|
Onko jääkautta ollut?
Jääkausi tai jääkaudet. Lue, miten ei ole järkevää teoriaa jääkausien synnylle, ja miten merkit luonnossa viittaavat vedenpaisumukseen, ei jääkausiin
Seuraavilla riveillä tutkimme jääkautta, joka käsityksenä ei ole kovinkaan vanha. Sitä ei juurikaan ajateltu vielä 1700-luvulla, kuten ei evoluutioteoriakaan ollut vielä silloin pinnalla. Sen sijaan tämä käsitys sai jalansijaa pääasiassa vasta 1840-luvulla, jolloin kaksi tutkijaa, Charpentier ja Agassiz esittivät sitä Alppien ympäristön maisemamuotojen selitykseksi ja sittemmin koko Pohjois-Eurooppaa koskevaksi. Lisäksi on hämmästyttävää, että tämä teoria tuli esille lähes samaan aikaan kuin Darwinin ajatukset lajien synnystä. Molemmat teoriat voittivat samanaikaisesti sijaa ihmisten sydämissä. Maapallolla on ajateltu olleen useita jääkausia. On jopa sanottu, että sellaiset kuumat ja trooppiset alueet kuin Sahara ja Afrikka, Saudi-Arabia, Jemen, Australia, Intia, Madagaskar sekä Etelä-Amerikkakin (näin on esitetty mm. kirjoissa "Jääkausi" / Björn Kurten ja "Muuttuva maa" / Pentti Eskola) olisivat olleet suuren mannerjään peitossa eli kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Viimeisimmän jääkauden oletetaan alkaneen "vasta" noin 500 000 vuotta sitten ja päättyneen 10 000 vuotta sitten. Tällöin maanpinnan jäätiköiden on oletettu peittäneen laajimmillaan 55 milj. km2 ja jään paksuuden olisi enimmillään pitänyt olla yli 3 km. Mutta mitä ajatella jääkaudesta? Onko siihen syytä uskoa? Entä jos jääkaudeksi tulkitut merkit ovat jonkun muun tekijän aiheuttamia? Tulevilla riveillä pohdimme jääkauteen liittyvää arvoitusta.
Sisällys:
1. Mitä jääkausi vaatii syntyäkseen?
Jääkauden syntyminen on periaatteessa
yksinkertainen asia. Se vaatii syntyäkseen vain voimakasta lämpötilan laskua
sekä sademäärän kasvua.
Lämpötilan
laskusta on ajateltu, että aikanaan oli suuri ilmastonmuutos, joka olisi
kestänyt ainakin satoja tai tuhansia vuosia, ja jonka aikana ilman lämpötila
olisi laskenut n. 4-6 astetta. (Kirjassa "Suomen luonnon kehitys" / Matti
Sauramo, s. 19 - on ajateltu, että Länsi-Euroopassa, jossa nykyisin on
lämpimämpää kuin Suomessa, olisi lämpötila ollut n. 8 astetta alempi kuin
nykyään.) Samoin on ajateltu sademäärän olleen nykyistä paljon suurempi,
jotta jääkausi olisi voinut syntyä.
Kummassakin
näistä ajatuksista, lämpötilan 4-6 asteen laskussa sekä sademäärän oletetussa
kasvussa, on kuitenkin ongelmansa. Sen osoittavat seuraavat esimerkit:
Lämpötilan
lasku.
Jos oletamme, että lämpötila olisi laskenut 4-6 astetta, on todettava, ettei
se juurikaan auttaisi jääkauden synnyssä, vaan lämpötilan pitäisi laskea
ainakin 15-20 astetta. Sillä jos nyt vallitsee kesän aikana parin-kolmen
viikon hellejakso 30 asteen lämpötiloineen, niin vaikka tästä vähennettäisiin
20 astetta, riittäisi jäljellejäänyt 10 astetta yleensä sulattamaan talven
aikana kertyneet lumet pois jo parissa viikossa (Kun esim. Helsingissä on
heinäkuun keskilämpötila 17 astetta sekä kesä- ja elokuussakin yli 15 astetta,
ei se tarkoita, että aina olisi yhtä tasainen lämpötila. Joinakin päivinä
lämpötila saattaa hyvin kohota 25-30 asteen välille.)
Ratkaisevampia jääkauden synnylle ovat viileämmät kesät eikä
niinkään kylmät talvet. Kesien pitäisi olla jatkuvasti niin kylmiä, ettei lumi
ehtisi niiden aikana sulaa. Jos tämä edellytys ei täyty, ei jääkausien
synnylle voi jäädä mahdollisuuksia.
Sademäärän
kasvu. Toinen
edellytys jääkauden synnylle on riittävä sademäärä, jonka on ajateltu olleen
nykyistä suurempi, jotta jääkausi olisi voinut syntyä. Pelkkä lämpötilan lasku ei saa aikaan jääkautta, vaan se tarvitsee avukseen myös
riittävästi sadetta.
Mutta tämänkin
asian toteutuminen on käytännössä ongelmallista. Jos lämpötila oli ennen
alhaisempi, olisi se pikemminkin vähentänyt radikaalisti sademäärää kuin
lisännyt sitä. Olisi käynyt juuri päinvastoin. Tämä olisi johtunut kahdesta tekijästä, jotka ovat:
• Kylmempi ilmasto
olisi itsessään vaikuttanut sen, että haihtuminen ja sitä kautta sademäärä
olisi vähentynyt. On arvioitu, että 12 asteen lämpötilan lasku vähentäisi
ilman kosteuden puoleen, jolloin myös sademäärä laskisi. Kylmempi ilma ei
olisi siten edistänyt sademäärän kasvua, vaan olisi ollut sille este.
• Kylmän ilmaston
vaikutus olisi myös se, että se laajentaisi meren jääpeitettä (Tietysti
järvet, ojat ja joetkin olisivat pääosin jäässä, eikä niistä silloin
voisi virrata vettä mereen tai haihtua ilmaan). Tämä meren jääpeitteen kasvu
olisi vähentänyt veden haihtumista ja sitä kautta sadetta yhä edelleen
lisää, koska ei ollut enää niin suurta aluetta, josta vesi olisi voinut
haihtua. Pienentynyt sademäärä olisi vaikeuttanut jääkauden syntyä
melkoisesti ja on vaikea ajatella, miten oltaisiin päästy edes lähellekään
nykyisiä sademääriä. Päinvastoin sademäärän olisi pitänyt radikaalisti
vähentyä ja olla paljon nykyistä pienempi.
Erilaisia syntyteorioita.
Vaikka jääkauden synty vaikuttaa itsessään mahdottomalta, on joka tapauksessa
yritetty antaa selityksiä siihen, mikä olisi aiheuttanut sen, ja on
esitetty lähinnä neljää erilaista pääteoriaa, jotka ovat:
1. Muutos
maapallon akselissa eli käsitys siitä, että maapallon akseli olisi yhtäkkiä
siirtynyt toiseen asentoon.
