Gulbrandsen: "Puuttuva rengas", s. 46

18. Sit. kirjasta: "Elämä maan päällä - kehityksen vai luomisen tulos?", Jeh. tod., s. 108.

19. Michael Denton: Evolution; A Theory in Crisis, s. 347

20. Pekka Reinikainen: Dinosaurusten arvoitus ja Raamattu, s. 130

21. Sit kirjasta: "Tiede ja luominen", Harold g. Coffin, s. 33.

22. Siegfried Scherer ja Reinhard Junker: Evoluutio, kriittinen analyysi, s. 235

23. E.J.H.Corner, in Contemporary Botanical Thought, by Anna M. Macleod and L. S. Cobley, s. 97

24. Shute, E., "Flaws in the Theory of Evolution", Craig Press, Nutley, New Jersey, 1961, pp. 127-128

25. Thoralf Gulbrandsen: Puuttuva rengas [Jakten på apemennesket], p. 6,57