Etusivulle

Jarin kirjoituksia

 


 






Tartu kiinni
iankaikkiseen elämään!















Jeesus on tie ja
totuus ja elämä






Onko jääkautta ollut?

 

 

Seuraavilla riveillä aiomme tutkia jääkautta, joka käsityksenä ei ole kovinkaan vanha. Sitä ei juurikaan ajateltu esim. 1700-luvulla, kuten ei evoluutioteoriakaan ollut vielä silloin pinnalla. Sen sijaan tämä käsitys sai jalansijaa pääasiassa vasta 1840-luvulla, jolloin kaksi tutkijaa, Charpentier ja Agassiz esittivät sitä alun perin Alppien ympäristön maisemamuotojen selitykseksi ja sittemmin koko Pohjois-Eurooppaa koskevaksi. Itse asiassa on hämmästyttävää, että tämä teoria tuli esille lähes samaan aikaan kuin Darwinin ajatukset lajien synnystä. Molemmat teoriat voittivat samanaikaisesti sijaa ihmisten sydämissä.

   Maapallolla on ajateltu olleen useita jääkausia. On jopa sanottu, että sellaiset kuumat ja trooppiset alueet kuin Sahara ja Afrikka, Saudi-Arabia, Jemen, Australia, Intia, Madagaskar sekä Etelä-Amerikkakin (näin on esitetty mm. kirjoissa "Jääkausi" / Björn Kurten ja "Muuttuva maa" / Pentti Eskola) olisivat aikanaan olleet suuren mannerjään peitossa, eli joskus kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Viimeisimmän jääkauden oletetaan alkaneen "vasta" noin 500 000 vuotta sitten ja päättyneen 10 000 vuotta sitten. Tällöin on maanpinnan jäätiköiden oletettu peittäneen laajimmillaan 55 milj. km2 ja jään paksuudenkin olisi parhaimmillaan pitänyt olla yli 3 km.

   Mutta mitä meidän on ajateltava jääkaudesta? Onko siihen syytä uskoa? Jospa jääkaudeksi tulkitut merkit ovatkin jonkun muun asian aiheuttamia? Tulevilla riveillä pohdimme jääkauteen liittyvää arvoitusta.

 

Mitä jääkausi vaatii syntyäkseen? Jos lähdetään liikkeelle jääkauden syntymisestä, on se periaatteessa yksinkertainen asia. Se vaatii syntyäkseen vain voimakasta lämpö-tilan laskua sekä sademäärän kasvua.

   Lämpötilan laskusta on ajateltu, että aikanaan oli suuri ilmastonmuutos, joka olisi kestänyt ainakin satoja tai tuhansia vuosia, ja jonka aikana ilman lämpötila olisi laskenut n. 4-6 astetta. (Kirjassa "Suomen luonnon kehitys" / Matti Sauramo, s. 19 - on ajateltu, että Länsi-Euroopassa, jossa nykyisin on lämpimämpää kuin Suomessa, olisi lämpötila ollut n. 8 astetta alempi kuin nykyään.) Samoin on ajateltu sademäärän olleen nykyistä paljon suurempi, jotta jääkausi olisi voinut syntyä.

   Kummassakin näistä ajatuksista, lämpötilan 4-6 asteen laskussa sekä sademäärän oletetussa kasvussa, on kuitenkin ongelmansa. Sen osoittavat seuraavat esimerkit:

 

Lämpötilan lasku. Jos oletamme, että lämpötila olisi laskenut 4-6 astetta, on todettava, ettei se juurikaan auttaisi jääkauden synnyssä, vaan lämpötilan pitäisi laskea ainakin 15-20 astetta. Sillä jos nyt vallitsee kesän aikana parin-kolmen viikon hellejakso 30 asteen lämpö-tiloineen, niin vaikka tästä vähennettäisiin 20 astetta, riittäisi jäljellejäänyt 10 astetta yleensä sulattamaan talven aikana kertyneet lumet pois jo parissa viikossa (Kun esim. Helsingissä on heinäkuun keskilämpötila 17 astetta sekä kesä- ja elokuussakin yli 15 astetta, ei se tarkoita, että aina olisi yhtä tasainen lämpötila. Joinakin päivinä lämpötila saattaa hyvin kohota 25-30 asteen välille.)

   Ratkaisevampia jääkauden synnylle ovatkin viileämmät kesät eikä niinkään kylmät talvet. Kesien pitäisi olla jatkuvasti niin kylmiä, ettei lumi ehtisi niiden aikana sulaa. Jos tätä edellytystä ei täytetä, ei jääkausien synnyllekään voi jäädä mahdollisuuksia.

 

Sademäärän kasvu. Toinen edellytys jääkauden synnylle on riittävä sademäärä, jonka onkin ajateltu olleen nykyistä suurempi, jotta jääkausi olisi voinut syntyä. Pelkkä lämpötilan laskuhan ei saa aikaan jääkautta, vaan se tarvitsee avukseen myös riittävästi sadetta.

   Mutta tämänkin asian toteutuminen on käytännössä ongelmallista. Sillä jos lämpötila oli ennen alhaisempi, olisi se pikemminkin vähentänyt radikaalisti sademäärää kuin lisännyt sitä. Olisi käynyt juuri päinvastoin. Tämä olisi johtunut lähinnä kahdesta tekijästä, jotka ovat:

 

• Kylmempi ilmasto olisi itsessään vaikuttanut sen, että haihtuminen ja sitä kautta sademäärä olisi vähentynyt. On arvioitu, että 12 asteen lämpötilan lasku vähentäisi ilman kosteuden puoleen, jolloin myös sademäärä laskisi. Kylmempi ilma ei olisi siten edistänyt sademäärän kasvua, vaan olisi ollut sille este.

 

• Kylmän ilmaston vaikutus olisi myös se, että se laajentaisi meren jääpeitettä (Tietysti myös järvet, ojat ja joetkin olisivat pääosin jäässä, eikä niistä silloin voisi virrata vettä mereen tai haihtua ilmaan). Meren jääpeitteen kasvu taas olisi vähentänyt veden haihtumista ja sitä kautta sadetta yhä edelleen lisää, koska ei ollut enää niin suurta aluetta, josta vesi olisi voinut haihtua. Tämä pienentynyt sademäärä olisi vaikeuttanut jääkauden syntyä melkoisesti ja on vaikea ajatella, miten oltaisiin päästy edes lähellekään nykyisiä sademääriä. Päinvastoin sademäärän olisi silloin pitänyt radikaalisti vähentyä ja olla paljon nykyistä pienempi.