2. Mannerlohkojen
liikunta. Tämän teorian mukaan mannerlohkojen liikehdintä olisi siirtänyt
suuria alueita arktisen kylmyyden piiriin.
3. Maapallon kiertoradan vaihteluihin perustuva teoria, jonka mukaan auringon
säteilyn jakautumisessa maapallolle, vaikkakaan ei sen kokonaismäärässä,
tapahtuisi pieniä muutoksia.
4. Yksi vaihtoehto
perustuu siihen, että joko auringonsäteilyssä olisi tapahtunut vaihteluita tai
sitten ilmakehä olisi muuttunut esim. vulkaanisen tomun ja kaasujen takia
sellaiseksi, että säteily ei olisi kunnolla päässyt maanpinnalle.
1. Muutos
maapallon akselissa.
Yksi vaihtoehto
jääkauden synnylle on siis se, että maapallon akseli olisi yhtäkkiä siirtynyt
toiseen asentoon.
Tämän teorian
ongelma on kuitenkin se, ettei se selitä kylmyyttä, jonka jääkauden aikana
uskotaan vallinneen koko maapallolla, ei vain tietyillä alueilla.
(Kirjoissa
"Jääkausi" / Björn Kurten sekä "Maanpinnan muodot ja niiden synty" / Iivari
Leiviskä sekä muissakin kirjoissa tulee esiin ajatus, että eteläisellä
pallonpuoliskolla kuten Etelä-Amerikan Patagoniassa, Uudessa - Seelannissa
sekä Etelä-meren saarilla on ollut kylmä kausi ja jäätiköitä yhtä
samanaikaisesti kuin Pohjois-Amerikassa, Siperiassa ja Euroopassa.)
Sillä oletetun
jääkauden aikana koko maapallon, myös eteläisen pallonpuoliskon, on uskottu
olleen tavanomaista kylmempi, ei vain muutamien alueiden. Jos akseli
siirtyisi, saisi se aikaan vain tiettyjen osien kylmenemisen, kun taas toiset
osat lämpenisivät entisistä oloista.
Björn Kurten on
selostanut asiaa kirjassaan "Jääkausi" (s. 35). Hän osoittaa, ettei muutos
maapallon akselissa voi selittää samanaikaisesti koko maapallolla vallitsevaa
kylmyyttä. Pelkkä akselin ja napojen muutos ei voisi aiheuttaa kylmyyttä
kaikille alueille samanaikaisesti:
Kansantajuisissa kirjoitelmissa voi törmätä teoriaan, jonka mukaan maapallon
akseli on yhtäkkiä siirtynyt toiseen asentoon, jolloin Pohjoisnapa onkin
vaikkapa Siperiassa (tai jossakin muualla, missä mannerjään ilmaantuminen on
selitettävä). Siperiassa alkaisi silloin jääkausi. Valitettavasti vain silloin
Yhdysvallat muuttuisi trooppiseksi alueeksi, ja kuitenkin geologiset todisteet
osoittavat Pohjois-Amerikan ja Euraasian olleen samanaikaisesti mannerjään
peitossa (ja lisäksi jäätiköityminen tapahtui samaan aikaan sekä pohjoisella
että eteläisellä pallonpuoliskolla). Tässä yhteydessä siis napojen
siirtymisteoria on hyödytön. Tosin paleomagneettiset tutkimukset osoittavat
napojen selvästi liikkuneen, mutta siirtyminen on ollut äärettömän hidasta, ja
on aivan ilmeistä, että Pohjoisnapa on ollut Pohjoisen jäämeren altaassa
ainakin varhaisemmalta tertiäärikaudelta asti.
2.
Mannerlohkojen liikkuminen.
Toinen teoria
jääkauden synnystä pohjautuu mannerlohkojen liikkumiseen. Tässä teoriassa on
seuraavia ongelmia:
• Vaikka mantereet
voisivatkin liikkua, eivät ne voi lähteä vaeltelemaan noin vain
minne tahansa. Ei ole pystytty kunnolla selittämään, mikä olisi se energia,
joka mantereita siirtelisi pitkiäkin matkoja.
Björn Kurten on
selostanut tätä teoriaa kirjassaan "Jääkausi" (s. 35):
Toinen teoria pohjaa mannerlohkojen liikuntaan, ja sen mukaan maankuoren
liikehdintä olisi siirtänyt laajoja alueita arktisen kylmyyden piiriin. Mutta
vaikka mantereet ovatkin olleet liikkeessä geologisena aikana, ei niiden
todellakaan pidä olettaa kulkeutuneen ympäriinsä miten tahansa. Maankuoren
vuorijonojen juuret ovat tavattoman syvällä; ne ulottuvat pitkälle vaippaan.
Maankuoren alapinta on siis paljon poimuisempi kuin sen yläpinta, joten
mantereet ovat vahvasti ankkuroituneet alla olevaan vaippaan. Jos mantereet
liikkuvat, se johtuu vaipan liikkumisesta, ja olemme jo todenneet miten
majesteettisen hitaasta tapahtumasta silloin on kyse.
• Eräs ongelma
mannerliikuntateorian kannalta on se, että mantereiden olisi pitänyt
liikkua tuhansia kilometrejä edestakaisin ja vain muutamassa vuosituhannessa!
Tämä johtuu siitä, että kun viimeisimmän jääkauden
aikana (sen oletetaan olleen 500 000 - 10 000 vuotta sitten) oletetaan
olleen ainakin 3-4 jopa nykyistä lämpimämpää vaihetta, merkitsisi se sitä,
että mannerten on silloin täytynyt vaeltaa edestakaisin monta kertaa. Niiden
on täytynyt vaeltaa pois paikaltaan ja aina takaisin, jotta ilma olisi voinut
kylmentyä ja lämmitä. Se että näin nopeita muutoksia voisi todella tapahtua,
asettaa mannerliikuntateorian vähintään kyseenalaiseen valoon. Se ei
varmastikaan voi pitää paikkaansa viimeisimmän oletetun jääkauden kohdalla.
• Yksi ongelma
mannerliikuntateorian kannalta on se, että viimeisen jääkauden oletetaan
loppuneen ainoastaan 10 000 vuotta sitten; näin lyhyt ajanjakso on aivan liian
vähän mannerten liikkumista ajatellen. Niinpä yleensä joudutaan
myöntämään, että viimeiseen jääkauteen ei voi liittyä mannerten
liikkumista, vaan että niiden on täytynyt olla nykyisillä paikoillaan.
3. Maapallon
kiertoradan vaihtelut.
Kolmas käsitys on maapallon kiertoradan vaihteluihin perustuva teoria, jonka
on tuonut esille M. Milankovitch. Tämän teorian mukaan Maan radan
jaksoittaiset vaihtelut aiheuttaisivat pieniä muutoksia säteilyn
jakautumisessa maan pinnalla.
Ongelmana tässä
teoriassa kuitenkin on, ettei se paikallisella tasolla muuta vuoden
keskilämpötiloja juuri yhtään - kuten se ei maailmanlaajuisestikaan voi laskea
lämpötiloja. Jotkut kuukaudet voivat kyllä olla hiukan viileämpiä, mutta
toiset ovat vastaavasti lämpimämpiä, eli eroa tapahtuu vain vuodenaikojen
suhteessa, mutta ei kokonaislämpötilassa. Monet kiistävät, että näillä
muutoksilla olisi mitään merkitystä jääkauden syntymisen kannalta.
Björn Kurten on
kirjassaan "Jääkausi" selostanut myös tämän teorian heikkouksia (s. 38):
Kaikki nämä tekijät yhdessäkään eivät kuitenkaan vähennä hiukkaakaan maan
auringolta saaman säteilyn kokonaismäärää. Ne vaikuttavat vain säteilyn
jakautumiseen maan pinnalla. Karkeasti ottaen niiden voi sanoa vaikuttavan
siten, että minkä tahansa leveysasteen kohdalla joko pohjoisella tai
eteläisellä pallonpuoliskolla säteilyn määrä kesällä joko vähenee tai
lisääntyy, ja talvella vaikutus on päinvastainen.
Miten tämä sitten vaikuttaa ilmastoon, jopa niin voimakkaasti, että se voi
johtaa jäätiköitymisten ja interglasiaalikausien syntyyn? Monet tutkijat
kieltävätkin jyrkästi koko mahdollisuuden. He ovat sitä mieltä, että näin
aiheutetut lämpötilaerot ovat äärimmäisen pieniä. Toisaalta on huomautettu,
että hyvinkin vähäiset vaihtelut voivat ajan mittaan saada aikaan suuria
muutoksia...
Mutta
vaikutuksenhan piti olla aivan toinen eteläisellä pallonpuoliskolla, osittain
suorastaan päinvastainen. Kuitenkin on selviä todisteita siitä että
jäätiköityminen on tapahtunut samanaikaisesti pohjoisessa ja etelässä. Miten
se voidaan selittää astronomisen teorian pohjalta?
4. Muutos
auringon säteilyssä tai säteilyn pääsemisessä maanpinnalle.
Yksi vaihtoehto
pohjautuu siihen, että auringonsäteilyssä olisi tapahtunut joitakin
vaihteluita tai sitten ilmakehä olisi muuttunut esim. vulkaanisen tomun ja
kaasujen takia sellaiseksi, että säteily ei olisi kunnolla päässyt
maanpinnalle. Tämän teorian ongelmia ovat seuraavat asiat:
• Ei ole olemassa
mitään todisteita siitä, että auringon oma säteily olisi joskus ratkaisevasti
heikentynyt niin, että maapallon lämpötila olisi laskenut radikaalisti. Useat
astronomit kiistävät tämän teorian. Lisäksi auringon säteilyn heikontumisen ja
vahvistumisen olisi pitänyt tapahtua useita kertoja historian aikana, koska
jääkausiakin uskotaan olleen useita. Tämä tekee teorian vieläkin
pulmallisemmaksi.
• Mitä tulee
ilmakehässä oleviin tomuun ja kaasuihin, on vaikea ymmärtää, miten ne olisivat
voineet jäätää suurimman osan Pohjois-Amerikkaa eli noin 15 milj. km:n2
alueen (Esim. Kanadan pinta-ala on 9.98 milj. km2), suuren
osan Euraasiaa ja monia lämpimiäkin alueita.
Ja vaikka
voisikin muodostua jonkinlainen tiheä pilvi, olisi sillä myös toisenlainen
vaikutus: se olisi nostanut lämpötilaa öisin ja talvisin, koska se olisi
estänyt lämpöä karkaamasta. Tällaisen pilven vaikutus ei aina ole niin
yksiselitteinen.
• Jos on ollut
edellä mainittu kaasu- ja tomupilvi, on vaikea ymmärtää, miten sellainen pilvi
olisi kestänyt kasassa satoja ja tuhansia vuosia. Eikö veden- ja ilmankierron
olisi pitänyt vaikuttaa siihen?
• Kaikki
astronomian tuntemat säteilyä estävät pilvet ovat aivan liian
harvarakenteisia, jotta niillä olisi ollut mitään suurempaa vaikutusta. Siksi
säteilyä vuosituhansiksi estävä pilvi vaikuttaa teoriana mahdottomalta.
Muita ongelmia.
On myös muita ongelmia, joita tulee esiin, mikäli jääkausi on ollut. Niistä
voimme mainita mm. seuraavat asiat:
Jäiden
liikkuminen.
Yhtenä jääkauden
toiminnoista on pidetty jäiden liikkumista. Sillä on ajateltu, että jäät
olisivat siirtyneet maan pinnalla satojen tai yli tuhannenkin kilometrin
matkoja, ja että ne samalla olisivat kuljettaneet mukanaan suuria
siirtolohkareita. (Kirjassa "Maapallo ihmeiden planeetta", s. 192, on
esitetty, että jotkut lohkareet ovat kulkeutuneet jään mukana yli 1200
kilometriä.)
Voidaan
kuitenkin kysyä, miten 3 km:n paksuinen jäämassa on voinut liikkua. Sillä jos
jäämassa olisi kulkenut yli 1000 kilometriä, eikö sen olisi pitänyt edetä myös
epätasaisessa maastossa ja ylämäkeen? Eli jos pelkästään yhden kilometrin
matkalla voi olla ylittämättömiä ylämäkiä, on niitä vielä enemmän yli 1000
kilometrin matkalla. Mikä olisi ollut se voima, joka olisi työntänyt jäitä
tällä tavoin ylämäkeen, vai olisiko jäiden liikkuminen jäänyt sittenkin
tapahtumatta? Vuoristossakaan jäät eivät lähde vastoin luonnonlakeja
vaeltelemaan ylöspäin, vaan niiden suunta on aina alaspäin, mikäli ne yleensä
voivat liikkua. Yli tuhannen kilometrin matkalla tällainen liikehdintä olisi
varmasti mahdotonta.