 

Erilaisia syntyteorioita. Vaikka jääkauden synty vaikuttaa itsessään mahdottomalta, on joka tapauksessa yritetty antaa joitakin selityksiä siihen, mikä olisi aiheuttanut sen, ja on esitetty lähinnä neljää erilaista pääteoriaa, jotka ovat:

 

1. Muutos maapallon akselissa eli käsitys siitä, että maapallon akseli olisi yhtäkkiä siirtynyt toiseen asentoon.

 

2. Mannerlohkojen liikunta. Tämän teorian mukaan mannerlohkojen liikehdintä olisi siirtänyt suuria alueita arktisen kylmyyden piiriin.

 

3. Maapallon kiertoradan vaihteluihin perustuva teoria, jonka mukaan auringon säteilyn jakautumisessa maapallolle, vaikkakaan ei sen kokonaismäärässä, tapahtuisi pieniä muutoksia.

 

4. Yksi vaihtoehto perustuu siihen, että joko auringonsäteilyssä olisi tapahtunut vaihteluita tai sitten ilmakehä olisi muuttunut esim. vulkaanisen tomun ja kaasujen takia sellaiseksi, että säteily ei olisi kunnolla päässyt maanpinnalle.

 

1. Muutos maapallon akselissa. Yksi vaihtoehto jääkauden synnylle on siis se, että maapallon akseli olisi yhtäkkiä siirtynyt toiseen asentoon.

   Tämän teorian ongelma on kuitenkin se, ettei se selitä kylmyyttä, jonka jääkauden aikana uskotaan vallinneen koko maapallolla, ei vain tietyillä alueilla.

   (Kirjoissa "Jääkausi" / Björn Kurten sekä "Maanpinnan muodot ja niiden synty" / Iivari Leiviskä sekä muissakin kirjoissa tulee esiin ajatus, että eteläisellä pallonpuoliskolla kuten Etelä-Amerikan Patagoniassa, Uudessa - Seelannissa sekä Etelä-meren saarilla on ollut kylmä kausi ja jäätiköitä yhtä samanaikaisesti kuin Pohjois-Amerikassa, Siperiassa ja Euroopassa.) 

   Sillä oletetun jääkauden aikana koko maapallon, myös eteläisen pallonpuoliskon, on uskottu olleen tavanomaista kylmempi, ei vain muutamien alueiden. Jos akseli siirtyisi, saisi se aikaan vain tiettyjen osien kylmenemisen kun taas toiset osat lämpenisivät entisistä oloista.

   Björn Kurten on selostanut asiaa kirjassaan "Jääkausi" (s. 35). Hän osoittaa, ettei muutos maapallon akselissa voi selittää samanaikaisesti koko maapallolla vallitsevaa kylmyyttä. Pelkkä akselin ja napojen muutos ei voisi aiheuttaa kylmyyttä kaikille alueille samanaikaisesti:

 

Kansantajuisissa kirjoitelmissa voi törmätä teoriaan, jonka mukaan maapallon akseli on yhtäkkiä siirtynyt toiseen asentoon, jolloin Pohjoisnapa onkin vaikkapa Siperiassa (tai jossakin muualla, missä mannerjään ilmaantuminen on selitettävä). Siperiassa alkaisi silloin jääkausi. Valitettavasti vain silloin Yhdysvallat muuttuisi trooppiseksi alueeksi, ja kuitenkin geologiset todisteet osoittavat Pohjois-Amerikan ja Euraasian olleen samanaikaisesti mannerjään peitossa (ja lisäksi jäätiköityminen tapahtui samaan aikaan sekä pohjoisella että eteläisellä pallonpuoliskolla). Tässä yhteydessä siis napojen siirtymisteoria on hyödytön. Tosin paleomagneettiset tutkimukset osoittavat napojen selvästi liikkuneen, mutta siirtyminen on ollut äärettömän hidasta, ja on aivan ilmeistä, että Pohjoisnapa on ollut Pohjoisen jäämeren altaassa ainakin varhaisemmalta tertiäärikaudelta asti.

 

2. Mannerlohkojen liikkuminen. Toinen teoria jääkauden synnystä pohjautuu mannerlohkojen liikkumiseen. Tässä teoriassa on seuraavia ongelmia:

 

• Vaikka mantereet voisivatkin liikkua, eivät ne varmastikaan voi lähteä vaeltelemaan noin vain minne tahansa. Ei ole pystytty kunnolla selittämään, mikä olisi se energia, joka mantereita siirtelisi pitkiäkin matkoja.

   Björn Kurten on selostanut tätä teoriaa kirjassaan "Jääkausi" (s. 35):

 

Toinen teoria pohjaa mannerlohkojen liikuntaan, ja sen mukaan maankuoren liikehdintä olisi siirtänyt laajoja alueita arktisen kylmyyden piiriin. Mutta vaikka mantereet ovatkin olleet liikkeessä geologisena aikana, ei niiden todellakaan pidä olettaa kulkeutuneen ympäriinsä miten tahansa. Maankuoren vuorijonojen juuret ovat tavattoman syvällä; ne ulottuvat pitkälle vaippaan. Maankuoren alapinta on siis paljon poimuisempi kuin sen yläpinta, joten mantereet ovat vahvasti ankkuroituneet alla olevaan vaippaan. Jos mantereet liikkuvat, se johtuu vaipan liikkumisesta, ja olemme jo todenneet miten majesteettisen hitaasta tapahtumasta silloin on kyse.

 

• Eräs ongelma mannerliikuntateorian kannalta on se, että mantereiden olisi silloin pitänyt liikkua tuhansia kilometrejä edestakaisin ja vain muutamassa vuosituhannessa! Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kun viimeisimmän jääkauden aikana (sen oletetaan olleen 500 000 - 10 000 vuotta sitten) oletetaan olleen ainakin 3-4 jopa nykyistä lämpimämpää vaihetta, merkitsisi se sitä, että mannerten on silloin täytynyt vaeltaa edestakaisin monta kertaa. Niiden on täytynyt vaeltaa pois paikaltaan ja aina takaisin, jotta ilma olisi voinut kylmentyä ja lämmitä. Se että näin nopeita muutoksia voisi todella tapahtua, asettaa mannerliikuntateorian vähintään kyseenalaiseen valoon. Se ei varmastikaan voi pitää paikkaansa viimeisimmän oletetun jääkauden kohdalla.