Keijo Parkkonen
on käsitellyt ongelmaa kirjassaan "Sadan vuoden harha-askel" (s. 20) -
kirjassa, joka käsittelee jääkauden olemattomuutta:
Jääkauden
opettajat esittävät, että jää lähti liukumaan luoteesta kaakkoon, niin kuin
riimut kalliossa kertovat. Kolmen kilometrin paksuisella jäämassalla on
suunnaton paino. Jokaista kilometriä kohden se painaa yhtä paljon. Jotta
tällainen massa voisi liikkua, tarvittaisiin jokin voima, joka pystyisi sitä
työntämään. Mistä voisi löytyä voima, joka saisi tämän epätasaisessa maassa
makaavan miljoonien tonnien painoisen massan liikkeelle?
Jäätikön
liukumisteoriaa koetettiin todistella Etelä-mantereella, jossa tehtiin
räjäyttämällä kokeita jäätikön liikkeelle saamiseksi. Koe päättyi nolosti,
sillä jää ei liikkunut milliäkään muuta kuin silloin, kun se pääsi meren
rannalla lohkeamaan veteen. Jäätikkövirtojen avulla on monasti koettu selittää
jääkausiteoriaa. Jäätikkövirroilla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä
jääkauden kanssa, sillä ne eivät koskaan kulje ylöspäin kuljettaen suuria
kallionlohkareita mennessään.
Maan kohoaminen.
Kun on esitetty
todisteita jääkaudesta, on usein yhtenä esimerkkinä käytetty maan kohoamista,
jota tapahtuu mm. Suomen rannikolla. On selitetty, että maannousu on seurausta
jäämassoista johtuvasta palautumisilmiöstä.
Mutta onko maan
kohoaminen hyvä todiste jääkaudesta? Jos se olisi hyvä todiste
jääkaudesta, niin miksi maan kohoamista havaitaan yleisesti
sellaisillakin alueilla, joiden ei olisi edes pitänyt olla jään alla?
Maapallolta löytyy useita tällaisia paikkoja, joissa maa kohoaa koko ajan,
vaikkei siellä oleteta edes olleen jäitä. Miten ovat selitettävissä nämä
maannousut, koska jääkaudellahan niitä ei voi selittää? On sen tähden
etsittävä jotain muuta syytä näille kohoamisille, joita tavataan sekä
oletetuilla että ei-oletetuilla jääkausialueilla.
Toinen syy
epäillä maannousua jääkauden todisteena on se, että kohoamista ei tapahdu edes
yhtenäisesti kaikilla alueilla, joiden oletetaan olleen jään alla. Useilla
alueilla päinvastoin tapahtuu maanvajoamista ja että meri voittaa alaa maalta.
Esim. Tanskassa maa vajoaa noin millimetrin vuodessa. Voidaan myös todistaa,
että historiallisena aikana meri on voittanut alaa Pohjanmeren, Saksan ja
Alankomaiden ja Englannin kanavan rannoilla. Pohjanmerestä suurin osa on meren
valtaamaa muinaista rantatasannetta. (Tiedot kirjasta "Muuttuva maa",
Pentti Eskola, s. 42). Niinpä jos jääkausi on totta ja maan kohoaminen on
yksi sen todiste, ei pitäisi esiintyä tällaista epäyhtenäisyyttä. Miksi sitä
esiintyy?
Jääkauden
poismeno.
Yksi ongelma on
jääkauden poismeno, miten jäät olisivat sulaneet pois. Sillä jos jäiden
paksuus oli yli 3 kilometriä ja jos lämpötila laskee noin 5-8 astetta
kilometriä kohden (kesällä eniten), eikö näillä korkeuksilla olisi pitänyt
olla melkein ainainen pakkanen?
Lumirajat eli
ne rajat, joissa on ikuinen talvi, ovat monilla alueilla varsin matalalla.
Seuraava luettelo kuvaa miten alhaalla rajat ovat (Tiedot kirjasta "Maanpinnan
muodot ja niiden synty" / Iivari Leiviskä, s. 206):
• Huippuvuorilla
450 metriä
• Norjassa
Ofoten-vuonon seudulla 1100 metriä
• Norjassa
etelässä Bergenin seudulla 1250 metriä
• Pyreneillä
Espanjassa 2800 - 3000 metriä
• Alpeilla 2400 -
3200 metriä
•
Kaukasus-vuoristossa lännessä 2700 metriä ja idässä, jossa ilmasto on
kuivempi, 3800 metriä
• Päiväntasaajan
seuduilla on lumirajan korkeus Ecuadorissa 4700 - 4800 metriä ja Afrikassa
Kilimandjaron vuorella, 5380 - 5800 metriä, (On hyvä todeta, että esim.
Kilimandjaroa ympäröivillä alueilla vuotuinen keskilämpötila on lähes 30
astetta ja päivälämpötilatkin jopa yli 40 astetta.
Edelliset
esimerkit osoittavat, miten tärkeä merkitys on korkeudella. Jos menemme
tarpeeksi korkealle, ei lumi enää sula. Myös valkoisen lumen taipumus
heijastaa takaisin siihen tuleva säteily vaikuttaisi sen, että lumen olisi
entistä vaikeampi sulaa. Sen alla oleva jääpeite ei pienenisi niin helposti.
Kysymys
kuuluukin, että jos jääkausi on ollut, mikä on sen sulattanut? Varsinkin
pohjoisilta alueilta, joissa lumiraja voi olla alle 1500 metrin, olisi
sulaminen ollut ongelmallista. (Esim. kirjassa "Jokamiehen geologia", s. 94,
on esitetty mannerjäätikön paksuudeksi 2500 - 4500 metriä.) Se on lähes yhtä
suuri ongelma kuin kysymys siitä, mikä aiheutti jääkauden.
Jääkausi
Saharassa?
Yksi olettamus,
joka liittyy jääkausiin, on se, että niiden oletetaan aikanaan vallinneen
useilla nykyisillä kuumillakin alueilla - tämähän todettiin jo aikaisemmin. On
esitetty, että sellaiset alueet kuin Sahara, Saudi-Arabia, Jemen, Etiopia,
Australia, Brasilia, Intia, Madagaskar ja Etelä-Amerikka olisivat olleet
jääkauden kourissa, ja että Afrikkaa olisi peittänyt valtavan suuri
mannerjäätikkö.
Ajatusta, että
jääkausi olisi voinut vallita alueilla, jotka ovat näinkin lähellä kuumaa
päiväntasaajaa, on kuitenkin vaikea uskoa, koska ei ole muutenkaan tahdottu
löytää mitään varmaa syytä jääkausien synnylle. Mikä olisi ollut se tekijä,
joka olisi jäädyttänyt nämä alueet, joilla nyt on lähes 30 asteen vuotuinen
keskilämpötila?
Ehkä yksi
selitys asiaan onkin se, että jääkaudeksi tulkitut merkit ovat sittenkin
jonkun muun tapahtuman, esim. Raamatussa ja kansojen perimätiedossa mainitun
vedenpaisumuksen, aiheuttamia. Tämä tuntuu jääkausiteoriaa paljon paremmalta
vaihtoehdolta. Käsittelemme asiaa vähän myöhemmin.