 

• Yksi ongelma mannerliikuntateorian kannalta on se, että viimeisen jääkauden oletetaan loppuneen ainoastaan 10 000 vuotta sitten; näin lyhyt ajanjakso on aivan liian vähän mitään mannerten liikkumista ajatellen. Niinpä yleensä joudutaan myöntämään, että oletettuun viimeiseen jääkauteen ei voi liittyä mannerten liikkumista, vaan että niiden on täytynyt olla nykyisillä paikoillaan.

 

3. Maapallon kiertoradan vaihtelut. Kolmas käsitys on maapallon kiertoradan vaihteluihin perustuva teoria, jonka on tuonut esille M. Milankovitch. Tämän teorian mukaan Maan radan jaksoittaiset vaihtelut aiheuttaisivat pieniä muutoksia säteilyn jakautumisessa maan pinnalla.

   Ongelmana tässä teoriassa kuitenkin on, ettei se paikallisella tasolla muuta vuoden keskilämpötiloja juuri yhtään - kuten se ei maailmanlaajuisestikaan voi laskea lämpötiloja. Jotkut kuukaudet voivat kyllä olla hiukan viileämpiä, mutta toiset ovat vastaavasti lämpimämpiä, eli eroa tapahtuu vain vuodenaikojen suhteessa, mutta ei kokonaislämpötilassa. Monet kiistävät, että näillä muutoksilla olisi mitään merkitystä jääkauden syntymisen kannalta.

   Björn Kurten on kirjassaan "Jääkausi" selostanut myös tämän teorian heikkouksia (s. 38):

 

Kaikki nämä tekijät yhdessäkään eivät kuitenkaan vähennä hiukkaakaan maan auringolta saaman säteilyn kokonaismäärää. Ne vaikuttavat vain säteilyn jakautumiseen maan pinnalla. Karkeasti ottaen niiden voi sanoa vaikuttavan siten, että minkä tahansa leveysasteen kohdalla joko pohjoisella tai eteläisellä pallonpuoliskolla säteilyn määrä kesällä joko vähenee tai lisääntyy, ja talvella vaikutus on päinvastainen.

   Miten tämä sitten vaikuttaa ilmastoon, jopa niin voimakkaasti, että se voi johtaa jäätiköitymisten ja interglasiaalikausien syntyyn? Monet tutkijat kieltävätkin jyrkästi koko mahdollisuuden. He ovat sitä mieltä, että näin aiheutetut lämpötilaerot ovat äärimmäisen pieniä. Toisaalta on huomautettu, että hyvinkin vähäiset vaihtelut voivat ajan mittaan saada aikaan suuria muutoksia...

   Mutta vaikutuksenhan piti olla aivan toinen eteläisellä pallonpuoliskolla, osittain suorastaan päinvastainen. Kuitenkin on selviä todisteita siitä että jäätiköityminen on tapahtunut samanaikaisesti pohjoisessa ja etelässä. Miten se voidaan selittää astronomisen teorian pohjalta?

 

4. Muutos auringon säteilyssä tai säteilyn pääsemisessä maanpinnalle. Yksi vaihtoehto pohjautuu siihen, että auringonsäteilyssä olisi tapahtunut joitakin vaihteluita tai sitten ilmakehä olisi muuttunut esim. vulkaanisen tomun ja kaasujen takia sellaiseksi, että säteily ei olisi kunnolla päässyt maanpinnalle. Tämän teorian ongelmia ovat seuraavat asiat:

 

• Ei ole olemassa mitään todisteita siitä, että auringon oma säteily olisi joskus ratkaisevasti heikentynyt niin, että maapallon lämpötila olisi laskenut radikaalisti. Useat astronomit kiistävät tämän teorian. Lisäksi auringon säteilyn heikontumisen ja vahvistumisen olisi pitänyt tapahtua useita kertoja historian aikana, koska jääkausiakin uskotaan olleen useita. Tämä tekee teorian vieläkin pulmallisemmaksi.

 

• Mitä tulee ilmakehässä oleviin tomuun ja kaasuihin, on vaikea ymmärtää, miten ne olisivat voineet jäätää suurimman osan Pohjois-Amerikkaa eli noin 15 milj. km:n2 alueen (Esim. Kanadan pinta-ala on 9.98 milj. km2), suuren osan Euraasiaa ja monia lämpimiäkin alueita.

   Ja vaikka voisikin muodostua jonkinlainen tiheä pilvi, olisi sillä myös toisenlainen vaikutus: se olisi nostanut lämpötilaa öisin ja talvisin, koska se olisi estänyt lämpöä karkaamasta. Tällaisen pilven vaikutus ei aina ole niin yksiselitteinen.

 

• Jos on ollut edellä mainittu kaasu- ja tomupilvi, on vaikea ymmärtää, miten sellainen pilvi olisi kestänyt kasassa satoja ja tuhansia vuosia. Eikö veden- ja ilmankierron olisi pitänyt vaikuttaa siihen?

 

• Kaikki astronomian tuntemat säteilyä estävät pilvet ovat aivan liian harvarakenteisia, jotta niillä olisi ollut mitään suurempaa vaikutusta. Siksi säteilyä vuosituhansiksi estävä pilvi vaikuttaa teoriana mahdottomalta.

 

Muita ongelmia. On myös muita ongelmia, joita tulee esiin, mikäli jääkausi on ollut. Niistä voimme mainita mm. seuraavat asiat:

 

Jäiden liikkuminen. Yhtenä jääkauden toiminnoista on pidetty jäiden liikkumista. Sillä on ajateltu, että jäät olisivat siirtyneet maan pinnalla satojen tai yli tuhannenkin kilometrin matkoja, ja että ne samalla olisivat kuljettaneet mukanaan suuria siirtolohkareita. (Kirjassa "Maapallo ihmeiden planeetta", s. 192, on esitetty, että jotkut lohkareet ovat kulkeutuneet jään mukana yli 1200 kilometriä.)

   Voidaan kuitenkin kysyä, miten 3 km:n paksuinen jäämassa on voinut liikkua. Sillä jos jäämassa olisi kulkenut yli 1000 kilometriä, eikö sen olisi pitänyt edetä myös epätasaisessa maastossa ja ylämäkeen? Eli jos pelkästään yhden kilometrin matkalla voi olla ylittämättömiä ylämäkiä, on niitä vielä enemmän yli 1000 kilometrin matkalla. Mikä olisi ollut se voima, joka olisi työntänyt jäitä tällä tavoin ylämäkeen, vai olisiko jäiden liikkuminen jäänyt sittenkin tapahtumatta? Vuoristossakaan jäät eivät lähde vastoin luonnonlakeja vaeltelemaan ylöspäin, vaan niiden suunta on aina alaspäin, mikäli ne yleensä voivat liikkua. Yli tuhannen kilometrin matkalla tällainen liikehdintä olisi varmasti mahdotonta.

   Keijo Parkkonen on käsitellyt ongelmaa kirjassaan "Sadan vuoden harha-askel" (s. 20) - kirjassa, joka käsittelee jääkauden olemattomuutta:

 

Jääkauden opettajat esittävät, että jää lähti liukumaan luoteesta kaakkoon, niin kuin riimut kalliossa kertovat. Kolmen kilometrin paksuisella jäämassalla on suunnaton paino. Jokaista kilometriä kohden se painaa yhtä paljon. Jotta tällainen massa voisi liikkua, tarvittaisiin jokin voima, joka pystyisi sitä työntämään. Mistä voisi löytyä voima, joka saisi tämän epätasaisessa maassa makaavan miljoonien tonnien painoisen massan liikkeelle?

   Jäätikön liukumisteoriaa koetettiin todistella Etelä-mantereella, jossa tehtiin räjäyttämällä kokeita jäätikön liikkeelle saamiseksi. Koe päättyi nolosti, sillä jää ei liikkunut milliäkään muuta kuin silloin, kun se pääsi meren rannalla lohkeamaan veteen. Jäätikkövirtojen avulla on monasti koettu selittää jääkausiteoriaa. Jäätikkövirroilla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä jääkauden kanssa, sillä ne eivät koskaan kulje ylöspäin kuljettaen suuria kallionlohkareita mennessään.

 

Maan kohoaminen. Kun on esitetty todisteita jääkaudesta, on usein yhtenä esimerkkinä käytetty maan kohoamista, jota tapahtuu mm. Suomen rannikolla. On selitetty, että maannousu on seurausta jäämassoista johtuvasta palautumisilmiöstä.

   Mutta onko maan kohoaminen mikään hyvä todiste jääkaudesta? Jos se olisi hyvä todiste jääkaudesta, niin miksi sitten maan kohoamista havaitaan yleisesti sellaisillakin alueilla, joiden ei olisi edes pitänyt olla jään alla? Maapallolta löytyy useita tällaisia paikkoja, joissa maa kohoaa koko ajan, vaikkei siellä oleteta edes olleen jäitä. Miten ovat selitettävissä nämä maannousut, koska jääkaudellahan niitä ei voi selittää? On sen tähden etsittävä jotain muuta syytä näille kohoamisille, joita tavataan sekä oletetuilla että ei-oletetuilla jääkausialueilla.

   Toinen syy epäillä maannousua jääkauden todisteena on se, että kohoamista ei tapahdu edes yhtenäisesti kaikilla alueilla, joiden oletetaan olleen jään alla. Useilla alueilla päinvastoin tapahtuu maanvajoamista ja että meri voittaa alaa maalta. Esim. Tanskassa maa vajoaa noin millimetrin vuodessa. Voidaan myös todistaa, että historiallisena aikana meri on voittanut alaa Pohjanmeren, Saksan ja Alankomaiden ja Englannin kanavan rannoilla. Pohjanmerestä suurin osa on meren valtaamaa muinaista rantatasannetta. (Tiedot kirjasta "Muuttuva maa", Pentti Eskola, s. 42). Niinpä jos jääkausi on totta ja maan kohoaminen on yksi sen todiste, ei pitäisi esiintyä tällaista epäyhtenäisyyttä. Miksi sitä kuitenkin esiintyy?

   

Jääkauden poismeno. Yksi ongelma on jääkauden poismeno, miten jäät olisivat sulaneet pois. Sillä jos jäiden paksuus oli yli 3 kilometriä ja jos lämpötila laskee noin 5-8 astetta kilometriä kohden (kesällä eniten), eikö näillä korkeuksilla olisi pitänyt olla melkein ainainen pakkanen?

   Lumirajat eli ne rajat, joissa on ikuinen talvi, ovat monilla alueilla varsin matalalla. Seuraava luettelo kuvaa miten alhaalla rajat ovat (Tiedot kirjasta "Maanpinnan muodot ja niiden synty" / Iivari Leiviskä, s. 206):

 

• Huippuvuorilla 450 metriä

• Norjassa Ofoten-vuonon seudulla 1100 metriä

• Norjassa etelässä Bergenin seudulla 1250 metriä

• Pyreneillä Espanjassa 2800 - 3000 metriä

• Alpeilla 2400 - 3200 metriä

• Kaukasus-vuoristossa lännessä 2700 metriä ja idässä, jossa ilmasto on kuivempi, 3800 metriä

• Päiväntasaajan seuduilla on lumirajan korkeus Ecuadorissa 4700 - 4800 metriä ja Afrikassa Kilimandjaron vuorella, 5380 - 5800 metriä, (On hyvä todeta, että esim. Kilimandjaroa ympäröivillä alueilla vuotuinen keskilämpötila on lähes 30 astetta ja päivälämpötilatkin jopa yli 40 astetta.)

 

Edelliset esimerkit osoittavat, miten tärkeä merkitys on korkeudella. Jos menemme tarpeeksi korkealle, ei lumi enää sula. Myös valkoisen lumen taipumus heijastaa takaisin siihen tuleva säteily vaikuttaisi sen, että lumen olisi entistä vaikeampi sulaa. Sen alla oleva jääpeite ei pienenisi niin helposti.

   Kysymys kuuluukin, että jos jääkausi on ollut, mikä on sen sulattanut? Varsinkin pohjoisilta alueilta, joissa lumiraja voi olla alle 1500 metrin, olisi sulaminen ollut ongelmallista. (Esim. kirjassa "Jokamiehen geologia", s. 94, on esitetty mannerjäätikön paksuudeksi 2500 - 4500 metriä.) Se on lähes yhtä suuri ongelma kuin kysymys siitä, mikä aiheutti jääkauden.