2. Todisteet viittaavat lämpimään ilmastoon, ei kylmään
Lämmin ilmasto.
Melko
yleinen on siis se käsitys, että maan lähimenneisyydessä on vallinnut kylmä
ilmasto jääkausineen. On puheltu, miten eläimet ja ihmiset ovat oleskelleet
nykyistä viileämmissä oloissa ja hytisseet kylmyydestä, kun pysyvä talvi on
vallinnut maan päällä. Samoin on puhuttu, miten nykyiset kaikkein pohjoisimmat
alueet ja kaikkein eteläisimmät alueet olivat vieläkin kylmempiä kuin tällä
hetkellä ja että niiden pinnalla vallitsi paksu jääpeite.
Mutta pitääkö
tämä käsitys yhtä tosiasioiden kanssa? Jos katsomme asiaa seuraavien seikkojen
valossa, osoittavat ne päinvastaista. Ne osoittavat, että maan päällä on
vallinnut pikemminkin nykyistä lämpimämpi kuin nykyistä kylmempi ilmasto.
Tämän osoittavat seuraavat havainnot:
• Etelämantereelta
samoin kuin Grönlannista, Alaskasta ja Siperiastakin on löydetty palmu- ja
hedelmäpuita, jotka eivät pystyisi nykyisissä olosuhteissa menestymään. Näiltä
alueilta on löydetty myös tropiikin kasveja sekä saniaisfossiileja
Etelämantereelta.
• Kivi- ja
ruskohiiliesiintymät, joita on Kanadassa, Huippuvuorilla, Grönlannissa sekä
muilla nykyisin kylmillä alueilla, ovat merkki aikaisemmasta rehevästä
kasvillisuudesta
• Norjan mereltä, Huippuvuorilta ja napaseuduilta on tavattu koralleja, jotka
elävät vain lämpimissä merissä.
• Pohjanmerestä on
löydetty nilviäisiä ja koralleja, jotka ovat tyypillisiä Välimeren lajeja
• Siperian ja
Alaskan arktisilta alueilta on kaivettu esiin sellaisia eläimiä kuin
krokotiileja napapiirin pohjoispuolelta, leijonia, antilooppeja, kameleita,
lampaita, lehmiä, sarvikuonoja, hevosia, mastodontteja ja myskihärkiä sekä
tietenkin mammutteja, joita on arveltu olleen maaperässä miljoonia. Nämä monet
suuret eläimet eivät olisi mitenkään voineet saada ravintoa ja juomista,
mikäli ilmasto olisi ollut kylmä.
• Alaskasta,
parisataa kilometriä napapiirin pohjoispuolelta, on löydetty erittäin hyvin
säilyneitä dinosauruksen muumioita. Samoin dinosauruslöytöjä on tehty
Grönlannista ja Etelämantereelta. Jotta nämä vaihtolämpöisiksi luokitellut
eläimet olisivat voineet menestyä, on ilmaston täytynyt silloin olla lämmin
eikä kylmä.
Ilmastonmuutoksen ajankohta.
Kun kasvi- ja eläinfossiilien perusteella voi päätellä, että ilmasto on ollut
ennen lämmin myös nykyisillä arktisilla alueilla, on seuraava kysymys, miten
kauan tästä lämpimästä jaksosta on aikaa. Ja yleensä, kun on vastattu tähän
kysymykseen, on sanottu, että tästä lämpimästä jaksosta olisi ollut aikaa
ainakin satojatuhansia tai miljoonia vuosia.
On kuitenkin
olemassa muutamia seikkoja, jotka selvästi osoittavat lämpimän ilmaston
vallinneen maan päällä vain joitakin vuosituhansia sitten. Tämän puolesta
puhuvat seuraavat asiat:
Rossin
merenpohjan sedimenttinäytteet.
Kun tutkittiin
Etelämantereen Rossin meren pohjan sedimenttinäytteitä, saatiin niiden
perusteella "jääkauden" eli kylmän vaiheen alkamisajankohdaksi tällä alueella
vain n. 6000 vuotta, joka on moninkertaisesti vähemmän kuin ne sadattuhannet
vuodet, joita yleensä on esitetty. Keijo Parkkunen on selostanut kirjassaan
"Sadan vuoden harha-askel", s. 24,25, erään lehden artikkelia, joka liittyy
asiaan:
Historian ja
antropologian professori C.H. Hapgood antaa mielenkiintoisia tietoja
Etelämantereesta artikkelissaan "Muuttuva maankuori" Sunday Evening Postissa
10.1.1959.
"Radiohiilimenetelmän avulla tiedemiehet tarkistivat uudelleen viimeisen
jääkauden päättymisajan, ja sen mukaan siitä on kulunut vain 10 000 vuotta
aikaisempien 30 000 vuoden sijasta.
Havainto
pani epäilemään 1800-luvulla eläneen geologin Charles Lyellin laatiman
järjestelmän perusperiaatteita. Hän oletti, että geologiset tapahtumat, kuten
vesi ja lumisade, eroosio ja sedimenttien kerrostuminen, ovat menneisyydessä
edenneet nykyisillä nopeuksillaan... Jääkauden jälkipuoliskolla nämä
geologiset tapahtumat kiihtyivät nopeudeltaan sangen huomattavasti. Jonkin
tekijän, jota nyt ei ole, on siis täytynyt olla vaikuttamassa. Eräs toinen
uusi iänmääritysmenetelmä, jota nimitämme ionimenetelmäksi, on myös
aiheuttanut suuren järkytyksen, kun sen avulla on määritetty Rossin meren
pohjan sedimenteissä kairattujen näytteiden ikää, on käynyt ilmi, että
viimeisten miljoonan vuoden aikana Etelä-manner on ollut sulana useita
kertoja... Näiden kairausnäytteiden ajoituksen jälkeen havaittiin, että Rossin
meren nuorin jääkausi alkoi 6000 vuotta sitten."
Havainto, että
Etelämeren jääkausi alkoi vasta 6000 vuotta sitten, on todellinen pommi.
Kerrankin tutkija lähestyi suoraan tosiasioita. Tässä lausunnossa on niin
suuri kiinnekohta asioiden ymmärtämiseen, että se on suorastaan järkyttävää.
Etelämantereella ei ollut jäätiköitä ennen kuin 6000 vuotta sitten.
Etelämantereelta on löytynyt hedelmä- ja palmupuita samoin kuin Grönlannista
ja Siperiastakin. Aavistellaanpa Etelämantereella olevan öljyä ja
kivihiiltäkin.
Vanhat kartat.
Myös
vanhoista kartoista voi päätellä, ettei kylmyyttä ole vallinnut kovin kauaa.