 

Jääkausi Saharassa? Yksi olettamus, joka liittyy jääkausiin, on se, että niiden oletetaan aikanaan vallinneen useilla nykyisillä kuumillakin alueilla - tämähän todettiin jo aikaisemmin. On esitetty, että sellaiset alueet kuin Sahara, Saudi-Arabia, Jemen, Etiopia, Australia, Brasilia, Intia, Madagaskar ja Etelä-Amerikka olisivat olleet jääkauden kourissa, ja että Afrikkaa olisi peittänyt valtavan suuri mannerjäätikkö.

   Ajatusta, että jääkausi olisi voinut vallita alueilla, jotka ovat näinkin lähellä kuumaa päiväntasaajaa, on kuitenkin vaikea uskoa, koska ei ole muutenkaan tahdottu löytää mitään varmaa syytä jääkausien synnylle. Mikä olisi ollut se tekijä, joka olisi jäädyttänyt nämä alueet, joilla nyt on lähes 30 asteen vuotuinen keskilämpötila?

   Ehkä yksi selitys asiaan onkin se, että jääkaudeksi tulkitut merkit ovat sittenkin jonkun muun tapahtuman, esim. Raamatussa ja kansojen perimätiedossa mainitun vedenpaisumuksen, aiheuttamia. Tämä tuntuu jääkausiteoriaa paljon paremmalta vaihtoehdolta. Käsittelemme asiaa vähän myöhemmin.

 

Lämmin ilmasto. Melko yleinen on siis se käsitys, että maan lähimenneisyydessä on vallinnut kylmä ilmasto jääkausineen. On puheltu, miten eläimet ja ihmiset ovat oleskelleet nykyistä viileämmissä oloissa ja hytisseet kylmyydestä, kun pysyvä talvi on vallinnut maan päällä. Samoin on puhuttu, miten nykyiset kaikkein pohjoisimmat alueet ja kaikkein eteläisimmät alueet olivat vieläkin kylmempiä kuin tällä hetkellä ja että niiden pinnalla vallitsi paksu jääpeite.

   Mutta pitääkö tämä käsitys yhtä tosiasioiden kanssa? Jos katsomme asiaa seuraavien seikkojen valossa, osoittavat ne päinvastaista. Ne osoittavat, että maan päällä on vallinnut pikemminkin nykyistä lämpimämpi kuin nykyistä kylmempi ilmasto. Tämän osoittavat seuraavat havainnot:

 

• Etelämantereelta samoin kuin Grönlannista, Alaskasta ja Siperiastakin on löydetty palmu- ja hedelmäpuita, jotka eivät pystyisi nykyisissä olosuhteissa menestymään. Näiltä alueilta on löydetty myös tropiikin kasveja sekä saniaisfossiileja Etelämantereelta.

 

• Kivi- ja ruskohiiliesiintymät, joita on Kanadassa, Huippuvuorilla, Grönlannissa sekä muilla nykyisin kylmillä alueilla, ovat merkki aikaisemmasta rehevästä kasvillisuudesta

 

• Norjan mereltä, Huippuvuorilta ja napaseuduilta on tavattu koralleja, jotka elävät vain lämpimissä merissä.

 

• Pohjanmerestä on löydetty nilviäisiä ja koralleja, jotka ovat tyypillisiä Välimeren lajeja

 

• Siperian ja Alaskan arktisilta alueilta on kaivettu esiin sellaisia eläimiä kuin krokotiileja napapiirin pohjoispuolelta, leijonia, antilooppeja, kameleita, lampaita, lehmiä, sarvikuonoja, hevosia, mastodontteja ja myskihärkiä sekä tietenkin mammutteja, joita on arveltu olleen maaperässä miljoonia. Nämä monet suuret eläimet eivät olisi mitenkään voineet saada ravintoa ja juomista, mikäli ilmasto olisi ollut kylmä.

 

• Alaskasta, parisataa kilometriä napapiirin pohjoispuolelta, on löydetty erittäin hyvin säilyneitä dinosauruksen muumioita. Samoin dinosauruslöytöjä on tehty Grönlannista ja Etelämantereelta. Jotta nämä vaihtolämpöisiksi luokitellut eläimet olisivat voineet menestyä, on ilmaston täytynyt silloin olla lämmin eikä kylmä.

 

Ilmastonmuutoksen ajankohta. Kun kasvi- ja eläinfossiilien perusteella voi päätellä, että ilmasto on ollut ennen lämmin myös nykyisillä arktisilla alueilla, on seuraava kysymys, miten kauan tästä lämpimästä jaksosta on aikaa. Ja yleensä, kun on vastattu tähän kysymykseen, on sanottu, että tästä lämpimästä jaksosta olisi ollut aikaa ainakin satojatuhansia tai miljoonia vuosia.

   On kuitenkin olemassa muutamia seikkoja, jotka selvästi osoittavat lämpimän ilmaston vallinneen maan päällä vain joitakin vuosituhansia sitten. Tämän puolesta puhuvat seuraavat asiat:

 

Rossin merenpohjan sedimenttinäytteet. Kun tutkittiin Etelämantereen Rossin meren pohjan sedimenttinäytteitä saatiin niiden perusteella "jääkauden" eli kylmän vaiheen alkamisajankohdaksi tällä alueella vain n. 6000 vuotta, joka on moninkertaisesti vähemmän kuin ne sadattuhannet vuodet, joita yleensä on esitetty. Keijo Parkkunen on selostanut kirjassaan "Sadan vuoden harha-askel", s. 24,25, erään lehden artikkelia, joka liittyy asiaan:

 

Historian ja antropologian professori C.H. Hapgood antaa mielenkiintoisia tietoja Etelämantereesta artikkelissaan "Muuttuva maankuori" Sunday Evening Postissa 10.1.1959.

   "Radiohiilimenetelmän avulla tiedemiehet tarkistivat uudelleen viimeisen jääkauden päättymisajan, ja sen mukaan siitä on kulunut vain 10 000 vuotta aikaisempien 30 000 vuoden sijasta.

   Havainto pani epäilemään 1800-luvulla eläneen geologin Charles Lyellin laatiman järjestelmän perusperiaatteita. Hän oletti, että geologiset tapahtumat, kuten vesi ja lumisade, eroosio ja sedimenttien kerrostuminen, ovat menneisyydessä edenneet nykyisillä nopeuksillaan... Jääkauden jälkipuoliskolla nämä geologiset tapahtumat kiihtyivät nopeudeltaan sangen huomattavasti. Jonkin tekijän, jota nyt ei ole, on siis täytynyt olla vaikuttamassa. Eräs toinen uusi iänmääritysmenetelmä, jota nimitämme ionimenetelmäksi, on myös aiheuttanut suuren järkytyksen, kun sen avulla on määritetty Rossin meren pohjan sedimenteissä kairattujen näytteiden ikää, on käynyt ilmi, että viimeisten miljoonan vuoden aikana Etelä-manner on ollut sulana useita kertoja... Näiden kairausnäytteiden ajoituksen jälkeen havaittiin, että Rossin meren nuorin jääkausi alkoi 6000 vuotta sitten."