Kahdesta 1500-luvun kartasta, jotka ovat Piri Reisin ja Oranteus Finauksen
laatimat, ja jotka molemmat ovat kopioita joistakin aiemmista lähdekartoista -
ehkä antiikin aikaisista - tulee tämä esille.
Nämä molemmat
kartat esittävät nykyisiä mantereita reuna-alueineen ja ne
täsmäävät melko hyvin varsinkin pohjois-eteläsuunnassa, vaikka
itä-länsisuunnassa on heittoja. Erikoista näissä vanhoissa kartoissa kuitenkin
on, että niissä molemmissa näkyy Etelämantereen rantaviiva sulana, vaikka se
nyt on melkein kokonaan jään peitossa. Tämä osoittaa, että on ollut aika melko
lähimenneisyydessä, jolloin jääpeitettä ei ole ollut.
Lisäksi kun on
tehty seismisiä mittauksia Etelämantereen rantaviivasta sekä Grönlannista, on
näiden karttojen todettu olevan melko yhtäpitäviä mittausten kanssa. Molempien
karttojen muodot täsmäävät sen kanssa, mitä on saatu selville maan pinnan
muodosta nykyisen jäätikön alla. Johtopäätös siis on, etteivät nykyiset
jäätikköalueet voi olla kovin vanhoja, vaan että niiden on täytynyt muodostua
vasta muutamien viime vuosituhansien aikana. Nämä kartat ovat siitä yksi
osoitus.
Käytännön
havainnot.
Myös käytännössä
voidaan nähdä, ettei nykyisen ilmaston arktisilla alueilla tarvitse olla
ikivanhaa perua. Sillä Grönlannissa on voitu havaita, miten Toisen
maailmansodan aikana Grönlantiin jätetyt lentokoneet ovat peittyneet jopa
40-100 metrin syvyiseen jäähän vajaassa 60 vuodessa; tämä luku merkitsee lähes
1-2 metriä vuodessa. Samoin Etelämantereella on havaittu 17-metrisen antennin
peittyneen jäähän jo 30 vuodessa, joka on varsin nopeaa vauhtia.
Ja mitä tulee
nykyisiin sademääriin, riittävät nekin jo selittämään jäätikön kertymisen
melko nopeassa ajassa. Sillä kun esim. Grönlannissa sataa 400 millimetriä
vuodessa, joka lumeksi muutettuna tekee moninkertaisesti enemmän, kertyy siitä
jo paljon, vaikka osa siitä sulaisikin pois. Nykyinen sademäärä riittää siten
hyvin jäätikön kertymiseen jo lyhyessä ajassa. Sen syntymiseen ei tarvita
mitään satojentuhansien vuosien ajanjaksoja. Seuraava
lehtiartikkeli kertoo aiheesta lisää:
Berliiniläinen
lentäjä-toimittaja Dieter Herrmann aikoo sulattaa viisi harvinaista P-38
Lightning-hävittäjälentokonetta esille Grönlantia peittävän ikuisen jäätikön
uumenista. Historialliset sotakoneet nostetaan Herrmannin suunnitelmien mukaan
ihmisten ilmoille yli 300-henkisen kansainvälisen retkikunnan voimin ensi
vuoden kesän aikana.
Pelastusretkikunnan tavoittelemat amerikkalaiskoneet ovat olleet hautautuneena
Grönlannin itäosaan Tasiilaqin lähellä vuodesta 1942 asti. Liittoutuneiden
sodan aikana menettäneitä koneita peittää nykyään jo lähes satametriseksi
kasvanut kerros ikuista lunta ja jäätä.
… Käytännössä
pelastusretkikunta pääsee käsiksi jäätikön syvyyksissä oleviin
amerikkalaiskoneisiin sulattamalla lumeen ja jäähän satametrisen pystysuoran
kuilun.
… Amerikkalaiset nostivat yhden hävittäjän sulatusmenetelmällä esiin jo
vuonna 1992. Kone oli silloin noin 80 metrin syvyydessä jäätikön sisässä.
Nykyään kyseinen P-38 on entistetty ja lentää ilmailunäytöksissä ympäri
maailmaa Glacier Girl-nimisenä. (Etelä-Suomen sanomat, 14.1.2007)
3. Jääkausi vai vedenpaisumus?
Kun on
kyseessä maapallon menneisyys, on siis jääkauden tai jääkausien ajateltu
kiinteästi kuuluvan siihen.
On kuitenkin toinen vaihtoehto, joka voi olla jääkaudeksi tulkittujen
merkkien takana: vedenpaisumus. Seuraavassa tarkastelemme tätä asiaa muutamien
tällaisten seikkojen valossa.
• Ei ole
löydetty yhtään hyvää teoriaa, joka selittäisi kunnolla jääkausien synnyn.
Mannerliikuntateoriat, säteilyn vähenemiset ja muut teoriat ovat sellaisia,
että niistä jokaisesta voidaan osoittaa heikkouksia tai niitä ei ole voitu
todistaa käytännössä.
•
Vedenpaisumuskertomukset. Eräs todiste vedenpaisumuksesta ovat ympäri
maailmaa tavatut vedenpaisumuskertomukset, joihin voivat liittyä kuvaukset
myös syntiinlankeemuksesta ja Baabelin kielten sekoituksesta. Jääkaudesta tai
ihmisen polveutumisesta apinasta ei taida löytyä yhtään kertomusta.
• Lämmin
ilmasto. Kun jääkauden ja kylmän ilmaston on oletettu vallinneen
pohjoisella pallonpuoliskolla, löytyy samoilta alueilta kuitenkin selviä
merkkejä lämpimästä ilmastosta. Tämä osoittaa, ettei jääkautta ole ehkä
ollutkaan.
• Suurten
eläinten kuten mammuttien hautautumista on vaikea selittää muulla tavalla
kuin siten, että ne ovat joutuneet muta- ja liejuvyöryjen alle
vedenpaisumuksen yhteydessä. Näitä eläimiä on maahan hautautuneina ainakin 5
miljoonaa, joka osoittaa katastrofin laajuuden.
Jos oletetaan
jääkautta tai jotain muuta asiaa niiden tuhon syyksi, ei se selitä sitä, miten
ne olisivat jääkauden aikana voineet hautautua jäiseen maahan. Se olisi
varmasti jäänyt tapahtumatta.
• Hiidenkirnut.
Kun ovat kyseessä hiidenkirnut (tai myös harjut), on ne usein yritetty
selittää jääkauden sulamisvesien aikaansaannoksiksi. Todennäköisempää
kuitenkin on, että nämäkin luonnonerikoisuudet liittyvät vedenpaisumuksen
toimintoihin. Olisihan jossain suuressa vedenpaisumuksessa vesi liikkunut
paljon suuremmalla voimalla kuin jossain hiljaisessa jäätikkövesien
lirumisessa.