   Havainto, että Etelämeren jääkausi alkoi vasta 6000 vuotta sitten, on todellinen pommi. Kerrankin tutkija lähestyi suoraan tosiasioita. Tässä lausunnossa on niin suuri kiinnekohta asioiden ymmärtämiseen, että se on suorastaan järkyttävää. Etelämantereella ei ollut jäätiköitä ennen kuin 6000 vuotta sitten. Etelämantereelta on löytynyt hedelmä- ja palmupuita samoin kuin Grönlannista ja Siperiastakin. Aavistellaanpa Etelämantereella olevan öljyä ja kivihiiltäkin.

 

Vanhat kartat. Myös vanhoista kartoista voi päätellä, ettei kylmyyttä ole vallinnut kovin kauaa. Kahdesta 1500-luvun kartasta, jotka ovat Piri Reisin ja Oranteus Finauksen laatimat, ja jotka molemmat ovat kopioita joistakin aiemmista lähdekartoista - ehkä antiikin aikaisista - tulee tämä esille.

   Nämä molemmat kartat esittävät ensinnäkin nykyisiä mantereita reuna-alueineen ja ne täsmäävät melko hyvin varsinkin pohjois-eteläsuunnassa, vaikka itä-länsisuunnassa on heittoja. Erikoista näissä vanhoissa kartoissa kuitenkin on, että niissä molemmissa näkyy Etelämantereen rantaviiva sulana, vaikka se nyt on melkein kokonaan jään peitossa. Tämä osoittaa, että on ollut aika melko lähimenneisyydessä, jolloin mitään jääpeitettä ei ole ollut.

   Lisäksi kun on tehty seismisiä mittauksia Etelämantereen rantaviivasta sekä Grönlannista, on näiden karttojen todettu olevan melko yhtäpitäviä mittausten kanssa. Molempien karttojen muodot täsmäävät sen kanssa, mitä on saatu selville maan pinnan muodosta nykyisen jäätikön alla. Johtopäätös siis on, etteivät nykyiset jäätikköalueet voi olla kovin vanhoja, vaan että niiden on täytynyt muodostua vasta muutamien viime vuosituhansien aikana. Nämä kartat ovat siitä yksi osoitus.

 

Käytännön havainnot. Myös käytännössä voidaan nähdä, ettei nykyisen ilmaston arktisilla alueilla tarvitse olla ikivanhaa perua. Sillä Grönlannissa on voitu havaita, miten Toisen maailmansodan aikana Grönlantiin jätetyt lentokoneet ovat peittyneet jopa 40-100 metrin syvyiseen jäähän vajaassa 60 vuodessa; tämä luku merkitsee lähes 1-2 metriä vuodessa. Samoin Etelämantereella on havaittu 17-metrisen antennin peittyneen jäähän jo 30 vuodessa, joka on varsin nopeaa vauhtia.

   Ja mitä tulee nykyisiin sademääriin, riittävät nekin jo selittämään jäätikön kertymisen melko nopeassa ajassa. Sillä kun esim. Grönlannissa sataa 400 millimetriä vuodessa, joka lumeksi muutettuna tekee moninkertaisesti enemmän, kertyy siitä jo paljon, vaikka osa siitä sulaisikin pois. Nykyinen sademäärä riittää siten hyvin jäätikön kertymiseen jo lyhyessä ajassa. Sen syntymiseen ei tarvita mitään satojentuhansien vuosien ajanjaksoja.

 

Jenkkihävittäjät sulatetaan esille Grönlannissa

 

Berliiniläinen lentäjä-toimittaja Dieter Herrmann aikoo sulattaa viisi harvinaista P-38 Lightning-hävittäjälentokonetta esille Grönlantia peittävän ikuisen jäätikön uumenista. Historialliset sotakoneet nostetaan Herrmannin suunnitelmien mukaan ihmisten ilmoille yli 300-henkisen kansainvälisen retkikunnan voimin ensi vuoden kesän aikana.

   Pelastusretkikunnan tavoittelemat amerikkalaiskoneet ovat olleet hautautuneena Grönlannin itäosaan Tasiilaqin lähellä vuodesta 1942 asti. Liittoutuneiden sodan aikana menettäneitä koneita peittää nykyään jo lähes satametriseksi kasvanut kerros ikuista lunta ja jäätä.

   … Käytännössä pelastusretkikunta pääsee käsiksi jäätikön syvyyksissä oleviin amerikkalaiskoneisiin sulattamalla lumeen ja jäähän satametrisen pystysuoran kuilun.

   … Amerikkalaiset nostivat yhden hävittäjän sulatusmenetelmällä esiin jo vuonna 1992. Kone oli silloin noin 80 metrin syvyydessä jäätikön sisässä. Nykyään kyseinen P-38 on entistetty ja lentää ilmailunäytöksissä ympäri maailmaa Glacier Girl-nimisenä. (Etelä-Suomen sanomat, 14.1.2007)

 

Jääkausi vai vedenpaisumus? Kun on kyseessä maapallon menneisyys, on siis jääkauden tai jääkausien ajateltu kiinteästi kuuluvan siihen.

   On kuitenkin toinen vaihtoehto, joka voi olla jääkaudeksi tulkittujen merkkien takana: vedenpaisumus. Seuraavassa tarkastelemme tätä asiaa muutamien tällaisten seikkojen valossa.

 

Ei ole löydetty yhtään hyvää teoriaa, joka selittäisi kunnolla jääkausien synnyn. Mannerliikuntateoriat, säteilyn vähenemiset ja muut teoriat ovat sellaisia, että niistä jokai-sesta voidaan osoittaa heikkouksia tai niitä ei ole voitu todistaa käytännössä.

 

Vedenpaisumuskertomukset. Eräs todiste vedenpaisu-muksesta ovat ympäri maailmaa tavatut vedenpaisumus-kertomukset, joihin voivat liittyä kuvaukset myös syntiinlankeemuksesta ja Baabelin kielten sekoituksesta. Jääkaudesta tai ihmisen polveutumisesta apinasta ei taida löytyä yhtään kertomusta.