Yleensäkin
virtaavan veden kuljetuskyky voi nousta suureksi virran nopeuden kasvaessa.
Esim. Johnstownin tulvan toukokuussa 1889 kerrotaan olleen niin voimakas, että
virta kuljetti mukanaan kaksikymmentä rautaveturia lähes kilometrin verran ja
yksi niistä hautautui niin täydellisesti, ettei sitä edes löydetty. (s. 182,
"Kaikkeuden sanoma" / Wiljam Aittala)
•
Muinaisrantoja on käytetty eräänä merkkinä siitä, että jäätiköt sulivat ja
vesi oli korkealla peittäen nykyiset kuivat alueet. Esim. Suomessa on useita
muinaisrantamerkkejä ja niin sanotun Ancylusjärven sekä Baltian jäätikköjärven
on ajateltu peittäneen Suomen ja sen lähialueet jääkauden jälkeen.
Todennäköisempää kuitenkin on, että nämäkin rannikkomerkit ovat
vedenpaisumuksen seurausta. Tutkijat ovat kyllä oikeassa, että vesi on
peittänyt nämä alueet, mutta se on vedenpaisumuksen, ei jäätikköjärvien
aikaansaannosta. Tämä käy ilmi siitäkin, että näitä muinaisrantoja ja eri
merieläinten fossiileja tavataan kaikilta korkeilta vuorilta ja kuivilta
alueilta ympäri maapalloa. Tähän ei jääkausi olisi varmastikaan pystynyt.
• Maan
kohoamista on käytetty eräänä jääkauden todisteena, kuten aiemmin
todettiin. Samalla asialla on myös yritetty todistaa vuoristojen synty
entisestä merenpohjasta mm. vuorten rinteillä tavattavien merifossiilien
tähden.
Mutta kuten
todettiin, ei maan kohoamista voida juurikaan käyttää jääkauden todisteena,
koska maan kohoamiset ovat niin epäyhtenäisiä eri alueilla.
Mitä sitten
tulee siihen ajatukseen, että kaikki vuoretkin olisivat entistä merenpohjaa,
jotka sitten olisivat kohonneet, on tätä vaikea uskoa. Itse asiassa kaikkien
korkeiden vuorien olisi silloin pitänyt kohota, koska kaikilta niiltä -
Himalajalta, Andeilta, Alpeilta jne. - on löydettävissä merieläinten
fossiileja. Se että kaikki nämä olisivat kohonneet entisestä merenpohjasta, on
kyllä aika uskomaton asia. Varmastikin parempi selitys on Raamatun mainitsema
vedenpaisumus.
Tosin on
mahdollista, että jos vesimäärä on maapallolla yhtäkkiä lisääntynyt
vedenpaisumuksen johdosta, on se voinut hyvinkin saada aikaan liikehdintää
maankuoressa ja tulivuorista toimintaa. Suuret hautavajoamat, kuten Mariaanien
hautavajoama joka on n. 11 kilometriä syvä, ja vuoristojen kohoamisetkin
voivat olla tämän seurausta. Tämäntyyppisiä ilmiöitä - jos niitä yleensä on
tapahtunut - on ainakin vaikea selittää millään uniformitarismilla, mutta
ilmakehästä alas syöksynyt tulva voisi saada sellaista aikaan.
Tähän liittyen
on hyvä ottaa esille mannerliikuntateoriat. Monesti selitetään, että kaikki on
tapahtunut hitaasti vuosimiljoonien aikana, mutta niin ei tarvitse olla. On
mielenkiintoista, että mannerliikuntateorian kehittäjän, Alfred Wegenerin,
kerrotaan alun perin alkaneen kehittää teoriaansa Raamatun perusteella, kun
siinä kerrotaan maan jakautumisesta (1 Moos 10:25 sanatarkka käännös kertoo
maan jakautumisesta tiettynä aikana.
King
James sanoo: “In his days was the earth divided).
Niinpä kun
maankuoressa on ollut liikehdintää, ei sen ole tarvinnut viedä miljoonia
vuosia, vaan vedenpaisumuksen kaltainen katastrofi ja siihen liittyvät
jälkimainingit ovat voineet saada aikaan liikehdintää nopeassa tahdissa:
mantereiden liikehdintä, hautavajoamien synty ja vuorten kohoaminen ovat
tällaisia ilmiöitä. Seuraavassa lainauksessa Suomen suurimmassa sanomalehdessä
viitataan siihen, miten geologit uskovat mannerten eronneen toisistaan yhdessä
ainoassa repäisyssä:
Suuren
hautavajoaman murtumalinja ulottuu Itä-Afrikan suurten järvien alueelta
Punaisenmeren kautta Jordanin laaksoon, missä maankuoren syvin halkeama,
Kuollutmeri, on lähes 0,4 kilometriä merenpinnan alapuolella. Nykyisin
arvellaan Afrikan sarven tulevaisuudessa repeytyvän irti Afrikasta. On
mielenkiintoista, että aikoinaan tapahtuneen hautavajoaman tulevien
Etelä-Amerikan ja Afrikan välillä katsotaan olleen melko nopean
katastrofaalisen tapahtuman, samaan tapaan kuin Punaisenmeren repeämistä
pidetään äkillisenä ilmiönä. Punaisenmeren lahdelmassa on syvänteitä, joissa
veden lämpötila on maankuoren ohuuden vuoksi noin 50 celsiusastetta. Afrikka
ja Aasia irtosivat kertaheitolla toisistaan eivätkä vaeltaneet erilleen
hissukseen, kuten aiemmin luultiin. Punainenmeri syntyi yhdessä ainoassa
repäisyssä, toteavat geologit Goman Omar ja Michael Steckler Science-lehdessä
(Helsingin sanomat 25.11.95)
•
Salpausselkien harjumuodostelmat. Kun ovat kyseessä Salpausselät, ovat ne
Suomessa olevia noin 600 kilometrin pituisia harjumuodostelmia. Tavallisin
selitys niiden synnylle on ollut se, että ilmasto kylmeni vuosituhansia
sitten, jolloin mannerjäätiköiden sulaminen pysähtyi ja jäätikön reunalle
kasautui isoja sorakasautumia. Näin muodostui harjuja, joissa on noin puolet
Suomen hiekasta ja sorasta.
Risto Isomäki on
melko tuoreessa kirjassaan Miten Salpausselät syntyivät? (2015)
kuitenkin kyseenalaistanut tämän tavanomaisen näkemyksen. Hän uskoo kyllä
jääkauteen, mutta arvelee tutkimustensa pohjalta, että Salpausselän
harjumuodostelmat syntyivät mannerjäätikön sulamisen huippukautena eivätkä
aikana, jona mannerjäätikön sulaminen oli pysähdyksissä. Hän viittaa
nimenomaan siihen, että vesi vaikutti harjumuodostelmien syntyyn. Hän ei usko
vedenpaisumukseen, mutta hänen havaintonsa on yhtäpitävä sen kanssa, että vesi
on muokannut luontoa voimakkaalla tavalla:
Usein siteeratun laskelman mukaan Salpausselissä on noin puolet eli noin 20
miljardia kuutiota tai 20 kuutiokilometriä Suomen sorasta ja hiekasta.