 

Lämmin ilmasto. Kun jääkauden ja kylmän ilmaston on oletettu vallinneen pohjoisella pallonpuoliskolla, löytyy samoilta alueilta kuitenkin selviä merkkejä lämpimästä ilmastosta. Tämä osoittaa, ettei jääkautta ole ehkä ollutkaan.

 

Suurten eläinten kuten mammuttien hautautumista on vaikea selittää muulla tavalla kuin siten, että ne ovat joutuneet muta- ja liejuvyöryjen alle vedenpaisumuksen yhteydessä. Näitä eläimiä on maahan hautautuneina ainakin 5 miljoonaa, joka osoittaa katastrofin laajuuden.

   Jos oletetaan jääkautta tai jotain muuta asiaa niiden tuhon syyksi, ei se selitä sitä, miten ne olisivat jääkauden aikana voineet hautautua jäiseen maahan. Se olisi varmasti jäänyt tapahtumatta.

 

Hiidenkirnut. Kun ovat kyseessä hiidenkirnut (tai myös harjut), on ne usein yritetty selittää jääkauden sulamisvesien aikaansaannoksiksi. Todennäköisempää kuitenkin on, että nämäkin luonnonerikoisuudet liittyvät vedenpaisumuksen toimintoihin. Olisihan jossain suuressa vedenpaisumuksessa vesi liikkunut paljon suuremmalla voimalla kuin jossain hiljaisessa jäätikkövesien lirumisessa.

   Yleensäkin virtaavan veden kuljetuskyky voi nousta suureksi virran nopeuden kasvaessa. Esim. Johnstownin tulvan toukokuussa 1889 kerrotaan olleen niin voimakas, että virta kuljetti mukanaan kaksikymmentä rautaveturia lähes kilometrin verran ja yksi niistä hautautui niin täydellisesti, ettei sitä edes löydetty. (s. 182, "Kaikkeuden sanoma" / Wiljam Aittala)

 

Muinaisrantoja on käytetty eräänä merkkinä siitä, että jäätiköt sulivat ja vesi oli korkealla peittäen nykyiset kuivat alueet. Esim. Suomessa on useita muinaisrantamerkkejä ja niin sanotun Ancylusjärven sekä Baltian jäätikköjärven on ajateltu peittäneen Suomen ja sen lähialueet jääkauden jälkeen.

   Todennäköisempää kuitenkin on, että nämäkin rannikkomerkit ovat vedenpaisumuksen seurausta. Tutkijat ovat kyllä oikeassa, että vesi on peittänyt nämä alueet, mutta se on vedenpaisumuksen, ei jäätikköjärvien aikaan-saannosta. Tämä käy ilmi siitäkin, että näitä muinaisrantoja ja eri merieläinten fossiileja tavataan kaikilta korkeilta vuorilta ja kuivilta alueilta ympäri maapalloa. Tähän ei jääkausi olisi varmastikaan pystynyt.

 

Maan kohoamista on käytetty eräänä jääkauden todisteena kuten aiemmin todettiin. Samalla asialla on myös yritetty todistaa vuoristojen synty entisestä merenpohjasta mm. vuorten rinteillä tavattavien merifossiilien tähden.

   Mutta kuten todettiin, ei maan kohoamista voida juurikaan käyttää jääkauden todisteena, koska maan kohoamiset ovat niin epäyhtenäisiä eri alueilla.

   Mitä sitten tulee siihen ajatukseen, että kaikki vuoretkin olisivat entistä merenpohjaa, jotka sitten olisivat kohonneet, on tätä vaikea uskoa. Itse asiassa kaikkien korkeiden vuorien olisi silloin pitänyt kohota, koska kaikilta niiltä - Himalajalta, Andeilta, Alpeilta jne. - on löydettävissä merieläinten fossiileja. Se että kaikki nämä olisivat kohonneet entisestä merenpohjasta, on kyllä aika uskomaton asia. Varmastikin parempi selitys on Raamatun mainitsema vedenpaisumus.

   Tosin on mahdollista, että jos vesimäärä on maapallolla yhtäkkiä lisääntynyt vedenpaisumuksen johdosta, on se voinut hyvinkin saada aikaan liikehdintää maankuoressa ja tulivuorista toimintaa. Suuret hautavajoamat, kuten Mariaanien hautavajoama joka on n. 11 kilometriä syvä, ja vuoristojen kohoamisetkin voivat olla tämän seurausta. Tämäntyyppisiä ilmiöitä - jos niitä yleensä on tapahtunut - on ainakin vaikea selittää millään uniformitarismilla, mutta ilmakehästä alas syöksynyt tulva voisi saada sellaista aikaan.

   Tähän liittyen on hyvä ottaa esille mannerliikuntateoriat. Monesti selitetään, että kaikki on tapahtunut hitaasti vuosimiljoonien aikana, mutta niin ei tarvitse olla. On mielenkiintoista, että mannerliikuntateorian kehittäjän, Alfred Wegenerin, kerrotaan alun perin alkaneen kehittää teoriaansa Raamatun perusteella, kun siinä kerrotaan maan jakautumisesta (1 Moos 10:25 sanatarkka käännös kertoo maan jakautumisesta tiettynä aikana. King James sanoo: “In his days was the earth divided). Niinpä kun maankuoressa on ollut liikehdintää, ei sen ole tarvinnut viedä miljoonia vuosia, vaan vedenpaisumuksen kaltainen katastrofi ja siihen liittyvät jälkimainingit ovat voineet saada aikaan liikehdintää nopeassa tahdissa: mantereiden liikehdintä, hautavajoamien synty ja vuorten kohoaminen ovat tällaisia ilmiöitä. Seuraavassa lainauksessa Suomen suurimmassa lehdessä viitataan siihen, miten geologit uskovat mannerten eronneen toisistaan yhdessä ainoassa repäisyssä:

 