Arviossa on ilmeisesti otettu huomioon vain ne esiintymät, joiden
taloudellinen hyödyntäminen olisi mahdollista.
Arvio herättää
välittömästi mielenkiintoisen kysymyksen: miksi kaksi kahdensadan vuoden
mittaista jaksoa, joiden aikana mannerjäätikkö ei sulanut, olisi tuottanut
yhtä paljon kerrostuneita hiekka- ja sorakasoja kuin muutama tuhat vuotta,
joiden aikana mannerjäätikkö sulaa? Eikö suurimpien sulamiseen liittyvien
sora- ja hiekkakasojen pitäisi syntyä päinvastoin silloin, kun jäätikkö sulaa
nopeimmin ja sulavesijokien virtaamat ovat suurimmillaan? (Risto Isomäki:
Miten Salpausselät syntyivät?, s. 37)
Toinen
mielenkiintoinen havainto, mihin Risto Isomäki törmäsi, liittyy Grönlantiin.
Kun yleensä on selitetty, että jäämassat jääkauden aikana ovat kuljettaneet
suuria siirtolohkareita satojen kilometrien matkoja, ei näin ole havaittu
tapahtuvan Grönlannissa, missä nykyään on mannerjäätikköä. Kivet ovat
Grönlannin mannerjäätikön pinnalla ja jään sisällä hyvin harvinaisia. Kivet
voivat kyllä liikkua esim. Alppien jyrkissä jäävirroissa, koska kivet ovat
ensin irtautuneet vuorista ja joutuneet sitten jäävirtojen päälle, mutta
Grönlannissa ei ole havaittu näin tapahtuvan. Risto Isomäki selittää asiaa:
Pitkään pystyssä olleen jäävuoren pinta on tavattoman monimutkainen, täynnä
luolia ja onkaloita ja muita vuoroin tapahtuneen sulamisen ja jäätymisen
synnyttämiä muotoja… Loppukesällä syntyneiden jäävuorien pinta on usein
ruskeanharmaa ja likainen. Ympäri kierähtäneen jäävuoren pinta on sen sijaan
selkeä ja siloinen. Vesi on sulattanut kaikki yksityiskohdat pois.
En ole nähnyt
ympäri kääntyneiden jäävuorien jäässä ainoatakaan kiveä, en edes pientä
murikkaa, suurista siirtolohkareista puhumattakaan. Ympäri kellahtaneiden
jäävuorien jäässä ei näy edes soraa tai hiekkaa, vaan jää on aina hohtavan
puhdasta ja valkoista tai joskus sinistä, turkoosia tai läpikuultavaa.
Grönlantilaisten mukaan tämä on selkeä pääsääntö, joskin poikkeuksiakin on.
Mannerjäätikön
merta kohti virtaavat purkujäätiköt eli jäävirrat ja niistä lohkeavat
jäävuoret kuljettavat kyllä mukanaan kiviä, soraa ja hiekkaa, mutta sitä on
ainoastaan niiden pohjakerroksessa, ei juuri koskaan pinnalla tai keskellä.
Jäävuoren pinnalla on vain kuollutta levää sekä tuulien mukanaan tuomaa pölyä
ja nokea.
Kivet ovat
mannerjäätiköiden pinnalla hyvin harvinaisia. Jopa niin harvinaisia, että
laajoilla alueilla jään pinnalta löytyvä kivi on yleensä meteoriitti.
Yksi vanhan
Salpausselkäteorian perusoletuksista oli, että myös mannerjäätikön pinnalla ja
jään sisällä on kulkeutunut suuria määriä moreenia. Salpausselkien on itse
asiassa oletettu syntyneen pitkälti juuri tällä tavalla – eli jään pinnalla ja
keskellä kulkeutuneesta kivestä ja sorasta. Mannerjäätiköt eivät kuitenkaan
todellisuudessa toimi tällä tavalla. (Risto Isomäki: Miten Salpausselät
syntyivät?, s. 80)
Mitä
siirtolohkareista voidaan sitten päätellä? Todennäköisin selitys niiden
liikkumiseen on vesi. Edellä oli esimerkki siitä, miten virta kuljetti
mukanaan kahtakymmentä rautaveturia lähes kilometrin verran. Samanlaista
toimintaa on saattanut tapahtua myös vedenpaisumuksen aikana, joka on ollut
paljon voimakkaampi kuin jokin yksittäinen tulva.
•
Uurteet kallioissa.
Yhtenä tärkeimpänä todisteena jääkaudesta on pidetty kallioissa olevia
uurteita. Niiden uskotaan syntyneen, kun jään mukanaan kuljettamat kivet
raapivat kallioiden ja maan pintaa.
Uurteet kallioissa voidaan
selittää kuitenkin muullakin tavalla, ilman jäätä. Nimittäin, kun vuonna 1980
St. Helensin tulivuori purkautui ja sen seurauksena tuli muta- ja maanvyöryjä,
tekivät ne kallioihin uurteita, jotka täysin muistuttavat jääkauden
aikaansaamina pidettyjä uurteita. Uurteisiin ei siis tarvittu lainkaan jäätä,
vaan muta- ja maavyöryt saivat aikaan samanlaiset kuviot (Tas Walker: ST.
Helensin tulivuoren opettamaa, Luominen-lehti, numero 31)
St. Helensin katastrofisarja
vuonna 1980 oli muullakin tavalla merkityksellinen. Se osoitti, miten
toistasataametriä paksut kerrostumat syntyivät muutamissa päivissä ja
viikoissa. Esim. North Fork Toutle-joen varrella ollut sedimenttikerrostuma,
paksuudeltaan 8 metriä, muodostui vain 3 tunnin aikana 12.6.1980.
Lisäksi tässä
katastrofisarjassa muodostui kanjoneita, pienempiä kuin Grand Canyon, mutta
muuten samanlaisia. Näiden kanjoneiden syntyyn ei siis tarvittu miljoonia
vuosia, vaan ne muodostuivat muutamissa päivissä.
Lisää aiheesta:
Maallinen tiedeohjelma tarkastelussa. Aiheena jääkausi
|
Jeesus on tie ja totuus ja elämä
Tartu kiinni iankaikkiseen elämään!
|
Lisää aiheesta:
Maallinen tiedeohjelma tarkastelussa. Aiheena jääkausi
|