Suuren hautavajoaman murtumalinja ulottuu Itä-Afrikan suurten järvien alueelta Punaisenmeren kautta Jordanin laaksoon, missä maankuoren syvin halkeama, Kuollutmeri, on lähes 0,4 kilometriä merenpinnan alapuolella. Nykyisin arvellaan Afrikan sarven tulevaisuudessa repeytyvän irti Afrikasta. On mielenkiintoista, että aikoinaan tapahtuneen hautavajoaman tulevien Etelä-Amerikan ja Afrikan välillä katsotaan olleen melko nopean katastrofaalisen tapahtuman, samaan tapaan kuin Punaisenmeren repeämistä pidetään äkillisenä ilmiönä. Punaisenmeren lahdelmassa on syvänteitä, joissa veden lämpötila on maankuoren ohuuden vuoksi noin 50 celsiusastetta. Afrikka ja Aasia irtosivat kertaheitolla toisistaan eivätkä vaeltaneet erilleen hissukseen, kuten aiemmin luultiin. Punainenmeri syntyi yhdessä ainoassa repäisyssä, toteavat geologit Goman Omar ja Michael Steckler Science-lehdessä (HS 25.11.95)

 

Salpausselkien harjumuodostelmat. Kun ovat kyseessä Salpausselät, ovat ne Suomessa olevia noin 600 kilometrin pituisia harjumuodostelmia. Tavallisin selitys niiden synnylle on ollut se, että ilmasto kylmeni vuosituhansia sitten, jolloin mannerjäätiköiden sulaminen pysähtyi ja jäätikön reunalle kasautui isoja sorakasautumia. Näin muodostui harjuja, joissa on noin puolet Suomen hiekasta ja sorasta.

   Risto Isomäki on melko tuoreessa kirjassaan Miten Salpausselät syntyivät? (2015) kuitenkin kyseenalaistanut tämän tavanomaisen näkemyksen. Hän uskoo kyllä jääkauteen, mutta arvelee tutkimustensa pohjalta, että Salpausselän harjumuodostelmat syntyivät mannerjäätikön sulamisen huippukautena eivätkä aikana, jona mannerjäätikön sulaminen oli pysähdyksissä. Hän viittaa nimenomaan siihen, että vesi vaikutti harjumuodostelmien syntyyn. Hän ei usko vedenpaisumukseen, mutta hänen havaintonsa on yhtäpitävä sen kanssa, että vesi on muokannut luontoa voimakkaalla tavalla:

 

Usein siteeratun laskelman mukaan Salpausselissä on noin puolet eli noin 20 miljardia kuutiota tai 20 kuutiokilometriä Suomen sorasta ja hiekasta. Arviossa on ilmeisesti otettu huomioon vain ne esiintymät, joiden taloudellinen hyödyntäminen olisi mahdollista.

   Arvio herättää välittömästi mielenkiintoisen kysymyksen: miksi kaksi kahdensadan vuoden mittaista jaksoa, joiden aikana mannerjäätikkö ei sulanut, olisi tuottanut yhtä paljon kerrostuneita hiekka- ja sorakasoja kuin muutama tuhat vuotta, joiden aikana mannerjäätikkö sulaa? Eikö suurimpien sulamiseen liittyvien sora- ja hiekkakasojen pitäisi syntyä päinvastoin silloin, kun jäätikkö sulaa nopeimmin ja sulavesijokien virtaamat ovat suurimmillaan? (Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät?, s. 37)

 

Toinen mielenkiintoinen havainto, mihin Risto Isomäki törmäsi, liittyy Grönlantiin. Kun yleensä on selitetty, että jäämassat jääkauden aikana ovat kuljettaneet suuria siirtolohkareita satojen kilometrien matkoja, ei näin ole havaittu tapahtuvan Grönlannissa, missä nykyään on mannerjäätikköä. Kivet ovat Grönlannin mannerjäätikön pinnalla ja jään sisällä hyvin harvinaisia. Kivet voivat kyllä liikkua esim. Alppien jyrkissä jäävirroissa, koska kivet ovat ensin irtautuneet vuorista ja joutuneet sitten jäävirtojen päälle, mutta Grönlannissa ei ole havaittu näin tapahtuvan. Risto Isomäki selittää asiaa:

 

Pitkään pystyssä olleen jäävuoren pinta on tavattoman monimutkainen, täynnä luolia ja onkaloita ja muita vuoroin tapahtuneen sulamisen ja jäätymisen synnyttämiä muotoja… Loppukesällä syntyneiden jäävuorien pinta on usein ruskeanharmaa ja likainen. Ympäri kierähtäneen jäävuoren pinta on sen sijaan selkeä ja siloinen. Vesi on sulattanut kaikki yksityiskohdat pois.

   En ole nähnyt ympäri kääntyneiden jäävuorien jäässä ainoatakaan kiveä, en edes pientä murikkaa, suurista siirtolohkareista puhumattakaan. Ympäri kellahtaneiden jäävuorien jäässä ei näy edes soraa tai hiekkaa, vaan jää on aina hohtavan puhdasta ja valkoista tai joskus sinistä, turkoosia tai läpikuultavaa. Grönlantilaisten mukaan tämä on selkeä pääsääntö, joskin poikkeuksiakin on.

   Mannerjäätikön merta kohti virtaavat purkujäätiköt eli jäävirrat ja niistä lohkeavat jäävuoret kuljettavat kyllä mukanaan kiviä, soraa ja hiekkaa, mutta sitä on ainoastaan niiden pohjakerroksessa, ei juuri koskaan pinnalla tai keskellä. Jäävuoren pinnalla on vain kuollutta levää sekä tuulien mukanaan tuomaa pölyä ja nokea.

   Kivet ovat mannerjäätiköiden pinnalla hyvin harvinaisia. Jopa niin harvinaisia, että laajoilla alueilla jään pinnalta löytyvä kivi on yleensä meteoriitti.

   Yksi vanhan Salpausselkäteorian perusoletuksista oli, että myös mannerjäätikön pinnalla ja jään sisällä on kulkeutunut suuria määriä moreenia. Salpausselkien on itse asiassa oletettu syntyneen pitkälti juuri tällä tavalla – eli jään pinnalla ja keskellä kulkeutuneesta kivestä ja sorasta. Mannerjäätiköt eivät kuitenkaan todellisuudessa toimi tällä tavalla. (Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät?, s. 80)

 

Mitä siirtolohkareista voidaan sitten päätellä? Todennäköisin selitys niiden liikkumiseen on vesi. Edellä oli esimerkki siitä, miten virta kuljetti mukanaan kahtakymmentä rautaveturia lähes kilometrin verran. Samanlaista toimintaa on saattanut tapahtua myös vedenpaisumuksen aikana, joka on ollut paljon voimakkaampi kuin jokin yksittäinen tulva.

 

 

 

 

 

 

 

 




free hit counters